Aate- ja kulttuurihistoria

Opiskelin aikoinani rinnakkain historiaa ja teologiaa, mutta maisterin- ja tohtorintutkintoni olen tehnyt vain Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa, jossa pääaineeni oli kirkkohistoria. Tässä mielessä identiteettini on kirkkohistorioitsijan.

Kirkkohistoria on ikivanha ala. Uudessa testamentissa Luukkaan kirjoittama Apostolien teot on varhaisten seurakuntien ja kirkon laajenemisen pienimuotoinen historia. Varsinaisesti kirkkohistorian perustajana pidetään keisari Konstantinus Suuren (272–337, Rooman keisarina 306–337) hovihistorioitsijaa Eusebios Kesarealaista (275–339), josta tuli Palestiinassa sijaitsevan Kesarean piispa ja joka kirjoitti useita teoksia, joista tärkeimmät olivat Konstantinus Suuren elämäkerta sekä Kirkkohistoria, ensimmäinen lajissaan. Jälkimmäinen on erittäin keskeinen tietolähde varhaisen kristinuskon vaiheista.

Kirkkohistoriaa pidetään yleensä teologiaan lukeutuvana, mutta samaan aikaan se on selkeästi historia-aineisiin kuuluva historian erityisala. Koska kristinuskolla ja kristillisellä kirkolla on ollut huomattavan suuri vaikutus kulttuuriin ja ajattelun kehitykseen, kirkkohistoria sivuaa hyvin suuressa määrin aate- ja kulttuurihistoriaa ja on sen kanssa monin kohdin myös sisäkkäistä.

Kirkkohistoriaa pidetään yleensä teologiaan lukeutuvana, mutta samaan aikaan se on selkeästi historia-aineisiin kuuluva historian erityisala.

Nuorempana tutkin konkreettisia kysymyksiä, kuten kirkkojen yhteydenpitoa ja avustustoimintaa yli rautaesiripun kylmän sodan aikana tai intialaisen vapautuksen teologian, dalit-teologian muotoutumista. Olen kirjoittanut organisaatiohistorioita Yhteisvastuukeräyksestä, Kirkkopalvelujen muotoutumisesta, Tampereen seurakuntien nuorisotyöstä ja Kirkon tutkimuskeskuksesta.

Lisäksi olen laatinut artikkeleita diakoniasta, diakonian kehityslinjoista, daliteista ja kastisyrjinnästä, ihmisoikeuksista sekä viime aikoina esimerkiksi uskontolukutaidosta ja etiikasta. Aiheiden monipuolisuus on vienyt minua jatkuvasti lähemmäs aate- ja kulttuurihistoriaa, mutta samalla ehkä ristiriitaisesti myös lähemmäs yhteiskuntatieteitä.

Kulttuurihistoria

Historiantutkija Leopold von Rankella oli kriitikoita jo elinaikanaan. Yksi heistä oli kulttuurihistorioitsija, erityisesti taiteeseen sekä talous- ja sosiaalihistoriaan keskittynyt Karl Gotthard Lamprecht (1856–1915), joka oli myös historianfilosofi ja kulttuurihistorian ja historiankirjoituksen metodioppaiden kirjoittaja. Hän arvosteli rankelaista historismia, jota hän piti individualistisena ja poliittisesti suuntansa jo etukäteen valinneena, Saksan yhdistämisen ajajana.

Lamprecht tarkasteli historiaa kulttuurin näkökulmasta, mutta kulttuurin hän ymmärsi laajasti. Vaikka hän esitti kritiikkiä, kansallisesta katsantokannasta ja saksalaisen kulttuurin ylivertaisuuteen luottavasta asenteesta hänkään ei päässyt. Hänen kritiikkinsä aloitti kuitenkin laajan kiistan tutkimuksen menetelmistä.

Lamprechtilla oli Suomeen suora vaikutus. Professorit Gunnar Suolahti (1876–1933) ja Väinö Voionmaa (1869–1947) opiskelivat Saksassa Lamprechtin oppilaina. Samaan koulukuntaan lukeutui myös seuraavaan sukupolveen kuulunut akateemikko Eino Jutikkala (1907–2006).

Historiantutkimuksen menetelmistä

Lamprechtin mielestä valtiolliset tapahtumat ja sodat olivat historiantutkimukselle toisarvoisia, sillä yhteiskuntien ja yhteisöjen pitkän aikavälin kehitys oli niistä riippumatonta. Historioitsijan päätehtävä oli siksi tutkia laajoja yhteiskunnallisia ilmiöitä, kuten muutoksia väestökehityksessä, taloudessa ja kulttuurissa.

Suomalaiset Lamprechtin seuraajat omaksuivat vaihtelevasti koulukuntansa näkemyksiä. Esimerkiksi Gunnar Suolahti ei sulkenut pois yksilön vaikutusmahdollisuuksia historiaan, ja hänen tuotantoonsa kuuluu useita henkilöhistoriallisia tutkimuksia. Hänen oppilaansa omaksuivat ehdottomamman kannan ja tuomitsivat kollektivismissaan sekä perinteisen poliittisen historian että henkilöhistorian.

Jutikkalan mielestä historiallisen kehityksen johtavat voimat eivät löytyneet kabineteista, äänestyksistä tai hallitusten kirjeenvaihdoista, ”vaan ensi sijassa massoissa ilmenevistä valtavista ja lainalaisista muutoksista”. Toisen maailmansodan jälkeen Jutikkala lievensi asennettaan ja hän alkoi antaa tilaa myös yksilön merkitykselle historian kulussa. Henkilöhistorioita hän ei kuitenkaan koskaan tehnyt, mutta poliittisen historian laajojen kaarten tutkimusta hän teki.

Kulttuurihistorian perustajat

Historiantutkimuksen suurimmat nimet Ranken jälkeen ovat olleet omaperäisiä kertojia. Sellaisia ovat esimerkiksi Ranken oppilas, sveitsiläinen kulttuurihistorioitsija Jacob Burckhardt (1818–1897) ja hollantilainen Johan Huizinga (1872–1945), yksi nykyaikaisen kulttuurihistorian perustajista.

Burckhardt kamppaili hegeliläistä historianäkemystä vastaan eikä suostunut uskomaan, että historia etenisi ikuisten prosessien mukaan. Hänen pääteoksensa oli vuonna 1860 ilmestynyt Italian renessanssin sivistys, jossa hän kuvaili renessanssiajan yhteiskuntaa sekä valtion ja kirkon rakennemuutosta 1400- ja 1500-luvulla. Hän väitti modernin yksilöllisen ihmisen syntyneen tuolla aikakaudella, mutta väite on moneen kertaan kiistetty.

Huizingan historianäkemyksessä taiteella ja kulttuurilla oli keskeinen rooli. Vuonna 1919 ilmestynyt teoksensa Keskiajan syksy kuvaa keskiajan loppukautta, jonka Huizinga maalaa pikemminkin pessimismin ja dekadenssin aikakaudeksi kuin orastavaksi yksilöllisyyden ja renessanssin nousuksi. Vuonna 1938 ilmestyi teos Leikkivä ihminen, jossa hän tarkasteli leikin luovaa vaikutusta kulttuurin ja yhteiskunnan kehityksessä. Huizinga oli kulttuuriantropologisen pelitutkimuksen uranuurtaja, joka auttoi ymmärtämään leikin ja pelien merkitystä.

Maailmanselityksiä taiteen ja kulttuurin avulla

Omintakeinen ja vaikuttava historiankirjoittaja oli juutalaiseen perheeseen syntynyt, mutta luterilaisuuteen kääntynyt Egon Friedell (1878–1938), jonka kolmiosainen Uuden ajan kulttuurihistoria ilmestyi vuosina 1927–1931. Teoksella on ollut vankka lukijakuntansa vuosikymmeniä ilmestymisensä jälkeen.

Friedell ei halunnut jäljitellä historiankirjoituksessa luonnontieteille ominaisia syy–seuraussuhteita eikä sellainen ollut edes mahdollista. Hän etsi tapahtuneen ruumiillistamaa maailman tarkoitusta. Historiankirjoitus ei ollut hänelle tieteellistä vaan taiteellista ja esteettistä. Hän oli valmis nimittämään kaiken tapahtuneen kuvausta legendoiksi, saduiksi ja myyteiksi.

Friedell ei halunnut jäljitellä historiankirjoituksessa luonnontieteille ominaisia syy–seuraussuhteita eikä sellainen ollut edes mahdollista.

Friedell samasti toisiinsa eurooppalaisuuden ja länsimaisuuden ja huolehti eurooppalaisen aate- ja kulttuuriperinnön säilymisestä. Ajattelutapa oli tavallinen 1930-luvulla. Esikuvikseen hän nimesi Jacob Burckhardtin ja Oswald Spenglerin. Hänen suurteoksensa johtoajatus oli kertomus eurooppalaisen ihmisen ”sielunkriisistä”, jonka taustana oli mustan surman aiheuttama kollektiivinen trauma. Sen seurauksena ihminen vieraantui ja etääntyi ihanteellisesta olotilastaan.

Kulttuurihistoria historiantutkimuksen alalajina

Kunkin aikakauden kulttuurille oli ominaista sen yhtenäisyys. Ajan henki ja filosofia ilmenivat taloudessa, politiikassa, tieteessä, tekniikassa, taiteessa ja tavoissa, jopa ihmistyypeissä.

Keskeisimpiin suomalaisiin aatehistorioitsijoihin lukeutuu myöhempi arkkipiispa Mikko Juva (1918–2004), joka tutki liberaalien aatteiden tuloa suomalaisen sivistyneistön, myös pappien, pariin 1800-luvun jälkipuolella. Juva oli kirkkohistorian professori, ja suuri osa kirkkohistoriasta voidaankin luokitella kirkon ja uskonnollisen elämän ilmiöihin kohdistuvaksi aate- ja kulttuurihistoriaksi.

Muuan viime aikoina voimakkaasti esiin noussut historiantutkimuksen alalaji, käsitehistoria, on ainakin osittain myös sukua aate- ja oppihistorialle. Siinä ei ole kysymys niinkään aatteen, idean tai lopulta merkityksenkään kehityksestä, vaan käsitteestä, sen sisällön muutoksesta. Minäkin olen harjoitellut tätä lajia kirjoittamalla laajan artikkelin diakonian käsitteen historiasta ja jatkan teeman tutkimista edelleen.

Diakonian laaja kaari on pitkä, onhan sana keskeinen Uudessa testamentissa, jossa se esiintyy noin sata kertaa. Varsinaisesti diakonian käsite ja diakonia sellaisena ilmiönä, jollaisena sen tunnemme, alkaa esiintyä historiassa 1800-luvun alkupuolella. Nykypäivään asti siinä riittää selvittämistä.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022012510186