Historiankirjoitus

Antiikin tärkeintä historioitsijaa Herodotosta (484–425 eKr.) on kutsuttu myös historiantutkimuksen isäksi. Historioitsijoita, kronikoitsijoita ja historian teorian esittäjiä on hänen jälkeensä ollut huomattavan monia, hyvänä esimerkkinä Luukkaan evankeliumin ja Apostolien tekojen kirjoittaja Luukas, ja maailmankuuluista filosofeista ainakin Thomas Hobbes (1588–1679), John Locke (1632–1704) ja Jean-Jacques Rousseau (1712–1778) ovat esittäneet näkemyksiään alkuperäisestä ihmisluonnosta tai yhteiskunnan synnystä.

Tavoitteena objektiivisuus

Nykyaikaisen historiantutkimuksen perustajana pidetään saksalaista Leopold von Rankea (1795–1886), jonka mukaan kutakin aikakautta oli tutkittava sen omilla ehdoilla. Ranken mukaan historiallisten esitysten päämääränä ei ollut ”ojentaa menneisyyttä, jotta se voisi opettaa nykymaailmaa tulevien vuosien hyödyksi”. Ranken mielestä historiantutkijan tehtävänä oli kaivaa esiin objektiivinen totuus.

Ranke oli inspiroitunut eksakteista luonnontieteistä. Tutkijan tuli ”sammuttaa itsensä” ja antaa asioiden puhua puolestaan. Historian piti osoittaa kykynsä luonnontieteitten kaltaiseen objektiivisuuteen. Sen takia oli etsittävä ”varmaa tietoa” menneisyydestä. Keskeiseen asemaan nousi tällöin lähdekritiikki.

Ranke arvosti aikakausien yhtenäistä kuvaamista ja käytti siinä tendenssin käsitettä. Hän etsi pyrkimyksiä, jotka antoivat leimansa koko aikakaudelle. Jokaista aikakautta tuli pitää jollakin tavalla arvokkaana, koska jokainen niistä heijasteli jumalallista tahtoa. Ranken myötä historiantutkimus otti askelia aiempaa tieteellisempään suuntaan.

Painopiste poliittiseen historiaan

Historian tieteellistymisprosessi merkitsi painopisteen siirtymistä poliittiseen historiaan sosiaalisen ja kulttuurisen kustannuksella. Se liittyi myös kansallisen identiteetin luomiseen. Historioitsijat alkoivat käyttää työssään valtioiden tuottamia aineistoja, esimerkiksi tilastoja. He myös kehittivät uusia menetelmiä.

Historian tieteellistymisprosessi merkitsi painopisteen siirtymistä poliittiseen historiaan sosiaalisen ja kulttuurisen kustannuksella.

Asiakirjojen tutkimiseen perustuva historiankirjoitus sopi erityisen hyvin poliittisen historian tutkimiseen. Samalla historian ala kapeni. Historioitsijoista monet hylkäsivät sosiaalihistorian, koska sitä ei voinut tutkia ”tieteellisesti”, monet taas karsastivat sosiologiaa, koska se oli liian yleistävää ja abstraktia.

Ranke toisti ajatusta, jonka mukaan historia kirjoitetaan aina uudelleen. Olennaista oli ymmärtää, että jokaisena aikana menneisyyden lähteiden tutkija edustaa omaa aikaansa ja sen kysymyksiä.

Annalistit

Ranken käsitykset pitivät pintansa pitkään. Uutta aikakautta merkitsi ranskalainen annalismi, jonka ensimmäiset edustajat, ranskalaiset historioitsijat Marc Bloch (1886–1944) ja Lucien Febvre (1878–1956), perustivat aikakauskirjan Annales d’histoire et économique vuonna 1929 keskusteluareenaksi rakentamaan siltaa historioitsijoiden ja sosiologien välille.

Annalistit tavoittelivat eräänlaista totaalihistoriaa, jossa painottuvat poliittisen historian käänteiden sijaan ihmisten talous, kulttuuri ja arkinen elämä. He etsivät mentaliteettien historiaa, millä he tarkoittivat maailmankuvan ja inhimillisen maailman rakentumista ja sen ymmärtämistä.

Annalistit asettivat lähtökohdakseen aina tutkimuskysymyksen, ei faktojen jäljittämistä sellaisenaan. Tutkimuksen suunta eteni yksilöstä yhteisöön, minkä perusteella oli mahdollista tehdä yleistyksiä. Samalla he ilmaisivat kriittisyytensä historian perinteistä aikakausijakoa kohtaan.

Koulukunnan johtavat hahmot

Annalismille tyypillinen on ollut metodinen ote, jossa yksittäisestä ongelmasta siirrytään laajaan yleistykseen ja näkökulmaan. Bloch oli kiinnostunut ranskalaisen maaseudun historiasta, keskiaikaisesta maankäytöstä, kyläyhteisöistä ja feodalismista.

Koulukunnan kenties tunnetuin edustaja, ja Annales-aikakauskirjan päätoimittaja vuosina 1946–1968, oli Fernand Braudel (1902–1985), joka tavoitteli totaalihistorian ihannetta, korosti maantieteellisen ympäristön merkitystä toiminnan muokkaajana sekä yhteiskuntatieteiden tärkeyttä historialle.

Pääteoksessaan Braudel tutki Välimeren maailmaa Espanjan kuninkaan Filip II:n (1527–1598) aikana, mutta päähenkilö ei ole kuningas eikä hänen ulkopolitiikkansa vaan Välimeri. Tässä hän esittelee tunnetuimman teesinsä, ajan jakautumisen eri pituuksiin: pitkäkestoisiin kuten vuosisadat, syklisiin kuten suhdanteet ja sukupolvet sekä historiallisissa tutkimuksissa tavanomaisesti käsiteltyihin yksittäisten tapahtumasarjojen lyhytaikaisiin jaksoihin.

Näkökulma inhimilliseen kokonaisuuteen

Monet ovat pitäneet annalismia 1900-luvun merkittävimpänä historiantutkimuksen uudistajana ja suuntauksena. Sen pääansiot ovat traditionaalisen tapahtumakuvauksen korvaaminen ongelmakeskeisellä analyyttisellä historiankirjoituksella ja siirtyminen poliittiseen historiaan painottuvasta tutkimuksesta tarkastelemaan inhimillisen toiminnan kokonaisuutta. Tärkeää on ollut myös sen avoimuus tehdä yhteistyötä muiden tieteenalojen kanssa. Se sai vaikutteita etenkin sosiologiasta, antropologiasta ja psykologiasta.

Monet ovat pitäneet annalismia 1900-luvun merkittävimpänä historiantutkimuksen uudistajana ja suuntauksena.

Annalistien tutkimusotteen rinnalla ja siitä riippumatta uuden sosiaalihistorian ajatukset ja tavoitteet lähtivät liikkeelle kulovalkean tavoin. Sosiaalihistoria katsoi sekä marginaaleihin, enemmistöön ja suuriin joukkoihin että eliittiin. Sosiaalihistoria voidaan ymmärtää vastaukseksi poliittiselle ja elitistiselle kollektiiviselle historialle. Sen taustalla on koko 1960-luvun yhteiskunnallinen liikehdintä. Toisen maailmansodan jälkeen rakenteisiin keskittyvä yhteiskuntahistoria oli alkanut voimistua Euroopassa.

Saksassa nousi uusi Gesellschaftsgeschichte, yhteiskuntahistoria, jonka mukaan historia on historiallista yhteiskuntatiedettä. Se kritisoi perinteistä historismia korostaessaan yhteiskunnallisia muutosprosesseja, poliittis-taloudellis-sosiaalisia rakenteita ja modernin yhteiskunnan tutkimusta. Ilmiö kasvoi marxilaisten tutkimussuuntien vahvistumiseksi useimmilla tieteenaloilla.

Uudet historiat

Kun marxilaisen historiantutkimuksen päävaihe oli ohitettu ja huomio oli kiinnitetty pois poliittisen historian hallitsemasta tutkimusotteesta, rakenteiden tarkastelusta siirryttiin yksilöiden kokemuksiin ja arkeen, missä antropologian rooli oli merkittävä. Tutkijoiden katse tarkentui aiemmin huomiotta jääneisiin ryhmiin. Läpimurron tekivät naisten historia ja feministinen tutkimusote.

Naisten lisäksi tutkittiin esimerkiksi lapsia, seksuaalisia vähemmistöjä, vammaisia, sairaita ja rikollisia. Yhä enemmän tehtiin tutkimusta tavallisista kansalaisista.

Uudet kysymykset ja tutkimuksen teemat johtivat historiantutkimuksen uuteen vaiheeseen, jota on yleensä kutsuttu termillä uudet historiat. Se viittaa annalisteihin, joiden keskeinen iskusana la nouvelle histoire oli.

Huomio kieleen

Uudet historiat ovat merkinneet uutta myös metodologisesti. Lingvistisen käänteen jälkeen on alettu kiinnittää huomiota kieleen, puheeseen, retoriikkaan, argumentaatioon ja diskursseihin. Historiantutkimus työskentelee tavallisimmin tekstien parissa, jolloin kieli ja käsitteet ovat keskeisiä.

Tärkeitä ovat olleet myös muutokset, jotka koskevat historiantutkimuksen objektiivisuutta ja sen tulkintoja. Edward H. Carr (1892–1982) oli brittiläinen historioitsija, historianfilosofi ja kansainvälisten suhteiden teoreetikko, Neuvostoliiton historian sekä kansainvälisten suhteiden teorian tutkija. Vuonna 1961 hän julkaisi historian teoriaa ja filosofiaa käsittelevän kirjan What is history?, jossa hän määrittelee historiantutkimuksen periaatteet ja hylkää perinteiset historiankirjoituksen metodit ja käytännöt. Kirja on ilmestynyt myös suomeksi.

Teoksessaan hän määrittelee kaksi suuntausta, jotka edustavat hänen mielestään kahta vaaraa. Toinen on historia objektiivisena tosiasioiden kokoelmana ja toinen historia tutkijan mielen subjektiivisena tuotteena. Historiantutkijan oli löydettävä oikea reitti niiden välistä.

Ensimmäistä niistä edusti Carrin mielestä Ranke ja hänen jälkeisensä positivismi ja lähde-empirismi. Ajattelutavan mukaan oli mahdollista kirjoittaa lopullinen objektiivinen historia.

Jälkimmäistä edusti Carrille brittiläinen historiantutkija ja filosofi Robin George Collingwood (1889–1943), joka pyrki sovittamaan yhteen filosofiaa ja historiaa. Hän korosti, että historia on toisaalta menneisyys, jota tutkitaan, toisaalta se on historiantutkimuksen tulos tai tuote, mutta niiden välillä on jännite. Hänen mielestään kaikki historia on ajateltua historiaa. Tutkija ei pääse suoraan käsiksi menneisyyteen, vaan hänen on lähestyttävä sitä nykyajassa elävän menneisyyden kautta.

Tutkija on tulkitsija

Carr hyväksyi sen, että tulkinta on ydin. Historioitsija on aina menneisyyden ja nykyisyyden välissä ja hänen on myönnettävä, että hän kykenee pääsemään käsiksi menneisyyteen vain oman aikansa silmin. Carrin mielestä Collingwood tulkitsi historiantutkijan tehtävää liiaksi nykyisyydestä käsin. Oli vaarana, että tutkija omaksuu tulkinnan, joka sopi parhaiten oman ajan tarkoituksiin.

Historioitsija on aina menneisyyden ja nykyisyyden välissä ja hänen on myönnettävä, että hän kykenee pääsemään käsiksi menneisyyteen vain oman aikansa silmin.

Tosiasioiden kerääminen lähdeaineistosta ja tulkinta olivat Carrin mukaan läsnä historiantutkijan työssä samanaikaisesti eikä niitä pitänyt erottaa toisistaan. Yksilön ja yhteisön välinen kysymys ei ollut mielekäs, oli valittava molemmat. Menneisyyden ihmisten toimintaa ei ollut viisasta selittää vain yksilöä koskevin argumentein esimerkiksi psykologisesti, mutta ei myöskään vain sosiologisilla rakenneargumenteilla. Tutkimus heijastaa myös aina sekä tutkijan ominaisuuksia ja mielipiteitä että tutkitun ajan sosiaalista ja poliittista tilannetta.

Carr korosti tutkijan roolia tutkimuksessaan, kritisoi puolueettomuutta ja piti sitä mahdottomana. Neutraalia tutkimusta ei ollut olemassa. Historiantutkijan oli sen takia tiedostettava oma asemansa.

Carria kritisoi vaikutusvaltaisimmin Geoffrey Elton (1921–1994). Hän puolusti perinteisempää ja objektiivisempaa käsitystä historiasta ja painotti merkittävien persoonien suurta roolia historiassa.

Postmodernismin aika

Historian teoriaa oli tapana jäsentää 1980-luvulle saakka Carrin ja Eltonin kiistan avulla. Muutoksen toivat lingvistinen käänne ja postmodernismi 1980-luvulta alkaen. Kielen ja maailman suhde tuli problematisoiduksi. Uusi kysymys koski kielen luonnetta ja sen kykyä kuvata maailmaa neutraalisti. Miten historiantutkimuksen oli otettava se huomioon?

Kun Carr katsoi tutkijan oman ajan ohjaavan historiantutkimusta, postmodernistit toivat keskusteluun uuden elementin sanoessaan, että kieli ohjasi tutkimusta ja sen tuloksia. Valtavirraksi on muotoutunut ajatus, jonka mukaan historiantutkimuksen prioriteetit ja löydöt vaihtuvat ajan mukaan. Siihen mahtuu Carrin näkemys, että historia on menneisyyden ja nykyisyyden päättymätöntä vuoropuhelua, ja sellaisena se voi olla myös edistystä.

Lingvistisen käänteen jälkeisenä aikana vahvistuivat nopeasti narrativismi, psykohistoria ja osallistava historiantutkimus, mutta niistä kaikista on jo palattu perinteisempiin rationaalisiin standardeihin.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022012510183