Diak 25 vuotta: Fuksista Diakin lehtoriksi

Tammikuussa 1998 avasin oven Diakonia-ammattikorkeakoulun Kirstinkadun yksikköön. Olin 19-vuotias ja muutamaa viikkoa aiemmin valmistunut lastenohjaajaksi Seurakuntaopistolta. Motivaationa uusiin opintoihin toimi erityisesti pelko työelämään siirtymisestä ja opiskelu tuntui helpoimmalta ratkaisulta. Muutos Seurakuntaopiston omalaatuisesta asuntolaelämästä Helsingin sykkeeseen oli valtaisa. Tavoitteenani oli opiskella kirkon nuorisotyöntekijäksi, mutta silloin opintojen suuntautumista ei valittu hakiessa. Opinnoissa pystyi joustavasti valitsemaan sopivan polun.

Motivaationa uusiin opintoihin toimi erityisesti pelko työelämään siirtymisestä ja opiskelu tuntui helpoimmalta ratkaisulta.

Eräällä kurssilla teimme opiskelutoverini kanssa radioon ohjelman, jossa haastattelimme päihteitä ongelmallisesti käyttäviä ihmisiä. Tämä toimi minulle sysäyksenä vaihtaa nuorisotyösuuntaus diakoniatyöhön ja paalutti koko tulevan työurani suunnan.

Mahdollisuus korkeakouluopintoihin

1990-luvun lopulla Diak oli vielä väliaikainen ammattikorkeakoulu. Se toi mukanaan etuja, kuten maksuttoman lounaan. Omalla kohdallani se toi myös mahdollisuuden päästä sisälle joustavassa haussa, kun ammatillinen koulutus ei vielä silloin antanut nykyisen laajuista jatko-opintokelpoisuutta. Joustava haku mahdollisti myös sen, että ”kutosen tyttönä” sain mahdollisuuden opiskella korkeakoulussa.

Matka yksiköstä toiseen oli henkisesti pidempi kuin maantieteellisesti.

Olimme koko Diakin historian neljäs vuosikurssi. Sosionomi (amk)-tutkintonimikettä ei opintojen alussa ollut olemassa, eikä  meillä opiskelijoilla ollut varmaa tietoa siitä, miten työelämä tulee meidät ottamaan vastaan. Diakin eri yksiköt olivat tiedossa, mutta opiskelijan näkökulmasta jokainen yksikkö eli omanlaistaan elämää. Helsingissä oli mahdollista suorittaa opintoja sekä Kirstinkadun että Alppikadun yksikössä. Matka yksiköstä toiseen oli henkisesti pidempi kuin maantieteellisesti.

Mukaan opiskelijatoimintaan

Opintojeni kanssa samoihin aikoihin opiskelijakunta O’Diako käynnisteli toimintaansa ja päädyinkin heti sen perustamisvuonna 1998 hallituksen jäseneksi. Tittelikseni tuli sosiaalipoliittinen vastaava, vaikka näin jälkiviisaana voi todeta sosiaalipolitiikan tuntemukseni olleen kovin ohutta.

O´Diakon mainio nimi oli keksitty jo edellisenä vuonna ja tehtävänämme oli tehdä irlantilaishenkisestä nimestä virallinen. Keltaiset haalarit otettiin Diakin opiskelijoiden käyttöön ja ne löytyvät edelleen kaapistani. Merkit haalarissa saavat hymyilemään muistuttaessaan erilaisista opiskelijariennoista.

Ammatti-identiteetti muotoutuu

Työurani varrella olen päässyt ohjaamaan useita Diakin opiskelijoita harjoitteluissa ja esihenkilönä rekrytoimaan Diakista valmistuneita.

Opiskelujeni viivästyttyä valmistuin Kirstinkadun yksikön sijasta Helsingin yksiköstä sosionomi-diakoniksi. Jo opintojen aikana olin päässyt sosionomin työhön kiinni ja ammatti-identiteettini kasvoi sosiaalialan ammattilaiseksi. Vaikka myöhemmin jatkoin opintoja yhteiskuntatieteiden maisteriksi ja sosiaalityöntekijäksi, ajattelen ison osan ammatti-identiteetistäni olevan Diakin ajoilta. Työurani varrella olen päässyt ohjaamaan useita Diakin opiskelijoita harjoitteluissa ja esihenkilönä rekrytoimaan Diakista valmistuneita. Uskon Diakin arvopohjalla ja opetussisällöillä olevan suuri merkitys sille, että päihdetyön kentällä moni ammattilainen on juuri Diakin kasvatti.

Yli 22 vuotta Diakissa aloittamisen jälkeen olin elokuussa 2020 uudelleen avaamassa Diakin ovea. Olin tullut valituksia määräaikaiseen työsuhteeseen sosiaalialan lehtorina. Diak on ehtinyt muuttumaan tuossa ajassa paljon, minä ehkä vieläkin enemmän. Jotain tuttua kuitenkin on meissä molemmissa jäljellä. Ydin on sama.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2021121060059