Siirry sisältöön
Juttutyyppi  Blogi

Elämäni käsitteet: Uskonto ja sekularisaatio

Sekularisaatio on prosessi, jossa uskonnollinen ajattelu, sekä sen mukaiset tavat, ajattelu ja instituutiot menettävät merkitystään. Modernisoituvaa elämäntapaa, rationaalista tieteellistä ajattelua ja elämän privatisoitumista on pidetty tärkeimpinä syinä länsimaiseen sekularisaatioon.

Sekularisaatio on monimerkityksellinen ilmiö. Se on historiallinen kehityssuunta, joka pohjautuu sekularismiin eli ideologiaan, joka kieltää kaiken yliluonnollisen ja uskonnollisen. Sekularisaatiolla tarkoitetaan vieraantumista uskonnollisista tavoista ja tapakulttuurista, arvoista ja asenteista. Suomeksi siitä käytetään usein muotoa maallistuminen.

Sekularisaatiota kuvataan usein uskonnon heikkenemisen, eriytymisen ja yksityistämisen näkökulmista. Amerikkalainen liberaali protestanttinen sosiologi ja uskonnontutkija Peter L. Berger (1929–2017), joka oli syntynyt juutalaiseen perheeseen Wienissä, julkaisi vuonna 1967 teoksen The Sacred Canopy – The Social Reality of Religion, jossa hän kuvaili, miten uskonnon pyhyys katoaa ja kuinka traditionaaliset uskonnolliset määritelmät todellisuudesta kadottavat uskottavuutensa.

Uskonnon muuttuvat tehtävät

Modernin todellisuuskäsityksen yksi kulmakivi on ollut tieteelliseen ajatteluun perustuva selittäminen. Viimeistään 1800-luvulta lähtien uskonnolla ei tässä rationaalisessa ajatustavassa katsottu olevan enää roolia. Valistusaikana uskonto haluttiin eriyttää rationaalisesta tieteellisestä selittämisestä, Jumalaa ei tarvittu ohjaamaan ajatusta.

Modernin todellisuuskäsityksen yksi kulmakivi on ollut tieteelliseen ajatteluun perustuva selittäminen.

Uskontoa sen sijaan tarvittiin kansalaisuuden ja uuden, vahvistuvan valtiomuodon, kansallisvaltion, pönkittämiseen. Kansalliskirkot olivat siinä hyödyllisiä. Nationalismi täytti maallistumisen luomaa tyhjiötä ja siitä tuli eräänlaista kansalaisuskontoa. Kristilliset kirkot, etenkin protestanttiset, ikään kuin kristillistivät nationalismin. Kirkot saivat vaihtokaupassa palkkiona paljon toimintatilaa ja resursseja valtioille hyödyllisinä kasvattajina.

Berger on häntä kaksi sukupolvea vanhempien Émile Durkheimin (1858–1917) ja Max Weberin (1864–1920) rinnalla yksi eniten uskontososiologiaan vaikuttaneista ajattelijoista. Durkheim ja Weber ovat tunnetuimmat sekularisaatioteorian muodostajat.

Durkheimille uskonto edusti traditionaalista yhteiskuntaa, ja moderni yhteiskunta merkitsi hänelle individualisoitumista ja yhteiskunnan uskonnollisten piirteiden heikkenemistä. Weberin mukaan jo yli sata vuotta sitten uskonto oli menettänyt auktoriteettiaseman, johon voitiin vedota yhteiskuntaa koskevissa asioissa.

Uskonnosta maailmankatsomus muiden joukossa

Sekularisaatioteoriat ovat tavallaan yhdenmukaisia, mutta niiden taustalta ei näyttäisi löytyvän yhtenäistä teoriaa. Sekularisaatioilmiön jäljittäminen kulttuurin eri osa-alueilta voisi kuitenkin olla hyödyllistä. Sen avulla voitaisiin hahmottaa piirteitä modernin jälkeisestä kulttuurista, joka ei ole kiinnostunut arvoistaan ja auktoriteetistaan ja joka on epävarma identiteetistään.

Bergerin The Sacred Canopysta tuli modernin uskontososiologian pienoisklassikko. Berger ajatteli, että sekularisaatio johdatti moniarvoisuuteen, privatisaatioon ja individualismiin niiden kaikilla tasoilla. Uskonnosta tulisi muuan maailmankatsomus muiden joukossa, ja sen kohtalona oli joutua kilpailemaan luonnontieteiden, teknologian, markkinoiden ja valtion kanssa. Uskonnon sisäisellä alueella kirkot menettäisivät asemaansa. Ne joutuisivat kilpailemaan erilaisten lahkojen, muiden uskontojen, new age -kulttien, oma-apuryhmien ja psykoterapian kanssa selvästi segmentoiduilla markkinoilla. Vakuuttaakseen kannattajiaan ja tarjotakseen hengellisiä aarteitaan kirkkojen tuli keskittyä käyttämään moninaisia markkinointitekniikoita. Se taas tarkoitti uskonnon tulemista yhä enemmän yksityiselle alueelle ja muuttumista yhdeksi vaihtoehdoksi sen sijaan, että se olisi yleistä, yhteistä ja kulttuurissa vallitsevaa.

Kehitys on kulkenut kutakuinkin juuri noin, joten Bergerin 1960-luvulla tekemä ennustus oli tarkka ja oikea ainakin länsimaiden osalta, ei niinkään muiden.

Uskonnot ja uskonnollisuus eivät katoa

Modernisaation seurauksena voidaan pitää sitäkin, että yhtenäinen kristillinen kirkko tai vaikkapa yhtenäinen Suomen luterilainen kirkko on melkoinen harhakuvitelma. Todellisuudessa se on äitikirkkoa arvostelevien uskonnollisten ja kirkkopoliittisten ryhmittymien ja lahkojen kokoelma ja jopa yllättävän eripurainen lauma, jossa suurimmat erimielisyyden aiheet liittyvät yhteiskunnan kehityksen laukaisemiin kiistoihin.

Perinteisestä uskonnollisuudesta vieraantuminen ei tarkoita uskonnon häviämistä. Aiemmille vuosisadoille ominainen kristillinen monopoliuskonnollisuus on menettänyt merkitystään, mutta ei sekään ole kadonnut. Edelleen luterilaisuus on tärkeä arvoja kannatteleva ja toimintaa ohjaava ajatustapa Suomessa. Uskonnollinen pluralismi on kuitenkin selvästi vahvistunut. Samalla vanhempien kiinnostus ohjata arvotradition siirtymistä seuraavalle sukupolvelle on vähentynyt, ja pikemmin pidetään tärkeänä antaa seuraavan sukupolven rakentaa itse arvovalintansa.

Perinteisestä uskonnollisuudesta vieraantuminen ei tarkoita uskonnon häviämistä.

Uskontojen ja uskonnollisuuden suhteen aikamme ihmiset elävät ikään kuin noutopöydän ääressä. Uskontojen antamat elämykset ja kulutustuotteet tarjoavat sisältöjä nykyajan stressin, manian ja depression kuluttamille. Tällaisessa konsumerismiuskonnollisuudessa eivät korostu uskonnon perinteiset tehtävät elämän ja kuoleman eksistentiaalisten kysymysten edessä. Aika vähän ne antavat vastauksia myöskään uskonnolle tyypillisiin kysymyksiin siitä, kuka minä olen ja miksi minä olen tai ihmisen suhteesta toiseen ihmiseen ja maailmaan.

Joko elämme postsekulaarissa yhteiskunnassa?

Sekularisoituminen on irrottautumista yhteisössä ennalta tiedetyistä ja institutionalisoiduista elämän syvemmän merkityksen tulkinnoista sellaisina kuin kirkot ja muut uskonnot ovat ne määritelleet. Sekularisaatiosta voidaan puhua, kun uskonnon olemassaolo lakkaa olemasta itsestäänselvyys ja sen rooli aletaan nähdä sosiaalisia palveluita tarjoavana instituutiona muiden joukossa. Saksalainen Jürgen Habermas (s. 1929) on jo pitkään kirjoittanut postsekulaareista yhteiskunnista. Tällaisiin sekulaarin vaiheen jo ohittaneisiin alueisiin hän lukee käytännössä koko Euroopan.

Sekularisaatio kuuluu myöhäismodernin kuvaukseen. Uskonnon ote on kirvonnut useiden ihmisten elämästä lähes kokonaan tai rajautunut erittäin kapealle, syntymään, joihinkin rituaaleihin ja kuolemaan liittyvälle alueelle. Tämä on tapahtunut lähinnä vain Euroopassa, jonka uskontotilastot ja tutkimukset ihmisten uskonnollisuudesta osoittavat vahvaa sekularisaatiota, joko uskonnosta luopumista tai sen työntämistä marginaaliin.

Sekularisaatiota on siis tapahtunut modernilla kaudella ja sitä voi pitää yhtenä modernin tunnusmerkkinä. Tällöin olisi hyvä tarkastella myös postmodernin suhdetta sekularisaatioon. Kenties vielä kiinnostavampaa on tarkastella sekularisaatiota ennen modernia.

Kirkon historia sekularisaatioprosessina

Kristillisen kirkon kehitys on eräänlainen sekularisaatioprosessi. Kun toivo Kristuksen pikaisesta paluusta jouduttiin kieltämään ja aloitettiin uskonnollisen uskon rationalisoiminen jo varhaisen kristillisyyden aikana, tämä kristillisen opin kehittäminen merkitsi kirkon itsensä toteuttamaa sekularisaatiota.

Reformaatio pienensi sakraalin todellisuuden alaa, kun uskonnon rationalisoituminen korvasi mystiikkaa ja kavensi yliluonnollisen aluetta. Uskonnollinen kokemus pyhästä ja Jumalan välittömästä läsnäolosta jäi taka-alalle, kun protestanttinen kristinusko korosti uskonnon tiedollista puolta ja rationaalisuutta. Protestantismi köyhdytti itse uskon sisältöä. Herätysliikkeet ovat jossakin määrin tuoneet sellaista takaisin, mutta vastaavasti ne ovat lisänneet myös rationaalisuutta ja omia yhteisöjään vahvistavia sääntöjä.

Max Weberin käsite ”lumouksen haihtuminen” kertoo juuri tästä. Sekulaaria yhteiskuntaa voidaan väittää jopa kristillisen kulttuurin luonnolliseksi jatkumoksi.

Uskonnot ovat traditiota kannattelevia muistiyhteisöjä

Uskonnollisuuden voima on suuressa määrin yhteisön muistissa, ja muisti on aina nykyisyyden ja menneisyyden välistä suhdetta. Sen takia ei ole vähäinen asia, miten traditiota siirretään edelleen ja mitä omasta uskonnollisesta perinnöstä haluaa kerrottavaksi myös tulevaisuudessa.

Uskonnollisuuden voima on suuressa määrin yhteisön muistissa, ja muisti on aina nykyisyyden ja menneisyyden välistä suhdetta.

Uskontosokeus ja uskonnon vähättely nykyajassa on erityisen haitallista silloin, kun ne ikään kuin kieltävät uskonnolta sen sosiaalisesti ja kulttuurisesti aktiivisen roolin yhteiskunnassa. Kun vaatimus uskonnollisesti neutraalista on saavuttanut pisteen, jossa ei ole mitään neutraalia vaan uskontokielto, ollaan pahasti pielessä.

Jürgen Habermasin mukaan lännen postmodernit yhteiskunnat ovat kyvyttömiä luomaan omia arvojaan, koska niiden moraalin ja etiikan lähteet ovat juutalaiskristillisten arvojen perinteessä. Hän on kehottanut etsimään arvoja näistä vanhoista lähteistä. Kun uskontoa ei peritä vanhemmilta eikä sitä opita kotona, yhteiskunnista tulee muistinsa menettäneitä.

Ateismi on rationaalisuuden ja kaiken kieltämisen huippu, se on valistuksen tuote ja sellaisena katoava. Postmodernin ajan kysymys on kaiken suhteellisuus ja kaiken rinnakkaisuus ja samanaikaisuus. Sille ei ole mitään yhteistä selittäjää tai kertomusta.

Sekularisaatio on myös desakralisaatiota. Entistä vähemmän on mitään yhteisesti pyhää. Kysymys ei ole tällöin vain siitä, että yhteisö olisi kadottamassa kristilliset juurensa, vaan siitä, että on niin vähän mitään yhteistä ja että kaikki voidaan ymmärtää suhteelliseksi.

Näistä syistä itselle tärkeän ja oman pyhän siirtäminen seuraavalle sukupolvelle on tärkeää. Perhe on tässä kaikkein keskeisin instituutio. Kun se antaa lapselle tiedon ja ymmärryksen siitä, mikä on pyhää ja arvokasta, se antaa yhteiskunnalle muistin.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022050933848