Yhteiskuntauskonto – kansalaisuskonto

Kansalaisuskonto viittaa siihen, miten yksilöt yhdessä vahvistavat yhteisöä tai peräti valtiota. Yhteiskuntauskonto on lähellä kirkkojen tukea isänmaallisuudelle.

Maallistuminen tuottaa näkymättömän uskonnon

Uskonnontutkimukseen tuli uusia piirteitä 1960-luvulla. Modernille yhteiskunnalle ominaisen maallistumisen eli sekularisaation ajateltiin muuttavan uskonnollisuutta. Puhuttiin näkymättömästä uskonnosta tai piilouskonnosta, mikä tarkoitti uskonnon kätkeytymistä jonnekin, jossa se vaikuttaa näkymättömyydestään huolimatta. Maallistumisen ajateltiin pakottavan sen piiloon.

Uskonnontutkimukseen tuli uusia piirteitä 1960-luvulla.

Monet uskonnonsosiologit katsoivat, että uskonnollisuus korvautuisi jollakin muulla. Saksalainen sosiologi Thomas Luckmann katsoi kuitenkin, että yhteiskunnassa tulee aina olemaan talouden, politiikan ja uskonnon elementit. Tätä tutkimaansa ilmiötä hän kutsui näkymättömäksi uskonnoksi.

Luckmann etsi uskonnollisuutta yksilöiden ajattelusta ja toiminnasta. Tästä alkoi yksilön uskonnollisuuteen kohdistunut tutkimussuunta, johon voi lukea esimerkiksi kiinnostuksen spiritualiteetin erilaisiin ilmenemismuotoihin tai nykyiseen eletyn uskonnon tutkimukseen.

Toinen 1960-luvun ajattelun murrokseen ja maallistumisen leviämiseen liittynyt ajatus koski yhteiskuntaa. Amerikkalainen sosiologi Robert N. Bellah tuli kiinnittäneeksi huomionsa siihen, että Yhdysvalloissa, jossa painavasti korostettiin valtion ja kirkon erillisyyttä, julkisissa yhteyksissä silti viitattiin uskontoon. Hän kirjoitti tästä aiheesta artikkelin Civil Religion in America. Sen aineistona olivat Yhdysvaltain presidenttien virkaanastujaispuheet. Uskonnonsosiologisen keskustelun kohteeksi tuli ilmiö, jonka englanninkielinen nimi oli näin civil religion.

Kansalaisuskonto jo valistuksen käsite

Samaa käsitettä (religion civile) oli käyttänyt jo ranskalainen valistusaikakauden filosofi Jean-Jacques Rousseau vuonna 1762 ilmestyneessä teoksessaan Yhteiskuntasopimuksesta. Siinä hän teki erottelun ihmisten ”sisäisen” eli institutionaalisen sekä ”yksityisen” eli kansalaisen uskonnon välillä. Jälkimmäinen antoi kullekin maalle sen omat erityiset jumalat ja suojelijat, sillä oli omat opinkappaleet, rituaalit ja lakien määräämät ulkonaiset jumalanpalvelukset. Kansalaisuskonto merkitsi yhteistunteeseen perustuvia ajattelutapoja, ja sen opinkappaleisiin kuuluivat kaikkivaltiaan olemassaolon ja tulevan elämän rinnalla yhteiskuntasopimus ja lakien pyhyys, oikeamielisten onni ja pahojen rankaiseminen.

Tieteellisen sosiologian perustajaksi usein nimetty ranskalainen Émile Durkheim ei käyttänyt termiä kansalaisuskonto, mutta teoksessaan Uskontoelämän alkeismuodot (1912) hän tuli sitä lähelle. Usein väitetään hänen sanomakseen, että uskonto on yhteiskunnallinen ilmiö. Amerikkalainen sosiologi Talcott Parsons kuitenkin selitti Durkheimin tarkoittaneen, että yhteiskunta on uskonnollinen ilmiö. Tämä on lähellä kansalaisuskonnon käsitettä.

Amerikkalainen jumala

Parsonsin oppilas Bellah nosti presidenttien virkaanastujaispuheista tärkeän sanan Jumala, joka Bellahin merkityksessä voisi olla pienellä kirjoitettu. Jumala on hänen mielestään amerikkalaisen kansalaisuskonnon symboli, joka liittyy lakiin, järjestykseen ja oikeudenmukaisuuteen, ei niinkään pelastukseen ja rakkauteen. On kuin amerikkalaiseen kansalaisuskontoon kiteytyisi jumalakäsitys, joka voisi olla yhteinen kristityille ja juutalaisille.

Jumala osallistuu tämän mukaan aktiivisesti historiaan, ja aivan erityisesti häntä kiinnostaa Amerikan kansa. Kansalaisuskonnon pyhät tekstit Amerikassa ovat itsenäisyysjulistus ja perustuslaki. Sisällissodasta lähtien amerikkalaiseen kansalaisuskontoon ovat kuuluneet uhraamisen, kuoleman ja uudelleensyntymisen teemat. Ne henkilöityvät etenkin presidentti Abraham Lincolniin.

Bellahin on sanottu olleen tyytymätön keskusteluun maallistumisesta ja uskonnon häviämisestä yhteiskunnasta. Bellah ei uskonut sellaiseen, hänen mielestään uskonto sai vain erilaisia ilmenemismuotoja eri olosuhteissa.

Bellahista lähteneen tutkimusperinteen mukaan kansalaisuskonto on julkinen uskonnollinen ulottuvuus, joka ilmenee monissa uskomuksissa, symboleissa ja rituaaleissa. Käsitteellä viitataan uskonnolliseen orientaatioon, jonka uskotaan yhdistävän suurta osaa kansalaisista.

Kansalaisuskonto ei ole kristinuskoa

Amerikkalaisessa kansalaisuskonnossa on kristinuskoon viittaavia elementtejä, mutta Bellahin mukaan se ei ole kristinuskoa, vaan kansalaisuskonto on kirkoista erillinen ja kulttuuriselta laadultaan leimallisesti amerikkalainen. Kansalaisuskonnon jumala ei ole kristillinen Jumala. Kansalaisuskonto ei ollut Bellahin mielestä kuitenkaan amerikkalaisen kansakunnan eikä valtion palvontaa, ei myöskään nationalismia.

Kansalaisuskonnon käsite levisi nopeasti Yhdysvaltain ulkopuolelle. Yleensä ilmiön on sanottu näkyvän selvimmin kansakunnan kriisiaikoina tai niitä muistettaessa isänmaallisissa juhlissa sekä niihin liittyvissä puheissa ja kirjoituksissa. Niiden uskonnolliset piirteet vahvistavat kansakunnan perinnettä.

Kansalaisuskonto on institutionalisoitunutta uskonnollisuutta, mutta erillistä kirkoista ja muista uskonnollisista yhteisöistä. Se tuottaa uskonnollisen ulottuvuuden yhteiskunnallisen elämän rakenteelle. Se sijaitsee kirkkojen vieressä, mutta sillä on omat oppi, uskontunnustus, etiikka sekä rituaaleja, jotka voidaan tunnistaa yhteyksistä valtioon tai kansakuntaan.

Kansalaisuskonto on institutionalisoitunutta uskonnollisuutta, mutta erillistä kirkoista ja muista uskonnollisista yhteisöistä.

Kansalaisuskonto on kansakunnan myyttinen rakenne ja uskonnollinen symbolijärjestelmä, joka koostuu kansakunnalle tärkeistä asioista ja ihanteista. Se on yhteiskunnan yhteenkuuluvuuden ilmaus, joka ylittää kirkkokuntien ja muun uskonnollisuuden luomat rajat. Tällaisena se on nationalismia. Sen avulla kunnioitetaan kansallisesti merkittäviä henkilöitä ja tärkeiden tapahtumien muistoa ja sitä käytetään, jotta kansalaiset uudistaisivat sitoutumisensa kansallisesti määrittyvää yhteiskuntaa kohtaan.

Kansalaisuskonto Suomessa

Suomalaisessa yhteiskunnassa tähän mahtuvat valtiopäivien avajaisten ja itsenäisyyspäivän rituaaliset jumalanpalvelukset ja se, että itsenäisyyspäivä on määritelty pyhäpäiväksi, jolloin kirkoissa tulee toimittaa jumalanpalvelus. Samoin sitä ovat tasavallan presidentin uudenvuodenpuheen siunaustoivotus, mutta myös lehdistön tapa kunnioittaa itsenäisyyspäivää lukemattomilla toiseen maailmansotaan liittyvillä muistoilla ja sotaveteraanien haastatteluilla. Ehkä jääkiekon maailmanmestaruuden juhliminen on karnevalisoitunutta nationalismia eikä yhteiskuntauskonnollisuutta lainkaan, mutta uskonnon piirteitä siinäkin on.

Uskontotieteilijöiden löytöjä suomalaisen kansalaisuskonnon muodoiksi ovat olleet rippikoulun suosio, kirkkohäät, lasten kastaminen, kristilliset hautajaiset ja joulukirkko. Näiden katsotaan olevan kansalaishyveitä ja turvallisuuden tuottajia. Kansalaisten uskonnollisisänmaallista mielialaa vahvistavat itsenäisyyspäivän vieton tavat jumalanpalveluksineen, sankarihaudoilla käymisineen ja paraateineen ovat myös kansalaisuskonnon piirteitä. Kansallinen itsenäisyys on tämän ajatuksen mukaan pyhää. Sen pyhittämisen muotoihin kuuluu kunnianosoitus sankarihahmoille, joista ensimmäinen on marsalkka Mannerheim.

Kansalaisuskonto ja yhteiskuntauskonto

Suomessa on käytetty sekä kansalaisuskonnon että yhteiskuntauskonnon käsitteitä. Kirkkososiologit ovat tottuneet käyttämään enemmän yhteiskuntauskonnon, uskontotieteilijät ja sosiologit lähinnä kansalaisuskonnon käsitettä.

Suomessakin kansalaisuskonnon on ajateltu olevan lähinnä piilevää ja tulevan esiin lähinnä kriisiaikoina. Tällöin keskeinen toimija on ollut luterilainen kirkko, joka on toiminut valtion rinnalla ja pyrkinyt yhdistämään kansaa ja käyttänyt siinä yhteiskuntauskonnon kieltä. Tämä perinne näkyy edelleen juhlapäivien yhteydessä. Siinä korostuu yhteiskuntauskonnollisuus, käsitteen kollektiivinen painotus.

Kirkko on kuitenkin menettänyt asemaansa valtion uskonnollisen legitimaation välittäjänä. Kun kirkon uskon rooli kaikkia yhdistävänä voimatekijänä heikkenee, yhteiskuntauskonto on tavallaan voimistunut. Kansankirkon rooli suomalaisessa yhteiskuntauskonnossa on kuitenkin melko vahva. Se tarjoaa ankkuroinnin kansakunnan historiaan ja kulttuuriin, joihin kirkko tärkeänä osana kuuluu.

Kirkon itseymmärrykseen kuuluva ajatus sen universaalisuudesta ja globaalisuudesta on kaukana nationalistishenkisestä yhteiskuntauskonnollisuudesta. Ehkä juuri tästä syystä suomalaisille on ollut tärkeä suomalainen kansalliskirkko, ei niinkään kristittyjen kansainvälinen yhteys.

Pohjoismaissa tyypillisin uskonnon muoto on ollut kansankirkollinen uskonnollisuus, jossa lojaalisuus on kohdistunut sosiaaliseen instituutioon, kirkkoon. Suomalaisessa valtionkirkkojärjestelmässä valtion ja kirkon välinen suhde on ollut melko intiimi.

Suomalaisessa valtionkirkkojärjestelmässä valtion ja kirkon välinen suhde on ollut melko intiimi.

Yksilöiden lojaalisuus kirkkoa kohtaan on kuitenkin heikentynyt. Samaan aikaan vahvistuvat erilaiset ”pseudouskonnolliset” piirteet, kansalaisten yhdessä hyväksymät symbolien, ideoiden ja käytäntöjen yhdistelmät, jotka ilmaisevat yhteistä maailmankuvaa sekä käsityksiä etiikasta, arvokkuudesta, ihmisarvosta, identiteetistä ja kohtalosta.

Kansalaisuskonto on siis uskonnollistyyppistä käyttäytymistä, joka on etääntynyt uskonnollisista instituutioista, mutta toimii kansallista yhteisyyttä tai muuten laajaa yhteisöllisyyttä vahvistaen. Yhteiskuntauskonto on ehkä sitten ideologia, joka legitimoi yhteiskunnan instituutioita uskonnollisella, Suomessa myös kansankirkon, auktoriteetilla.

Sanoilla eri merkitykset

Vanha valtiokirkkouskonnollisuus ei ollut kansalaisuskontoa. Se oli niin totalitaarista, ettei tarvetta millekään kansalaisuskonnolle ollut. Kansalaisuskonnollisuuden vahvistuminen on merkki modernisaation myötä tapahtuvasta sekularisaatiosta tai suoranaisesta epäkristillistymisestä. Uskonnonvapaus, suvaitsevaisuuden lisääntyminen ja uskonnollisen kentän monimuotoistuminen ovat luoneet tilan kansalaisuskonnon muodostumiselle. Suomessa kansalaisuskonto ja kansankirkko elävät kuitenkin jonkinlaisessa symbioosissa, ja ne kohtelevat toisiaan hyvin, ja siksi usein onkin kysymys yhteiskuntauskonnollisuudesta.

Kansalaisuskonnon käsitettä käytettäessä uskonto ymmärretään uskontoinstituutioiden luomia määrityksiä laajemmaksi. Huomio on tällöin enemmän yksilöissä. Yhteiskuntauskonto legitimoi yhteiskuntaa, sen keskiössä eivät ole Jumala eikä yksilö. Yhteiskuntauskonto vaikuttaa kirkon rinnalla ja ehkä myös sen kautta. Se ei ole virallisen uskonnon variantti, joten kirkolliselta kannalta ei ole hyötyä suhtautua siihen harhaoppina. Yhteiskuntauskonnollisuus on kirkollisesta uskonnollisuudesta erillinen, mutta ei sen kanssa vastakkainen. Yhteiskuntauskonnon voi sanoa olleen syynä siihen, että uskonnollisesti välinpitämättömät jäävät kirkon jäseniksi.

Kansalaisuskonto ja yhteiskuntauskonto ovat siis lähellä toisiaan ja saman englanninkielisen käsitteen suomennoksia, mutta niiden merkitykset vievät ajatuksen eri suuntiin.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022050933826