Monikemikaaliherkkyys – sosiaalista eristäytymistä ilman pandemiaa

Monikemikaaliherkkyydestä kärsivä ihminen saa oireita eri kemikaaleista. Rinnalla käytetään myös muita termejä kuten hajusteyliherkkyys.

Osa saa oireita keinotekoisista hajusteista, osa myös luonnon hajuista. Oireita voi tulla myös savusta, pakokaasusta tai eri rakennusmateriaaleista. Oireet voivat olla erilaisia ärsytysoireita, hengitystieoireita, keskushermosto- tai neurologisia oireita.

Lääketieteessä monikemikaaliherkkyyttä kutsutaan ympäristöherkkyydeksi. Se on tila, jossa potilaat saavat oireita ympäristöissä, joissa suurin osa ihmisistä ei oireile eivätkä oireita selitä tunnetut biolääketieteelliset mekanismit. Ympäristöherkkyys luokitellaan Suomessa toiminnallisiin häiriöihin eli tilanteisiin, joiden syyt eivät perusteellisissakaan tutkimuksissa selviä.

Oireet syrjäyttävät ja johtavat jopa asunnottomuuteen.

Nämä ihmiset ovat eläneet jo ennen pandemiaa samaa sosiaalista eristäytymistä, johon koko Suomi on päässyt nyt osalliseksi. Oireet syrjäyttävät ja johtavat jopa asunnottomuuteen.

Monikemikaaliherkän hoito

Jos ihminen oireilee vaikka pujosta, tehdään allergiatestit, joiden perusteella hänen voidaan todeta olevan allerginen. Monikemikaaliherkkyyden toteamiseen ei ole olemassa laboratoriotestiä – ainoastaan potilaan haastattelu.

Oireita aiheuttavia tekijöitä on kuitenkin kaikkialla. Monikemikaaliherkkä pyrkii suojaamaan hengitysteitään samalla tavoin kuin tällä hetkellä moni ihminen tekee koronaviruksen takia.

Kun oireita tulee hajusteellisesta pyykinpesuaineesta tai rakennuksen VOC-päästöistä, ihmiseltä testataan usein kuitenkin siitepöly- ja eläinpölyherkistyminen. Mikä sitten on ympäristömme tavanomainen altiste – pujo vai jokin kemikaali? Elinympäristömme on muuttunut, mutta onko kemikaalien terveysvaikutuksia tutkittu vielä tarpeeksi?

Koska monikemikaaliherkkyyttä ei luokitella sairaudeksi, on potilaiden auttaminen suuri haaste.

Potilaat itse yhdistävät tilansa usein seuraukseksi kosteus- ja homevaurioisissa tiloissa olemiseen tai kemikaalien käyttämiseen. He voivat parhaiten altisteettomassa ympäristössä.

Koska monikemikaaliherkkyyttä ei luokitella sairaudeksi, on potilaiden auttaminen suuri haaste. Yhteiskunnan turvaverkossa on tässä kohtaa vielä reikä.

Lääkärit suosittelevat hoitona usein erilaisia terapioita, jotka auttavat toki kriisiin, jonka sairastuminen aiheuttaa. DNRS-menetelmällä (Dynamic Neural Retraining System) pyritään vaikuttamaan aivojen limbisen järjestelmän traumaan, mutta tutkimuksia menetelmästä ei juurikaan ole vielä saatavilla.

Herääkin kysymys: eikö biolääketieteellisiä mekanismeja ja eri hoitomuotoja tulisi tutkia nykyistä laajemmin?

Potilaita helpottaisi sairauden virallinen asema

Lääketiede nimeää monikemikaaliherkkyyden ympäristöherkkyydeksi, jota hoidetaan pyrkimällä vaikuttamaan ihmisen käyttäytymiseen ja tulkintaan ympäristötekijöiden haitallisuudesta. Tamara Tuuminen ja Erkki Antila taas kuvaavat vuonna 2019 ilmestyneessä julkaisussaan Monikemikaaliherkkyys fyysistä sairautta, jonka taustalla on kehon säätelyjärjestelmän häiriö. Tuntuu uskomattomalta, että ihminen osaa lentää kuuhun ja taltuttaa pandemiaa, mutta monikemikaaliherkkyydestä ei löydy yksimielisyyttä.

WHO ei ole antanut vaivalle virallisen sairauden asemaa. Potilasjärjestöt ja -yhdistykset kertovat elimellisestä ongelmasta ja kampanjoivat tuoksuttomuuden puolesta.

Yhdistyksissä on tietoa erilaisista hengityksen apuvälineistä, jotka julkisessa terveydenhuollossa ovat tulleet puheeksi vasta koronaviruksen myötä. Apuvälineiden käyttäjät ovat saaneet aiemmin pitkiä katseita osakseen, nyt erilaisia suojaimia haluaa koko Suomi.

Ehkäpä pandemian myötä myös apuvälineiden saatavuus ja tietoisuus niistä lisääntyy yleisesti.

Kun potilas menee lääkäriin oireiden takia, saattaa hän saada ohjeen olla eristäytymättä tai lähetteen terapiaan. Selvitäkseen arjesta hän kuitenkin joutuu itse rakentamaan hengityssuojaimen, jossa on aktiivihiilisuodatin, tai hankkimaan nenäfilttereitä. Ehkäpä pandemian myötä myös apuvälineiden saatavuus ja tietoisuus niistä lisääntyy yleisesti.

Sairaus, joka tekee arjen hankalaksi

Oireet sulkevat sairastuneen pahimmillaan täysin yhteiskunnan ulkopuolelle. Jos ihmisten käyttämät hajusteet aiheuttavat esimerkiksi pyörtymisen tai anafylaksian, ei altistaminen kemikaaleille potilasta auta. Tämä koskee niin arjen valintoja, kauppoja, kouluja kuin työpaikkoja.

ICD 10 -koodistoon lisättiin vuonna 2015 koodi R 68.81 – jatkuva tai toistuva poikkeuksellinen herkkyys ympäristön tavanomaisille tekijöille. Tämän tarkoitus on lähinnä auttaa tunnistamaan potilaat järjestelmästä. Todellista monikemikaaliherkkyydestä kärsivien määrää ei tiedä kukaan.

Potilaat ovat siis todellisia väliinputoajia, koska sairautta ei tunnusteta virallisesti.

Koodi ei oikeuta potilasta saamaan sairauksien perusteella myönnettäviä sosiaalietuuksia kuten sairauspäivärahaa tai työkyvyttömyyseläkettä. Potilaat ovat siis todellisia väliinputoajia, koska sairautta ei tunnusteta virallisesti.

Hajusteettomuudesta osa potilasturvallisuutta?

Potilasturvallisuus on tärkeä terveydenhuollon tavoite, ja hajusteettomuutta tulisi tarkastella myös tästä näkökulmasta. Potilaiden on vaikea asioida terveydenhuollossa, sillä organisaatioissa ei ole useinkaan hajusteettomuuden periaatetta tai tietoa asiasta.

Jos sairaita ei pystytä parantamaan, tarvitaan yhteiskunnan muutosta. Koronavirus on tuonut kaivattuja etäkäytäntöjä ja asenteiden muutosta suojaimien käyttämiseen, mikä toivottavasti auttaa ympäristöherkkiä myös jatkossa. Tarvitaan myös sisäilmaesteettömiä tiloja: sairaaloita, opiskelumahdollisuuksia, työpaikkoja, päiväkoteja ja kouluja.

Tutkimustieto eri kemikaalien terveyshaitoista lisääntyy varmasti tulevina vuosina, mutta sairaiden osallistamiseen yhteiskunnassa tulee pyrkiä vaikuttamaan jo nyt.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020042722599