Kieli ja kommunikaatio: manipulaation esimerkkejä
Keskustelun manipulointiin on monia keinoja, joista osa voi olla hienovaraisempia, osa tietoisempia.
Kielifilosofi Herbert Paul Grice esitteli luentosarjassaan Logic and Conversation (ks. esim. Grice, 1989) keskustelun maksiimit. Määrän periaatteen (maxim of quantity) mukaan puhuja ei saa kertoa liikaa eikä liian vähän, ja yhtenäisyyden periaatteen (maxim of relevance) mukaan puhujan pitää pysyä asiassa. Kuulija odottaa puhujan noudattavan maksiimeja.
Kuulemme keskustelun (diskurssin vierusparin):
A: Meiltä on päässyt bensiini loppumaan.
B: Tuolla on huoltoasema kulman takana.
Tässä B:n lausuma implikoi, että A voi hankkia polttoainetta huoltoasemalta. A voi olettaa, että huoltoasema on toiminnassa ja että siellä voi asioida. A:n esittämä lausuma on relevantti ja vie diskurssia eteenpäin. Arkielämämme perustuu oletukselle, että (puhe)tilanteet toistuvat suunnilleen samanlaisina ja että puhujat sanovat asioita, jotka vievät keskustelua eteenpäin ja auttavat jonkin tilanteen ratkaisemisessa. Aina kaikki ei puhetilanteessa mene näin.
Vuoropuhelun manipulointi
Ihminen haluaa havaita vuorovaikutuksessa tuttuja rakenteita: odotamme tervehdysfraasien ja pienten toisen huomioimisen ilmausten toistuvan suunnilleen samanlaisina päivän mittaan. Oletamme, että sanotulla on joku tarkoitus.
Pienet lapset toteavat ympärillään olevia asioita, jotka aikuisista ovat itsestäänselvyyksiä. ”Järkevät” aikuiset eivät normaalisti ”hölötä turhaa” – paitsi silloin, kun siihen on strateginen syy. Puhetilanteessa relevanssin maksiimin rikkominen voi olla tehokas manipulointikeino.
Pienet lapset toteavat ympärillään olevia asioita, jotka aikuisista ovat itsestäänselvyyksiä.
Taitavat puhujat (manipulaattorit) käyttävät relevanssin maksiimin tahallista rikkomista strategisena keinona viestinnässään: annetaan informaatiota, joka on sinällään totta, mutta jonka relevanssi asiayhteydessä on olematon tai epäselvä. Kun relevanssin määrittely jätetään kuulijan tehtäväksi, huomio kääntyy pois (ikävästä) pääasiasta.
Spinnauksesta whataboutismiin
Kansainvälisessä politiikassa ja suuryritysten tiedotuskampanjoissa keino on usein käytetty: puhutaan disinformaatiosta (joka ei aina ole suoranaista valehtelua). Relevantin ja ei-relevantin tiedon yhteen sotkeminen tunnetaan spinnauksena (josta tulee termi spin doctor). Suurvaltojen ministeriöiden tiedottajilla strategia on jatkuvassa käytössä.
Yllä esitetty esimerkki polttoainekeskustelusta on helppo tulkita asiattomaksi, mikäli puhuja tietää, että huoltoasema on suljettu ja sen pihalla on vaarallista metallijätettä. Relevanssin maksiimia voidaan rikkoa hienovaraisemmin ja näin jatkuvasti tehdään.
Professori tai lehtori voi kertoa opiskelijalle kirjoittavansa mielellään apurahaa puoltavan lausunnon – silloinkin, kun professori tai lehtori tietää, että hän edustaa väärää tieteenalaa lausunnonkirjoittajana, jolloin ylistävälläkään lausunnolla ei ole merkitystä.
Avioerotilanteessa voidaan todeta, että avioehto on tehty, mutta jos sopimusta ei ole asianmukaisesti rekisteröity, toteamus on harhaanjohtava.
Kylmän sodan aikana suurvallat ilmoittivat, näennäisen liennytyksen hengessä, kuinka monta ydinohjusta on hiljattain romutettu ja kuinka paljon joukkoja on vähennetty. Ilman tietoa alkutilanteesta kyseinen tiedotus on spinnausta ja relevanssin maksiimin rikkomista.
Lukija voi havaita arkielämässään relevanssin maksiimin rikkomista jatkuvasti.
Nykyisin suurvaltojen tiedotusstrategiana esimerkiksi ihmisoikeuskysymyksissä on usein ns. whataboutismi: omista ihmisoikeuksien loukkauksista vaietaan (tai ne myönnetään vain osittain) ja tiedotus keskittyy ihmisoikeuksien vakavanoloiseen ja pohdiskelevaan määrittelyyn siten, että vastapuolen väestön ongelmat (esimerkiksi sosiaalinen epätasa-arvo) tulevat määritellyiksi ihmisoikeuksien loukkauksina. Puhutaan kyllä sinällään asiaa, mutta alkuperäisen aiheen näkökulmasta kyseessä on relevanssin maksiimin rikkominen ja argumentoinnin manipulaatiostrategia.
Lukija voi havaita arkielämässään relevanssin maksiimin rikkomista jatkuvasti. Lyhyt silmäys tuotteiden mainoksiin ja kaupallisten yritysten sekä julkisten organisaatioiden mainoksiin vakuuttaa asiasta: kriittinen lukija ei hämäänny tarjotun tuotetta ylistävän tekstin yltäkylläisyydestä ja yksityiskohtaisuudesta, vaan kysyy mielessään tuon aina olennaisen kysymyksen: mitä jätetään sanomatta?
Lähteet
Grice, P. (1989). Studies in the Way of Words. Harvard University Press.
Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022012510185