Usko

Usko joulupukkiin tai usko siihen, että kadonnut avainnippu varmasti löytyy, tarkoittavat kuitenkin hyvin toisenlaisia asioita. Usko rokotuksiin ja salaliittoihin ovat puhuttaneet viime aikoina.

Asioita voidaan tehdä myös ”hyvässä uskossa” eli lähinnä vilpittömin mielin, ja väitteitä voidaan pitää uskottavina.

Uskoa tai uskonnollisuutta on vaikeaa tunnistaa ilman että pystyy hahmottamaan edes jotakin siitä kontekstista, jossa se ilmenee. Myös uskonnonvastaisuus on yleensä reaktiota sellaiseen uskontoon, jonka tuntee ja jonka vaikutuspiiristä haluaa pois. Esimerkiksi Suomessa esiintyvä ateismi on pääosin jonkinlaista ateistista luterilaisuutta.

Kristinuskon piirissä on puolestaan melko tavallista ajatella uskonto tai uskonnot ikään kuin kuoriksi tai muodoiksi ilman sisältöä. Tällöin ajatellaan, että ainoa tärkeä on Jeesus-usko, ja nimenomaan henkilökohtainen usko. Nimikristityksi, tapauskovaiseksi tai leipäpapiksi nimittely liittyy tällaiseen perinteeseen.

Uskonnollinen lahjattomuus

Amerikkalaisen uskontopsykologin ja filosofisen pragmatismin yhden perustajan William Jamesin mukaan usko merkitsee ”ihmisten henkilökohtaisia tunteita, toimintoja ja kokemuksia heidän tuntiessaan olevansa yhteydessä johonkin, minkä he kokevat jumaluudeksi”. Uskontofilosofi Sami Pihlströmin mielestä tällainen usko voi olla vastaus ihmisen ”loputtomaan hätään”, jollaiseen tarvitaan ”loputonta apua”.

Uskoa tai uskonnollisuutta on vaikeaa tunnistaa ilman että pystyy hahmottamaan edes jotakin siitä kontekstista, jossa se ilmenee.

Opin opiskeluaikoinani kutsumaan itseäni uskonnollisesti lahjattomaksi, vaikka teologiaa opiskelinkin. Lainatulla uskonnollisen lahjattomuuden käsitteellä viittaan siihen, että osasin yhdistää ajatukseni sellaiseen kristillisyyteen, jota omassa kokemuspiirissäni oli tarjolla.

Tunsin voimattomuutta tai avuttomuutta loputtoman hädän ja avun tarpeen kanssa, mutta eksistentiaalista herkkyyttä en itsestäni löytänyt.

Opin ajattelemaan uskontoa enemmän perinteinä ja ihmisten toimintoina kuin oman persoonani syvyysulottuvuutena, mutta samalla ymmärsin, että uskonnollinen usko on muuta kuin älyllistä arviointikykyä.

Vanhan testamentin Jobin kirjan kirjoittaja, Kierkegaard ja Dostojevski ovat erinomaisia muistuttajia henkilökohtaiseen uskonnolliseen tunteeseen heittäytymisestä. Valistusajan suuri saksalainen teologi Friedrich Schleiermacher on puolestaan merkkihenkilö opettamaan, että uskonto on tunnetta, kokemusta riippuvuudesta, eikä sellaista ole tavoitettavissa järjen avulla.

Ehkä uskonnollinen lahjattomuus on sitä, että uskonnollisen tunteen löytäminen tai uskonnon kokeminen henkilökohtaisella tasolla on vaikeaa. Joku voi väittää, että kyse on samasta kuin Paavo Ruotsalaisella, jota seppä Högman opetti: ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki, Kristuksen sisällinen tunteminen.”

Uskonnollinen lahjattomuus ei liene vähäistä syyllisyydentuntoa tai omantunnonarkuutta, ei myöskään tavallista vähäisempää kokemusta häpeästä, minkä nykyisin selitetään sekoittuvan syyllisyyteen. Nämä ovat kristillisen elämän ja kulttuurin piirteitä, mutta niitä tuskin voi yleistää uskonnollisuuteen yleensä.

Uskon totuusarvo

Uskoon ja uskontoihin liittyy kysymys niiden totuusarvoista. Koululaisille opetetaan uskonnontunnilla, että Jumala loi maailman seitsemässä päivässä. Uskonnon symbolinen kieli, uskonnon kertomusten muotoutuminen heprealaisessa kulttuurissa yli 3000 vuotta sitten, nykytieto ja lapsen oma kehitys modernissa maailmassa ovat vaikeita palasia yhteensovitettaviksi.

Uskontokriitikkojen mukaan sellaista yhdistämistä ei tarvitsekaan tehdä. Heidän ajattelutapansa mukaan ensiarvoista on tieto, eivätkä he ole huolissaan siitä, mitä tapahtuu kulttuurille, jos uskonnollinen symboliikka ja uskonnollinen usko eivät olisikaan sitä kannattelemassa.

Jo melko pienet koululaiset tulevat näin haastetuiksi maailmankuvakysymyksen kanssa, kun heille on tarjolla samaan aikaan uskonnolliseen maailmankuvaan ja tieteelliseen maailmankuvaan liittyvää tietoa. Monien mielestä ne eivät voi olla totta samaan aikaan. Näin juontuu myös kysymys Jumalan olemassaolosta, useille uskonkysymyksistä perimmäisin.

Tieteelliset teoriat eivät voi joidenkin mielestä pitää paikkansa, jos samaan aikaan uskoo Jumalan olemassaoloon. Esimerkiksi evoluutioteorian kuvaus lajien muovautumisesta ja alkuperästä on näin ajattelevien mielestä ristiriidassa Raamatun luomiskertomuksen kanssa.

Luomiskertomuksesta ei katsota olevan apua maailman tai ihmisen ymmärtämiseen, koska sen perusteluiksi ei voida esittää tieteellisiä todisteita. Sen myyttistä luonnetta ei myöskään ymmärretä, puhumattakaan siitä, että hahmotettaisiin luomiskertomuksia olevan Vanhan testamentin alussa kaksi, ja että niiden syntyaikojen ero on satoja vuosia.

Evidentialismi ja fideismi

Ne ihmiset, joiden mielestä uskonnollisille uskomuksille pitää pystyä esittämään todisteita, kannattavat uskonnonfilosofista ajatussuuntaa, jota kutsutaan evidentialismiksi. Nykyaikana näin ajattelevia on monia, etenkin nuorissa ihmisissä.

Evidentialistien mukaan uskontojen olisi noudatettava samoja oikeuttamisperusteita kuin muutkin kulttuurissa tunnustetut ja tiedollisesti hyväksytyt auktoriteetin muodot noudattavat. Evidentialistit esimerkiksi pyytävät näyttöä, joka tukisi oletusta Jumalan olemassaolosta.

Charles Darwinin ja hänen evoluutioteorioidensa ajoista lähtien on ollut niitä, joiden mielestä evoluutio ja Raamatun kertomukset voidaan nähdä rinnakkain ilman ristiriitaa, koska uskonnollinen ja tieteellinen kieli eroavat toisistaan niin paljon. Tällaisen fideistisen ajattelutavan mukaan erityistä tieteellistä todistamista ei tarvita, koska uskonnon kieli on symbolista. Sitä ei tarvitse ajatella luonnontieteellisesti tai historiallisesti tarkkana tai ”oikeana totuutena”.

Uskonnollinen lähestymistapa, joka hyväksyy rinnalleen tieteellisen maailmankuvan totuutena, on hankala niille, joilla on taipumus maailmankuvan yksipuolisuuteen ja vain yhden ajattelutavan totena pitämiseen.

Fideismin mukaan uskonto on yhteismitaton tieteellisen maailmankuvan kanssa, ja siksi sitä pitäisi ymmärtää sen oman logiikan ja oikeuttamiskäytäntöjen avulla. Fideistit toteavat usein, että uskonnollisia uskomuksia ei tule alistaa järjen arvioitaviksi, koska uskonnollisilla vakaumuksilla ei ole mitään tekemistä tiedon kanssa.

Uskonnollinen lähestymistapa, joka hyväksyy rinnalleen tieteellisen maailmankuvan totuutena, on hankala niille, joilla on taipumus maailmankuvan yksipuolisuuteen.

On myös esitetty, että välittömään kokemukseen perustuvat uskonnolliset uskomukset voisivat silloittaa evidentialismin ja fideismin ristiriitaa, jota fideistit harvoin edes painottavat, vaan korostavat näkemysten olemassaolon mahdollisuutta rinnakkain. Kokemusta painottavien eksperientalistien mielestä uskonnolliset vakaumukset voivat olla järjenmukaisia ja tiedollisesti oikeutettuja välittömän kokemuksen perusteella. Heidän mukaansa uskonnolliset uskomukset tarvitsevat tuekseen perusteita, mutta ei välttämättä perusteluja.

Edellyttääkö moraali Jumalan?

Immanuel Kant erotti toisistaan mielipiteen, uskon ja tiedon. Samaa erottelua voi käyttää edelleen. Mielipide on arvostelma, joka edellyttää omien perusteiden subjektiivisen ja objektiivisen riittämättömyyden ymmärtämistä. Usko on subjektiivisesti riittävästi, mutta objektiivisesti riittämättömästi perusteltua, mutta tieto on perusteltu sekä subjektiivisesti että objektiivisesti.

Subjektiivista riittävyyttä Kant nimitti vakaumukseksi, objektiivista varmuudeksi. Usko oli hänen mielestään mahdollinen vain käytännöllisen järjen vaatimuksesta. Näin hän rajasi uskon etiikan alueelle.

Teoreettinen järki, jonka alaan hän määritti kysymyksen ”mitä on”, tavoitteli hänen mukaansa aina vain objektiivista tietoa. Se ei voinut tyytyä subjektiiviseen perusteeseen. Uskon edellyttämä subjektiivinen riittävyys vaati välttämättömyyttä, minkä käytännöllinen järki sille antoi moraalilain kautta. Näin usko ei ollut Kantille epävarmaa tietoa eikä pelkkiä mielipiteitä. Uskova siis tietää, ettei voi todistaa Jumalan olemassaoloa, mutta on silti muiden perusteiden takia pakotettu uskomaan siihen.

Usko ihmetyksenä ja luottamuksena

Aikaa on kulunut Kantin ajoista niin paljon, että hänen ajatuksensa, jonka mukaan moraali tuntuisi edellyttävän Jumalan, ei vastaa enää nykyihmisen ajatusta. Ajattelemme enemmän niin kuin yksi 1900-luvun alun suurista filosofeista, Edmund Husserl, jonka mukaan elämme varmoina maailmasta. Tämä varmuus ei ole kuitenkaan tiedollista tai harkinnan perusteella saavutettua, vaan kokemuksellista ja toiminnallista varmuutta. Varmuutemme maailmasta on siten uskoa siihen mitä havaitsemme.

Husserl johdattaa näin ajattelemaan kokemusta ja uskon näkemistä luottamuksen kaltaisena suhteena. Siinä merkityksellistä ei ole usko Jumalan tai vastaavan jumalolennon olemassaoloon. Jo kokemus, jossa todellisuus tajutaan ihmisen tajunnan ylittäväksi, on kuvattavissa uskonnolliseksi. Usko on ihmetystä ja nöyryyttä suurien voimien edessä ja ennen muuta pyhän kokemusta.

Uskon perusluonne ei ole kognitiivista eli tiedolle rakentuvaa. Se ei ole myöskään vakuuttumista Jumalan olemassaolosta. Enemmän se on nöyrtymistä ja jättäytymistä Jumalan ja hänen hyvyytensä varaan. Usein usko tulkitaan luottamukseksi mutta myös salatun kohteen, Jumalan, näkemiseksi.

Usko on toisten mielestä älyllinen valinta. Joissakin kristillisissä liikkeissä puhutaan ratkaisusta. Usko ajatellaan usein myös lahjaksi, jossa Jumala lahjoittaa itsensä. Martti Luther opetti, että uskossa Kristus asuu uskovassa.

Uskon jotta ymmärtäisin (Credo ut intelligam) oli Hippon piispan, kirkkoisän ja vaikutusvaltaisen kirjailijan Augustinuksen iskulause. Usko ei avaudu järjen päättelyllä, mutta sen takana on Järki.

Uskoa on pidetty teologisena hyveenä toivon ja rakkauden rinnalla. Toivo voi olla uskon kaltaista, ja kristillisessä teologiassa toivo on joskus kuin uskon kaksoisveli. Siinä usko tarjoaa toivolle sisällön tai kartan toivon maastoon.

Yksi uskonnonfilosofinen ajatus onkin, ettei mitään henkisen elämän muotoa pidä rajata uskonnon ulkopuolelle perustelulla, että se ei täytä uskonopillisia ehtoja. Sen sijaan riittävä ehto on, että usko saa aikaan uutta elämää. Milloin sitten usko on elävää ja mitä vaaditaan, että uskolla on käytännön merkitystä?

Usko on luottamusta ja sisäistä varmuutta.

Kristinuskon vaikuttamassa ympäristössä usko on yleensä kristillinen sana ja sillä viitataan suoraan aktiiviseen suhteeseen kristinuskon tunnustaman Jumalan kanssa. Juutalaisuuden ja kristinuskon vaikuttamissa länsimaissa uskon ajatellaan yleensä edellyttävän Jumalan ja transsendenssin, uskomisen kohteen tajunnan ja ymmärryksen toisella puolella. Usko voidaan ymmärtää kuitenkin myös ilman transsendenssia. Yksi vastaus elävään uskoon on se, että uskolla on yhteys aktiiviseen sitoutumiseen johonkin, usein kokonaisvaltaiseen elämäntapaan, jonka keskuksessa usko ja usko uskomisen kohteeseen ovat.

Se, että ihminen uskoo Jumalaan, ei ole sama asia, että hän uskoo, eikä sama, että hän uskoo Jumalan olevan olemassa. Usko on luottamusta ja sisäistä varmuutta. Se on enemmän kuin asenne. Usko luo yhteyttä totuuteen ja olemassaoloon. Uskova luottaa uskonsa kohteen olevan olemassa ja uskovasta riippumatta.

Käsitteenä usko on kuitenkin tätä laajempi, ja erilaisten uskomusten kirjo on hyvin laaja.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022050933820