Poliittinen järjestelmä

Nuoruudessani oli tavallista jakaa maailmaa poliittisen järjestelmän ja siihen liittyvän maailmankatsomuksen mukaan. Poliittisia järjestelmiä tunnistettiin käytännössä kaksi, sosialistinen ja kapitalistinen. Kaikkia pidettiin niiden muunnelmina.

Vuosien 1989–1991 myllerryksen jälkeen näytti siltä, että voittajaksi oli jäänyt vain yksi, demokraattinen markkinaliberalismi. Tällainen ajatus leimasi 1990-lukua, mutta sen jälkeen kuva poliittisista järjestelmistä on monimutkaistunut.

Tässä kirjoituksessa seuraan aluksi amerikkalaisen historiantutkijan Francis Fukuyaman ajattelua. Hänestä tuli maailmankuulu vuonna 1992 teoksellaan Historian loppu ja viimeinen ihminen (The End of History and the Last Man), joka muistetaan erityisesti historian loppua koskevasta teoriastaan. En tässä blogissa kuitenkaan keskity tähän fraasiin.

Kohti liberaalia demokratiaa

Fukuyama järkeili Hegelin ja Marxin tapaan, että poliittisia järjestelmiä koskevia universaaleja lainalaisuuksia oli olemassa. Hänen mukaansa kapitalismin lainalaisuudet eivät johtaneet valtioita sosialismiin vaan liberaaliin demokratiaan. Ennen toista maailmansotaa oli hänen määrittelynsä mukaan ollut 13 demokraattista valtiota, kun vuonna 1990 oli 61 valtiota, joita hallittiin monipuoluejärjestelmän mukaan ja joiden kansalaisten perusoikeuksia suojeltiin lailla. Ei ollut syytä pessimismiin. Fukuyama esitti historiallisen determinismin mukaisen kaaren hänen mielestään parhaan hallintojärjestelmän voittokulusta.

Kapitalismi ei näytä johtavan automaattisesti liberaaliin demokratiaan, vaikka Fukuyama niin kuvitteli.

Viime vuosina kehitys tällä tiellä on kuitenkin ollut huononeva. Kiina, Venäjä ja Turkki, samoin kuin monet arabimaat ja entiset neuvostotasavallat, eivät ole edenneet muutoksessa liberaalin demokratian suuntaan. Sama koskee monia muita maita. Varsinkin Kiina ja sen menestys horjuttaa Fukuyaman teoriaa. Kapitalismi ei näytä johtavan automaattisesti liberaaliin demokratiaan, vaikka Fukuyama niin kuvitteli. Toisaalta kukaan ei tiedä, miten monet Kiinassa oikeasti kannattavat demokratiaa.

Liberaali demokratia on globaalisti tarkasteltuna ahtaalla, eikä Fukuyaman teoriaa ole todettu oikeaksi. Fukuyama osoitti kuitenkin, ettei hän jäänyt yhden teorian mieheksi.

Poliittinen järjestelmä oma prosessinsa

Noin 20 vuotta teoksen Historian loppu ja viimeinen ihminen ilmestymisen jälkeen Fukuyama julkaisi kaksiosaisen suurteoksen ihmisen yhteiskunnallisesta järjestäytymisestä kaikkialla maailmassa koko historiallisena aikana. The Origins of Political Order: From Pre-Human Times to the French Revolution ilmestyi 2011. Political Order and Political Decay. From the Industrial Revolution to the Globalisation of Democracy ilmestyi vuonna 2014.

Teos kuvailee ihmisen poliittista järjestäytymistä esihistoriallisilta ajoilta nykypäivään ja pohtii erilaisiin poliittisiin järjestelmiin johtavia syitä. Fukuyama katsoo, että poliittinen kehitys on oma prosessinsa ja erillään taloudellisesta ja sosiaalisesta kasvusta.

Fukuyama kuvailee kolmen yhteiskunnallisen instituution, valtion, lain hallintavallan ja demokratiakehityksen, muotoutumisen neljällä maantieteellisellä alueella, Kiinassa, Intiassa, Lähi-idässä ja Euroopassa.

Ihmisen hän kuvailee altruismiin kykeneväksi ja siksi monipuolisia sosiaalisia suhteita muovaavaksi eläimeksi. Hän johdattaa lukijansa metsästävien perheyhteisöjen parista hajallaan eläviin heimoihin ja alkeellisimpiin valtiomuodostelmiin Kiinassa. Intian ja Lähi-idän yhteiskuntajärjestyksistä kuvaus siirtyy Ateenaan ja Roomaan sekä valtioiden edellyttämään byrokratiaan ja sen tuottamiin ongelmiin. Lainkäytön ja lain aseman kannalta keskeinen innovaattori oli katolinen kirkko. Elinolosuhteet ja elämän laatu alkoivat parantua Euroopassa sorrosta, nälänhädästä ja sodista huolimatta.

Lain merkitys ja sen hallinta-asema valtion yläpuolella kehittyi uskonnosta.

Heimo- ja klaanikulttuureille ominainen nepotismi eli sukulaisten suosiminen on yksi pysyvä teema modernin valtion uhkaajana. Modernin valtion muodostaminen edellyttää sukusiteiden katkaisemista. Uskonnon merkitys on toinen pysyvä teema. Lain merkitys ja sen hallinta-asema valtion yläpuolella kehittyi uskonnosta. Missä uskonnollisen instituution auktoriteettiasema oli vahva, hallitsijoiden oli hyväksyttävä lain, aluksi usein uskonnollisen tai alkuperältään jumalalliseksi selitetyn, hallitseva rooli.

Teitä hallitusvallan ja kansalaisten väliseen tilivelvollisuuteen oli useita, mutta syitä sellaisen muodostumiseen olivat protestanttisen uskonnon aikaansaama korkea lukutaito sekä eri ryhmien välinen koheesio ja solidaarisuus, käytännössä ihmisten kunnioittaminen. Avainasemassa poliittisen järjestyksen muotoutumiselle ovat normit ja instituutiot. Aatteille Fukuyama antaa vähemmän arvoa.

Modernin yhteiskuntajärjestyksen muotoutuminen

Modernin yhteiskuntajärjestyksen kolme osaa, voimakas valtio, sen alisteisuus lain määräysvallalle ja hallituksen tilivelvollisuus kaikille kansalaisille, muotoutuivat 1700-luvun loppuun mennessä.

Modernin valtion keskeisten rakennusosien täytäntöönpano eri puolilla maailmaa ei ole onnistunut. Demokraattisen hallinnon, terveen markkinatalouden, kyvykkäiden ja korruptoitumattomien valtion laitosten sekä sosiaalisen kehityksen tiellä on ollut esteitä, jotka ovat kääntäneet kehityksen kohti valtion rappiota. Kansanvallan ja läpinäkyvän juridisen järjestelmän tulisi ohjata ja valvoa viranomaisia ja keskushallintoa, mutta toisin on käynyt. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Fukuyaman mielestä pienet intressiryhmät luovat esteitä ”yhteisen hyvän” toteutumiselle. Vaikka Yhdysvaltain talous on edelleen kunnossa, sen hallintomalli edustaa rappiota eikä käy esikuvaksi.

Fukuyama väittää, että monissa aiemmin toimineissa demokraattisissa maissa on meneillään eliittien vallankaappaus. Hän kuvaa sitä sanalla repatrimonialisation. Se tarkoittaa yksinvaltaisuuden tai vähintäänkin harvainvallan paluuta.

Modernisaatio on kiihdyttänyt poliittisen kehityksen prosessia ja monimutkaistanut sitä. Yhteiskunnilla on valtaisa määrä vuorovaikutusta toistensa kanssa. Samalla kuitenkin kuilu kehittyneimpien ja hauraimpien valtioiden välillä on kasvanut lähes tavoittamattomaksi. Demokratiaa tärkeämmäksi osoittautuu vahva valtio. Kokemus osoittaa, että missä sellaista ei ole, demokratian avulla sitä ei saada toimimaan. Keskushallinnon, lain hallintavallan ja demokraattisen kansanvallan tulee olla tasapainossa, mutta politiikan rappio voi kiihtyessään viedä mennessään järjestelmän luoman saavutuksen, vakaan, varakkaan ja harmonisen yhteiskunnan.

Maailman poliittinen järjestelmä järkähti

Venäjän hyökkäys Ukrainaan torstaina 24. helmikuuta 2022 mullisti maailman poliittista järjestelmää. Noin 30 vuoden mittaisena ajanjaksona kylmän sodan jälkeen huolet maailmassa ovat liittyneet Lähi-Itään, Keski-Aasiaan ja joihinkin Afrikan maihin, mutta poliittinen järjestelmä on ollut melko vakaa. Kiinan vaikutusvallan kasvun sekä moninapaistumisen on ajateltu muuttavan kokonaisuutta eniten.

Yllätys on siinä, että väite lännen vaikutusvallan kasvusta Itä-Euroopassa horjuttaisi koko poliittista järjestelmää ja turvallisuutta. Venäjä käyttää Ukrainan valtiota ja ukrainalaisten henkeä välineenään suurvaltapoliittisessa pelissä, jossa se haluaa näyttää entisen Neuvostoliiton kaltaiselta voimatekijältä ja Yhdysvaltojen vastinparilta. Tämä peli on vaarallista, se voi levitä mihin vain.

Venäjän suurvalta-ambitiot ovat olleet suurempia kuin on luultu, ja koettu rauhantila näennäisempää kuin on arvioitu. Historian loppu oli Berliinin muurin murtumisen aikaan yhtä väliaikaista kuin silloin, kun filosofi Georg Wilhelm Friedrich Hegel käytti samaa ilmaisua Napoleonin joukkojen voitettua Preussin ja lakkautettua tuhatvuotisen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan vuonna 1806.

Historian loppu tarkoittaa oikeastaan vaihtoehtojen loppumista.

Historian loppu tarkoittaa oikeastaan vaihtoehtojen loppumista. Venäjä ilmoitti hyökkäyksellään olevansa vaihtoehto liberaalin demokratian dominanssille maailman poliittisessa järjestelmässä. Samalla Venäjän presidentti Putin osoitti olevansa pikemmin arvaamattoman rosvovaltion kuin idän suurvallan johtaja.

Arvaamattomuus on pelottavaa, varsinkin kun on kyse ydinasevaltion ulkopoliittisista tavoitteista. Tässä piilee maailmanjärjestyksen muuttumisen ydin. Venäjän hyökkäyksestä seuraa paljon, mutta kukaan ei vielä tiedä, mikä kaikki muuttuu.

Putin on puheissaan korostanut historiaa ja tuntuu katsovan, että historiallisista syistä Ukraina on venäläistä maata. Ukrainalaisten yhteydet länteen, länsinaapuriinsa EU- ja Nato-maa Puolaan ja asenteiden länsimielistyminen on ärsyttänyt Putinia. Voiko tämä olla riittävä syy sotaan? Toinen seikka on Ukrainan rikkaus ja sen suuret resurssit. Hinta, jonka tällaisesta anastamisesta joutuu tulevaisuudessa maksamaan on kuitenkin kova, joten ehkä Putinin tähtäimessä on vielä suurempi muutos maailman poliittisessa järjestelmässä, jolloin ei keskustella enää rosvopolitiikasta.

Itäisen Keski-Euroopan alueet Saksan ja Venäjän välissä ovat olleet tärkeitä suurten valtioiden kiistakapuloita. Niissä syntyy tragedioita ja traumoja, joilla voi olla valtava merkitys historialliselle muistille. Kiistakapulat voivat olla myös katalyytteja paljon laajemmalle vallan tasapainon horjuttamiselle.

Lännen dominoimasta, liberaalille demokratialle perustuvasta maailman poliittisesta järjestelmästä on polttoaine ollut loppumassa jo pitkään. Maailman moninapaistuminen on ollut yksi merkki siitä, Yhdysvaltojen epävakaus toinen ja demokraattisten valtioiden määrän väheneminen kolmas.

Taloudellisten riippuvuussuhteiden, ihmisten, tavaroiden ja rahan liikkumisen yli rajojen ja yleensä globalisaation on ajateltu edistävän rauhaa ja luovan yhteisyyttä. Jostakin syystä ja viimeistään presidentti Trumpin kaudesta lähtien äänenpainoja ovatkin olleet eristäytyminen, suojautuminen, nationalismi, oman maan suuruus ja sen johtajan mahti.

Venäjä on luisunut diktatuuriksi jo pitkään, mutta siitä ei ole ollut soveliasta puhua. Samalla on kytenyt ajatus, että Venäjästä tulee tasapainon rikkoja ja häirikkö omista syistään. Kehityslinjoja on ollut näkyvissä, mutta niihin ei ole haluttu uskoa.

Venäjän ja Ukrainan yhteisen historian juuret ovat 900-luvulta 1100-luvulle kestäneessä, Unkarista ja Mustanmeren rannoilta Vienanmerelle ulottuneessa Rusin valtioliitossa, jonka pääkaupunki oli Kiova. Puhutaan myös Kiovan Rusista eli Venäjästä, joka korostaa Kiovan symbolista asemaa. Kiovassa Vladimir Suuri kastoi kaupunkilaisia ja liitti Kiovan valtakunnan Bysantin ja ortodoksisen kirkon vaikutuspiiriin. Tätä on pidetty venäläisen kulttuurin alkuna.

Yksi väite on, että Putin näkisi Kiovan ennen muuta hengellisenä tilana ja venäläisen ortodoksian kotina. Tällöin hänellä olisi peräti hengellinen motiivi tavoitteissaan vallata Kiova. Uskottavampi väite on, että itäisen imperiumin laajentaminen on alkanut, eikä se pysähdy, ennen kuin se pysäytetään.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022022120029