”Olen aina pyrkinyt opettamisessani vuoropuheluun”

Kai Henttonen toivoi lapsena tulevansa eläinlääkäriksi. Siksi hän keräsi kotinsa suureen saunapataan sisiliskoja ja ötököitä ja vaati kauhistunutta äitiään tulemaan katsomaan hänen kokoelmaansa.

Lapsuuden paras ystävä oli suursnautseri Serri.

– Jälkeenpäin olen miettinyt, että lapsuudenkodissani asevarikolla vietin paljon aikaa yksin. Oli minulla sisko, mutta leikin hyvin paljon koiran ja metsän eläimien kanssa.

Elämä vei kuitenkin toiseen suuntaan kuin eläinlääkärin vastaanotolle. Kain vanhemmat erosivat ja äiti muutti lapsinensa Lahteen.

Äiti etsi erokriisin keskellä vastausta kirkosta, johon myös nuori Kai osallistui. Kirkonpenkillä Kaita kiinnosti lähinnä seinällä koreilevat urkupillit, joita hän laskeskeli sunnuntaisaarnojen aikana. Tulos oli joka kerta erilainen, riippuen istumapaikasta.

Kiinnostus kristinuskoon roihahti todellisiin mittoihinsa klassisesti rippikoulussa. Kai luki huoneessaan Raamattua ankarasti kuukausia ennen kuin liittyi seurakuntanuoriin.

– En ole jälkeenpäin lukenut yhtä intensiivisesti Raamattua kuin viisitoistavuotiaana. Vuotta myöhemmin ajattelin ensimmäisen kerran, että haluan papiksi. Meidän suvussa ei ollut kuin maanviljelijöitä, sotilaita ja kasapäin opettajia.

Diskosta teologiseen tiedekuntaan

Monissa kristillisissä piireissä tanssi miellettiin 1960-luvulla synniksi. Siksi Kai nimesi perustamansa raamattupiirin Diskoksi – aivan piruuttaan. Lukupiiriin kuului noin 20 nuorta, kaikki 16–17-vuotiaita kuten Kaikin.

Samaan aikaan Kai käynnisti ensimmäisen työnsä diakonian parissa.

– Tunsimme, ettei Raamatun lukeminen yksinään riitä. Siihen piti liittyä myös käytännön tekeminen.

Raamattupiiriläiset kysyivät Lahden diakoniasihteeriltä, miten he voisivat auttaa muita ihmisiä. Avun kohteiksi valikoituivat kehitysvammaiset, alkoholistit ja romanit.

Tunsimme, ettei Raamatun lukeminen yksinään riitä.

– Romaneita asui silloin surkeissa oloissa. Eräässäkin mökissä, jonka remontoimme yhdessä kuntoon, oli kirjoilla yli 80 henkilöä. Talossa oli vain kaksi huonetta ja keittiö, ja tapettien välit olivat täynnä luteita. Se kertoo sen ajan asumisolosuhteista paljon.

Raamattupiiri Disko tuki myös romanilasten koulunkäyntiä ja järjesti keräyksiä ja konsertteja alkoholistien hyväksi.

– Auttamisen halu lähti kokonaan meistä nuorista. Emme me tunteneet kehitysvammaisia tai romaneja, lähdimme vain haastamaan itseämme. Mielestäni kirkko ei nykyisin vastuuta tarpeeksi seurakuntalaisia. Kirkolla pitäisi olla suurempi valmius antaa kunnon haasteita.

Kansakoulusta valmistuttuaan Kai hakeutui Helsingin yliopistoon teologiseen tiedekuntaan. Papiksi hänet vihittiin vuonna 1977.

Kyläyhteisö Saksassa

Uransa aikana Kai ehti viettää reilut seitsemän vuotta saksankielisellä alueella. Opiskeluaikana hän myös vietti yhden talven Sveitsissä sairaalatöissä yliopistollisella klinikalla. Siellä syntyi nälkä lähteä työskentelemään ulkomaille.

Vuonna 1982 Kai pakkasi laukkunsa ja siirtyi vajaaksi kolmeksi vuodeksi työskentelemään Hessenin osavaltioon. Hän toimi Königstädtenin seurakunnassa pappina saksalaisille ja alueen suomalaisille.

– Minut laitettiin asumaan saksalaiskylän perinteelliseen keskustaan, missä vanhat suvut olivat asuneet aina. Ulkomaalaisena pappina oli suuri haaste tulla pieneen kyläyhteisöön, mutta he tykästyivät minuun ja minä heihin. Sain vuosia 90 prosenttia joulupostistani kyseisestä kyläyhteisöstä.

Saksassa seurakunnat ovat pienempiä: jo 5 000:n hengen seurakuntaa pidetään isona. Myös papin virka mielletään enemmän elämäntavaksi kuin pelkäksi työpaikaksi.

– Papin tärkein tehtävä on jumalanpalvelus, kaikki muu on oikeastaan yhteistä elämää. Saksassa koin yhteisöllisyyden ihan eri tavalla kuin Suomessa. Kaikki tiesivät, missä pappi asui.

Papin virassa ollaan lähellä ihmistä ja jaetaan muiden ilot ja surut. On vaikeita hetkiä, mutta myös hyvin valoisia hetkiä.

– Nuorena olin kyyninen ja ironinen ja koin oloni usein ulkopuoliseksi. Pappeus on muovannut elämän perusasennoitumistani. Olen avoimempi, rehellisempi ja huomattavasti optimistisempi. Elämänfilosofiani on, että käytännön asiat selviävät aina jotenkin. Niitä ei pidä stressata liikaa.

Piipahdus ulkomailla muovasi myös Kain ajatusta yhteisöllisyydestä ja seurakunnan työntekijän roolista.

– Kerron aina opiskelijoilleni, että seurakunnan työntekijän ideaalitapaus on asua keskellä seurakuntaansa. Tämä on toki vain minun subjektiivinen mielipiteeni.

Syrjäinen talo Virtasalmelta

Saksan yhteydet synnyttivät myös uudenlaisen yhteistyömuodon: Kain tehtäväksi annettiin etsiä Suomesta mahdollisimman syrjäinen ja yksinkertainen talo, jonne voisi asuttaa saksalaisia ongelmanuoria puoleksi vuodeksi.

– Oli hyvin sateinen lokakuinen päivä, kun kirjoitin vuokrasopimuksen talosta Virtasalmella. Pian taloon saapui kolme ensimmäistä, hyvin ongelmallisen taustan omaavaa saksalaisnuorta. Yksi oli saanut valita, lähteekö Suomeen vai vankilaan. Hän valitsi Suomen, mutta palasi pikavauhdilla saksalaiseen vankilaan.

Puolen vuoden intensiivijakson aikana pyritään siihen, että jokainen nuori rakentaisi luottamussuhteen aikuiseen ohjaajaan.

Talossa olot ovat spartalaisen yksinkertaiset: tarjotut elämykset sisältävät halon hakkuuta, veden noutamista kaivosta, leivän valmistusta, leivinuunin ja saunan lämmitystä sekä vierailuja 16 kilometrin päässä sijaitsevaan lähikauppaan. Välimatkat taitetaan apostolinkyydillä.

Talon edistynein elektroniikkalaite on faksi.

Talon edistynein elektroniikkalaite on faksi, jonka kautta nuoret saavat jokainen arkiaamu päivän koulutehtävät.

– Tavoitteena on parantaa nuorten luottamusta itseensä. He voivat olla ylpeitä, kun näkevät pystyvänsä tekemään jotain omilla käsillään. Siksi puutöillä ja rakentamisella on suuri merkitys.

Tulokset ovat olleet ilmiömäisiä: yli 60 prosenttia nuorista on jatkanut koulunkäyntiä Saksassa, ja kaikki ovat suorittaneet koulun loppututkinnon.

– Ideana on, että nuori erotetaan porukasta, jonka keskellä hän on elänyt Saksassa. Saadaan selvä katko kierteelle. Suomeen tuodaan vain hankalimmat tapaukset. Sellaiset, jotka ovat pudonneet kaikista yhteiskunnan turvaverkoista läpi. Lievempiä hoidetaan Saksassa samoilla metodeilla.

Kaikki nuoret ovat itse vapaaehtoisesti suostuneet tulemaan Suomeen, ketään ei pakoteta.

Erikoisnuorisotyön elämyspedagoginen metodi on jatkunut Virtasalmella yli 20 vuotta. Jotkin nuoret ja ohjaajat ovat ihastuneet Suomeen ja jääneet myöhemmin asumaan maahan.

– Yksi nuori jopa varasti Berliinistä auton, jotta pääsisi takaisin Virtasalmelle, jossa oli viettänyt elämänsä parasta aikaa.

”Elämän upeimpia asioita on oppia uutta”

Kirkollisen uransa lisäksi Kai on toiminut opettajana 1970-luvulta asti. Diakissa hän aloitti vuonna 2000.

– Olen aina pyrkinyt opettamisessani dialogiin. Koen olevani omimmillani juuri opiskelijoiden kanssa. Innostun usein sisällöistä ja puhun ehkä liikaakin, mutta tarkoitukseni on haastaa oppilaat mukaan vuoropuheluun.

Lämmin muisto Kain pitkältä uralta on jäänyt rippikoulusta. Hän ei itse tupakoinut, mutta osallistui iltaisin nuorten jutusteluun tupakkapaikalla, sillä siellä käydyt keskustelut olivat vapaampia.

Suurin osa porukasta oli jo lähtenyt yöpuulle, mutta penkille jäi vielä Kain lisäksi tyttö. He eivät puhuneet mitään, mutta olivat toisillensa läsnä.

Seuraavana aamuna tyttö kiitti Kaita siitä, ettei hän ollut sanonut mitään.

– Urani varrelle on mahtunut paljon tärkeitä hetkiä. Joku voi tulla sanomaan oppitunnin jälkeen, että hän oli kokenut jonkin kertomani asian tärkeäksi ja koskettavaksi. Viime talvena yksi opiskelijani antoi minulle kutomansa villasukat. Kyllä tällaiset asiat tuntuvat tärkeiltä.

Kai kannustaa nuoria opiskelemaan elämää varten, ei tenttejä.

– Mielestäni elämän upeimpia asioita on oppia uutta. Lopulta koulussa on kysymys ihmiseksi kasvamisesta ja sivistyksestä. Ihmisellä on poikkeuksellisen tehokkaat aivot, jotka ovat tarkoitettu käytettäväksi.

Joutuminen eläkkeelle

Kai siirtyi joulukuussa 2018 eläkkeelle tehtyään pitkän uran ympäri maailmaa erilaisissa seurakunnissa ja opetustehtävissä. Mahtuipa mukaan myös 1980-luvun lopulla julkaistu kirja, jossa Kai käsitteli yhdessä toimittaja Pauli Välimäen kanssa ekologista elämäntapaa. Kirjasta tuli yllättäen menestys.

– Kirjan ajatus oli, että jokainen voisi tehdä jotain. Yritimme aktivoida ihmisiä miettimään omaa elämänmalliaan ja elämänkäytäntöään. Kirja herätti valtavasti keskustelua, ja siitä otettiin seitsemän painosta. Kiersin vuoden verran kirjan tiimoilta kymmenissä erilaisissa paikoissa, mihin minua ei muuten olisi pappina kutsuttu.

Omien sanojensa mukaan Kai joutui jäämään eläkkeelle.

Eniten Kai kaipaa tilanteita, joissa saa olla kasvokkain opiskelijoiden kanssa ja keskustella.

Eniten hän kaipaa tilanteita, joissa saa olla kasvokkain opiskelijoiden kanssa ja keskustella.

– Tammikuun olen varannut ihmettelemiselle. Onneksi en joudu täysin luopumaan opettamisesta, sillä keväällä matkustan taas Saksaan luennoimaan. Ihmisten kanssa oleminen inspiroi minua edelleen.

Työelämäänsä vasta aloittaville Kai antaa vinkiksi, että olisi hyvä löytää työ, josta voi iloita.

– Työ on hirveän iso mahdollisuus käyttää omaa luovuuttaan ja toteuttaa syvintä inhimillistä potentiaaliaan. Työssä on myös iso mahdollisuus kantaa vastuuta toisesta ihmisestä. Suoraan tai välillisesti.

Kai Henttonen palkittiin Lahden diakoniapäivillä 15.9.2018 elämäntyöstään erilaisten diakonisten hankkeiden ja innovaatioiden kehittäjänä.

Kuva: Ville Jaako