Uskonto ja tiede

Ranskassa julkaistiin kesällä 2021 kirja nimeltä Dieu, la science, les preuves eli Jumala, tiede ja todisteet. Jouluun mennessä sitä oli myyty jo 70 000 kappaletta, ja useat laatujulkaisut kuten Le Figaro Magazine, Paris Match ja L’Express olivat laatineet sen pohjalta vielä vuoden 2021 aikana teemanumeron tai ottaneet sen muuten laajasti huomioon. L’Express onnistui saamaan presidentti Emmanuel Macronin oman kirjoituksen siitä, mihin hän uskoo.

Kirjan kirjoittajat, 73-vuotias Michel-Yves Bolloré ja 55-vuotias Olivier Bonnassies, ovat molemmat katolilaisia insinöörejä, jotka käsittelivät kirjassaan kysymystä Jumalan olemassaolosta. Etenkin Bonnassies on käsitellyt aihetta ennenkin, hän on nimittäin suositun kristillisen verkkosivuston Aleteian perustaja.

Monille ihmisille on tärkeää, että se mitä Raamattu todistaa, on totta. Tiedot siitä, että Jeesuksen syntymän aikaan taivaalla oli oikeasti poikkeuksellisen suuri tähti, voivat viehättää tai lohduttaa sellaista, joka kaipaa todisteita tai haluaa osoittaa Raamatun sanan paikkansapitävyyttä.

On kristittyjä, joita ei kiinnosta Jumalan olemassaolon todistaminen tieteellisesti hiukkaakaan. Heille uskon maailma ei käänny insinööritieteen kaltaiseksi. Ranskalainen esimerkki kuitenkin osoittaa, että monille nimenomaan luonnontieteen ja uskon välinen suhde on suuri kysymys.

Klassiset todistukset Jumalan olemassaolosta

Ihmiskunnan historiassa pyrkimykset todistaa pätevästi Jumalan olemassaolo ovat ikivanhoja. Hyvin pitkään arvovaltaisena pidettiin Aristoteleen (384–322 eKr.) todistusta Jumalan eli ”liikkumattoman liikuttajan” olemassaolosta.

Ihmiskunnan historiassa pyrkimykset todistaa pätevästi Jumalan olemassaolo ovat ikivanhoja.

Kristillisellä ajalla on esitetty monia päättelyyn perustuvia todistuksia. Anselm Canterburyläisen (1033–1109) mukaan ajatuksesta, jonka mukaan Jumalaa suurempaa tai täydellisempää ei voi olla olemassa, seuraa se, että on hyväksyttävä Jumalan olemassaolo, koska olemassa oleva Jumala on täydellisempi kuin vain mielessä oleva Jumala.

Tuomas Akvinolainen (1225–1274) käytti Aristoteleen käsitteitä kehitellessään todistuksiaan. Akvinolaisen on sanottu ”kristillistäneen” Aristoteleen filosofiaa niin kuin kirkkoisä Augustinus (354–430) oli ”kristillistänyt” Platonin (427–347 eKr.) ajattelua. Heprealaisesta ja juutalaisesta taustastaan huolimatta kristillinen oppi on kehittynyt vankasti kreikkalaisen filosofian varassa.

Tuomas Akvinolainen piti Jumalaa kaiken liikkeen perimmäisenä syynä, liikkumattomana liikuttajana, jonakin, joka ohjaa kaikkea luontoa. Hänen mukaansa Jumalan olemassaolo voitiin todistaa päättelyllä aistihavaintojen perusteella. Tuomas opetti, että Jumalasta voitiin saada tietoa kahdenlaisen ilmoituksen perusteella. Ensimmäinen niistä on yleinen ilmoitus, joka merkitsee luomakunnan tarkastelemista. Toinen on erityinen ilmoitus, Jumalan inkarnaatio eli lihaksituleminen. Kristinuskon ydinkohdat ilmenivät kirkon opetuksissa ja Raamatussa, eikä niitä voitu muuten päätellä.

Tieteiden lahja – piispojen puheenvuoro

Suomen luterilaiset piispat julkaisivat marraskuussa 2019 yhteisen pienen tutkielman tai julkilausuman, jonka nimi on Tieteiden lahja – Piispojen puheenvuoro tieteiden arvosta ja tehtävästä Jumalan luomakunnassa. Se ei ole herättänyt suurta huomiota niin kuin ranskalainen esimerkki, mutta kysymyksiä senkin ilmestyminen nosti esiin.

Eniten keskustelua herätti piispojen puheenvuoron ajatus, jonka mukaan kirkko näkee tieteen liittolaisenaan, ei kilpailijanaan, ja että piispat haluavat haastaa väitteen, jonka mukaan teologia ja tiede ovat pysyvässä ristiriidassa.

Moni ihmetteli, mistä oikein on kysymys. Piispoilta on haluttu kysyä, mitä he tarkoittavat tieteellä ja kenen kanssa he haluavat vuoropuhelua.

Onko tiedeuskoa olemassa?

Piispojen puheenvuorossa käytetään termiä ”tiedeusko” ja alleviivataan kristillisen uskon eroa viime aikoina yleistynyttä tiedeuskoa vastaan. Kriitikot eivät tunnista mitään tiedeuskoa, mutta piispat sanovat kutsuvansa tiedeuskoksi näkemystä, jonka mukaan tiede pystyy vastaamaan kaikkiin ongelmiin.

Esimerkiksi kosmologi Kari Enqvist totesi tähän, että tiede on vain tapa, jolla tietoa hankitaan, eräänlainen lapio. Se tarkoittaa menetelmiä, joilla tarkkaillaan maailmaa mahdollisimman tarkasti, kriittisesti ja systemaattisesti. Enqvist sanoi pitävänsä piispojen asiakirjassa hahmoteltua tiedeuskoa ”olkiukkona” eli keinotekoisena harjoitusvastustajana, joka ei itsessään ole mitään.

Piispat haluavat todistaa, että tiede ja usko puhuvat samasta todellisuudesta, vaikka ne toimivat eri tasoilla. He puolustavat tieteen ja totuuden etsimistä ihmisen kutsumuksena. Tästä syntyi ajatus tieteestä lahjana, jota ilman ihmiskunnan haasteita ei voida ratkaista.

On kuin puheenvuoro ja siihen kohdistettu kritiikki eivät puhuisi samasta asiasta. Kenelle piispat kohdistivat puheenvuoronsa?

Konfliktiteesi

Yksi tapa ajatella uskontoa on ollut tarkastella nimenomaan sen suhdetta tieteeseen. Tästä on muovattu sitten erilaisia teesejä.

Itsenäisyysteesin mukaan uskonto ja tiede ovat toisilleen vieraita ja erillisiä. Ne puhuvat eri kieltä ja eri asioista. Dialogiteesi korostaa vuoropuhelua, jossa uskonto ja tiede voivat täydentää toistensa käsitystä elämästä ja ihmisenä olemisesta. Piispojen puheenvuoro on jonkinlainen yhdistelmä itsenäisyys- ja dialogiteesistä.

Yksi tapa ajatella uskontoa on ollut tarkastella nimenomaan sen suhdetta tieteeseen.

Suosituksi on tullut 1800-luvulla muotoutunut konflikti- tai ristiriitateesi, jonka mukaan uskonto ja tiede ovat toistensa vastustajia. Konfliktiteesillä on ollut paljon kannatusta niin ”uskovaisina” itseään pitävien kuin uskontoon kriittisesti suhtautuvien parissa. Jälkimmäiset ovat usein etsineet tieteen tuloksista argumentteja uskonnonvastaisuudelleen.

Näyttää siltä, että konfliktiteesi tai ajatus, että uskonto ja luonnontiede ovat keskenään sodassa, sai aikaan piispojen puheenvuoron. Se yrittää ottaa vakavasti myös fundamentalistit, muutenhan sitä ei olisi tarvittu. Puheenvuoro muistuttaa, että useimmat kristilliset kirkot hyväksyvät evoluutioteorian ja kosmologian tulokset. Niiden mielestä Raamattua ei tule pitää oppikirjana luonnontieteen kysymyksissä.

Kirkko puolustaa tieteen itsenäisyyttä

Piispojen ajatukset kristillisen teologian ja luonnontieteiden suhteesta voidaan tiivistää seuraaviin neljään väitteeseen:

1. Kristillinen teologia haluaa olla avointa tieteen tuloksille.
2. Kirkon teologia puolustaa tieteen itsenäisyyttä.
3. Tieteen ja teknologian tulee palvella elämän säilymistä sekä luomakunnan yhteistä hyvää.
4. Inhimilliseen viisauteen kuuluu tieteen rajojen tunnustaminen: tieteestä ei pidä tehdä uskonnon korviketta.

Puheenvuoro korjailee historiankirjoituksessa luotuja käsityksiä esimerkiksi Martti Lutherista, Galileo Galileista ja Charles Darwinista. Galileista kerrotaan, ettei kirkko tuominnut häntä kokonaan, vaikka inkvisitio määräsikin hänet loppuelämäkseen kotiarestiin. Darwin puolestaan säilytti keskusteluyhteyden anglikaaniseen kirkkoon, ja hänet haudattiin kuninkaallisena pidettyyn Westminster Abbey -kirkkoon.

Nikolaus Kopernikuksen (1473–1543) ja Isaac Newtonin (1643–1727) välisenä aikana saavutettiin luonnontieteissä suuria edistysaskeleita. Perustan tälle loi kuitenkin katolisen kirkon suojissa ja sen perustamana syntynyt yliopistolaitos.

Järjen ja uskon suhdetta on usein soviteltu selittämään kirkon uskon ja tieteen suhdetta, ja siinä on vedottu Lutheriin, jonka mukaan järjellä on oltava määräävä asema maallisen elämän alueella, eikä se sulje uskoa pois.

Tieteen ja uskonnon vastakkaisuus on kummallista

Tärkeä kysymys on, tuoko tiede esiin koskaan totuutta, vai ovatko sen tulokset aina vain tietoa, jonka antaman kuvan todennäköisyyttä voidaan arvioida. Tieteestä ei pidä tehdä uskonnon korviketta, mutta ei ole syytä ajatella myöskään, että uskonnolla olisi vastaukset sellaisiin perimmäisiin kysymyksiin, joita tutkitaan tieteen avulla.

Pohtiessaan piispojen puheenvuoroa Vartija-lehdessä Kari Enqvist totesikin, että jarrumies ajattelulle ei ole Jumala vaan Raamattu, tai oikeammin raamatuntulkinta, jolla halutaan raamatunkohtien avulla johdattaa toinen omien näkemysten mukaiseen suuntaan. Tällainen ei edusta mitään dialogia.

Tieteen ja uskonnon välistä suhdetta on kuvattu konfliktina niin pitkään, että ajatusta pidetään tavanomaisena eikä siihen yleensä osata kiinnittää huomiota. Koko ajatustapa on kuitenkin kummallinen ja myöhäinen, vasta 1800-luvulla syntynyt.

Tiedon (scientia) käsite muuttui antiikin, keskiajan ja uuden ajan kuluessa ihmisen sisäistä, henkilökohtaista hyveellistä ominaisuutta tarkoittavasta piirteestä ulkoista maailmaa koskevaksi väitelausekokoelmaksi, ”tieteeksi”. Samaan aikaan uskonnon käsite (religio) muuttui, ja uskonto alettiin nähdä entistä enemmän kokoelmana väitteitä kuin ihmisen sisäisenä hurskautena.

Ja kun uskontoa alettiin hahmottaa väitteiden kokoelmana, alkoi keskustelu siitä, mitä uskonnon väitteitä voi puolustaa, mitä taas vastustaa.

Uskonto ei ole tiedettä

Länsimaisessa kristillisessä kulttuurissa kasvanut ajattelee uskontoa luonnollisesti kristinuskon kautta. Usein sanotaan, että Suomessa ateistikin on luterilainen ateisti, ja uskonto, johon hän ottaa kielteisen kannan, on lähinnä luterilainen kristinusko ja sen uskomukset.

Uskonnontutkimuksessa ajatellaan uskontoa yleensä valittavissa olevaksi ajatusmaailmaksi tai ideologiaksi. Tällainen näkökulma uskontoon korostaa ihmisen autonomiaa. Ihmisoikeusajattelu pitää uskonnon- ja mielipiteenvapautta samaksi tai hyvin lähellä toisiaan olevaksi oikeudeksi.

Uskonto ja tiede eivät ole suljettuja ja toisistaan erillisiä järjestelmiä, vaan moninaisia käyttäytymisen tapoja, joiden suhde toisiinsa voi olla ongelmallinen.

Luterilaisuus kuitenkin korostaa, että uskon syntyminen on Jumalan työtä eikä perustu ihmisen omaan valintaan. Ihmisellä ei siis ole vapaata tahtoa. Toisenlaisen ajattelutavan mielestä tämä on hullutusta ja järjenvastaista.

Herätyskristillisissä liikkeissä ajatellaan siis toisin kuin oikeaoppisessa luterilaisuudessa. Niissä painotetaan ihmisen omaa osuutta, ratkaisua tai valintaa, eihän niiden evankelioimistyöllä olisi muuten oikein mieltä. Tässä niiden kanta on oikeastaan samaa rationaalisuutta kuin ateismin ja uskontokielteisyyden.

Uskonto ja tiede eivät ole suljettuja ja toisistaan erillisiä järjestelmiä, vaan moninaisia käyttäytymisen tapoja, joiden suhde toisiinsa voi olla ongelmallinen. Uskonto ei ole tiedettä. Uskontokritiikin ehto on uskonnollisen elämän ymmärtäminen uskonnolliseksi. Toisaalta kun kriittisen keskustelun mahdolliseksi tekevät kriteerit puuttuvat, ei ole oikein mahdollista esittää mitään kritiikkiä.

Uskonnollinen usko on ei-tieteellinen elämänmuoto ja sellaisena on tieteellisen ateistisen kritiikin ulottumattomissa. Keskustelua tuskin kannattaa kuitenkaan lopettaa, jotta ei tulisi korostaneeksi kaiken suhteellisuutta.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022050933844