Kristitty

Tyypillinen – joskin kiistelty – raja, joka erottaa kristityn ei-kristitystä, on kaste. Raamatullinen perusta kasteelle on kiistaton, koska Jeesuskin kastettiin. Hän kehotti kastamaan ja opettamaan ja tekemään ihmisistä näin opetuslapsiaan.

Kristinuskon varhaisvaiheessa kastettiin aikuisia. Ensimmäisinä vuosikymmeninä kiisteltiin lähinnä siitä, voitiinko pakanoita eli ympärileikkaamattomia kastaa. Jos ei olisi voinut, kristityistä olisi muodostunut vain juutalainen lahko.

Aika pian alettiin kastaa lapsia ja kokonaisia perhekuntia. Kasteen ajateltiin sisältävän kaikki elämän ja pelastuksen lahjat. Se haluttiin antaa suojaksi ja siunaukseksi koko elämän ajaksi.

Uskovien kasteessa kastettava itse pyytää kastetta ja ilmaisee uskonsa lausumalla uskontunnustuksen. Lapsikastetta pyytävät lapsen vanhemmat, jotka haluavat antaa lapselleen tämän elämän lahjan ja lukevat uskontunnustuksen ikään kuin hänen puolestaan.

Historian kuluessa on ollut paljon liikkeitä, jotka ovat puoltaneet aikuiskastetta eli uskovien kastetta.

Vanhoissa kirkkokunnissa, katolisessa ja ortodoksisessa, samoin kuin luterilaisessa ja anglikaanisessa, lapsikaste on vallitseva käytäntö. Historian kuluessa on ollut paljon liikkeitä, jotka ovat puoltaneet aikuiskastetta eli uskovien kastetta. Vanhat kirkot myös tunnustavat toistensa kasteen. Kirkkokuntaa vaihdettaessa uutta kastetta ei tarvita, vaan kaste on elämänikäinen lahja. Joissakin protestanttisissa kirkoissa kuten Vapaakirkossa, helluntaiseurakunnissa ja erilaisissa karismaattisissa yhteisöissä vanhaa kastetta ei kuitenkaan arvosteta, vaan niissä edellytetään uutta kastetta.

Kristitty on useimmiten afrikkalainen

Kristityn nimitys juontuu kreikankielisestä Voideltua tarkoittavasta sanasta Χριστός, joka on siis suomeksi Kristus. Apostolien tekojen mukaan (Apt.11:26) nimitys otettiin käyttöön ensimmäisen kerran Antiokian seurakunnassa, jossa opetuslapsista alettiin käyttää nimitystä kristitty. Uudessa testamentissa sanaa käytetään myös kohdissa, joissa tarkoitetaan ”Kristuksen puolueeseen kuuluvia” tai ”Kristuksen seuraajia”.

On mahdotonta tietää, kuinka moni maailman 2,4 miljardista kristityksi luettavasta ihmisestä pitää itseään Kristuksen seuraajana. Kristinuskon tunnustajia on maailman väestöstä noin 32 prosenttia. Millään muulla uskonnolla ei ole yhtä paljon kannattajia.

Kristinusko levisi ensin Rooman valtakunnassa. Kun islam levisi Lähi-Idässä ja Pohjois-Afrikassa 600- ja 700-luvulla, kristinuskosta tuli leimallisesti eurooppalainen uskonto. Tyypillinen kristitty oli pitkään valkoihoinen eurooppalainen. Eurooppalaisen elämäntavan levittyä uuden ajan alusta lähtien Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan mielikuva kristityistä säilyi melkein samana. Kristityt ovat olleet vauraan pohjoisen pallonpuoliskon asukkaita, kolonialisteja ja globalisaation voittajia.

Viime vuosikymmenillä kristittyjen yleiskuva on muuttunut ja kristinuskon painopiste on siirtynyt etelämmäksi.

Viime vuosikymmenillä kristittyjen yleiskuva on muuttunut ja kristinuskon painopiste on siirtynyt etelämmäksi. Nykyisin kristitty on useimmin Saharan eteläpuolisen Afrikan asukas. Tämä kuva vain vahvistuu, kun maapallon väestönkasvu painottuu selvästi Afrikkaan. Myös se, mitä tarkoittaa kristittynä oleminen, muuttuu sitä mukaa kun kristinuskon rooli Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa heikkenee ja Afrikassa vahvistuu.

Uskonnoilla on etninen luonne

Kun syksyllä 2015 Suomeenkin saapui lyhyessä ajassa tuhansia turvapaikanhakijoita Lähi-idän maista, lähinnä Irakista, Syyriasta ja Afganistanista, monet suomalaiset katselivat heitä ennakkoluuloisesti. Heitä kutsuttiin arabeiksi, mikä useimpien kohdalla olikin oikein, ja muslimeiksi, koska heidät oletettiin muslimeiksi.

Samalla tavalla suuri suomalaisten, ruotsalaisten tai saksalaisten joukko saisi aikaan hämmennystä vaikkapa Irakissa. Epäilemättä näitä valkoihoisia pidettäisiin kristittyinä siitä riippumatta, mikä heidän oma tunnustautumisensa tai ajattelutapansa on.

Uskonto riippuu usein kotimaasta. Kun syntyy Suomeen, todennäköisyys kristityksi kasvamiselle on korkea. Kun syntyy Saudi-Arabiaan, todennäköisyys muslimiksi kasvamiselle on vielä korkeampi.

Rima voidaan asettaa korkealle

Tällaisessa käytössä sana kristitty on varsin neutraali sana. Emme voi tietää, millaisia kristittyjä ovat ne 2,4 miljardia ihmistä, jotka kristityiksi tilastoidaan. Heissä on niitä, jotka eivät itse tunnustaudu kristityiksi ja niitä, joita toiset eivät halua kutsua kristityiksi.

Kristitty voi olla myös vaativa sana, jonka riman jotkut asettavat korkealle. Heille ei riitä, että kristityksi itseään kutsuva on ahkera kirkossakävijä tai osallistuu monin tavoin seurakunnan elämään. Edes se, että pitää itseään Jeesuksen seuraajana ei riitä, jos hän ei ole sillä tavoin uudestisyntynyt kuin mitä jokin tietty ryhmä vaatii.

Kristityn vakaumuksen syvyyden koettelemisesta kertovat myös sellaiset sanat kuin ”nimikristitty” tai ”tapakristitty”, joilla vähätellään toisten kristillisyyttä. Tapakristillisyyttä on käännetty myös positiiviseen suuntaan. Jaakko Heinimäki ja Kaisa Kariranta julkaisivat muutamia vuosia sitten Tapakristityn tyylikirjan, ja seurakuntavaaleissa on Tapakristittyjen valitsijayhdistyksiä.

Kristityn osana on kilvoitella, tehdä hyvää ja elää oikein. Toisaalta kristitylle vakuutetaan, että hänen tarvitse tehdä mitään, usko on lahja ja kaikki annetaan armosta. Kristillisen uskon sisällä vallitsee jännite, jota voi kuvailla vaatimusten täyttämisen ja armon väliseksi. Toiset painottavat enemmän kilvoitusta ja sääntöjä, toiset armoa ja pelastuksen kuulumista kaikille.

Arjen kutsumus, tavallisen elämän kristillisyys

Keskiajan katolisuudessa kilvoitus oli etusijalla. Kristityn esikuvaksi tuli luostariin vetäytynyt munkki tai nunna. Ruvettiin ajattelemaan, että koko elämän antaminen rukoukseen ja hengelliseen palveluun on muuta elämää korkeampi kristityn kutsumus. Samalla köyhyydestä ja köyhistä tuli pelastuksen välineitä. Lähimmäistä oli autettava, mutta sitä perusteltiin yksilön pelastumisella. Almun antaminen tuotti ansioita ennen muuta almun antajalle, joten köyhä oli tärkeä omasta pelastuksestaan huolissaan olleelle kristitylle.

Keskiajan katolisuudessa kilvoitus oli etusijalla.

Reformaatio mullisti molemmat ajatustavat. Erityisesti Martti Luther korosti, että kaikilla elämänalueilla oli mahdollista palvella Jumalaa tekemällä hyvää lähimmäiselle. Uuden kutsumusajatuksen mukaan jokainen oli Jumalan työtoveri omassa arkisessa ympäristössään, kotona ja työssä. Tämä romahdutti luostarit, koska Jumalan mielen mukaista elämää ei tarvinnut mennä toteuttamaan erityisiin sääntökuntiin. Keskeistä oli lähimmäisen paras ja yhteinen hyvä. Se oli kaiken työnteon tarkoitus. Köyhistä ja heikoista oli pidettävä huolta suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti, ei vain satunnaisilla almuilla.

Kristittyjen joukko on niin valtaisa ja kristittyjen historia pitkä, että siihen mahtuu monia näkemyksiä kristityn ihanteesta. Katolilaisuudessa, mutta oikeastaan myös reformaatiota pitemmälle vieneessä kalvinismissa, josta juontuvat monet protestanttiset suunnat, uskonyhteisö painottui. Luther painotti sanaa, ja hänelle kristillistä vastuuta toteuttaneet yhteisöt eivät olleet niinkään seurakunta ja kirkko vaan kaupunki ja valtio. Niissä kristityt elävät kristillisyyttään todeksi kutsumuksensa mukaan, koska kristityn kutsumus toteutuu arkisessa elämässä.

Tämä arkisen elämän ja yhteisen vastuun korostus lienee ollut syy sille, että sosiaalidemokratiaa on kutsuttu maallistuneeksi luterilaisuudeksi, mutta epäilemättä myös sille, että sekularisaatio on luterilaisissa maissa erilaista kuin muualla. Luterilaisissa maissa kirkossakäynnin heikkeneminen on tapahtunut vuosikymmeniä ennen kirkosta eroamisia. Toisaalta keskeiset arvot, kuten lähimmäisenrakkaus ja yhteinen vastuu pysyvät, vaikka yhteys kirkkoon katkeaa.

Kristityn hyveet

Kristitylle on asetettu monenlaisia odotuksia ja ihanteita, jotka toisissa yhteisöissä ovat muuntuneet moralistisiksi vaatimuksiksi, joiden noudattamista kontrolloidaan. Vaikka alkuperäinen pyrkimys olisi hyvä, tällaisesta menettelytavoista on tullut kaikkea muuta kuin kristillisiä.

Kristityn ihanteita voi kutsua myös hyveiksi. Toisen Pietarinkirjeen 1. luvussa on kohta, jota voi pitää kristillisten hyveiden luettelona: ”Pyrkikää juuri sen tähden kaikella ahkeruudella osoittamaan uskossanne lujuutta (voisi olla myös hyvettä = teen areteen), lujuudessa (voisi olla myös hyveessä) oikeaa tietoa (tai ymmärtäväisyyttä), tiedossa (tai ymmärtäväisyydessä) itsehillintää, itsehillinnässä kärsivällisyyttä (tai kestävyyttä), kärsivällisyydessä (tai kestävyydessä) jumalanpelkoa, jumalanpelossa keskinäistä kiintymystä, kiintymyksessä yhteistä rakkautta.” (2. Piet. 1:5–7.)

Tuomas Akvinolaisen (1225–1274) opetuksen mukaan on seitsemän kristillistä päähyvettä. Niistä kolme on teologisia hyveitä. Ne ovat Korinttolaiskirjeessä (1. Kor. 13:13) mainitut usko, toivo ja rakkaus. Neljää muuta hän kutsui kardinaalihyveiksi, jotka muodostavat moraalisen elämän selkärangan. Ne ovat ymmärtäväisyys, oikeudenmukaisuus, rohkeus ja kohtuullisuus. Joskus hyveet esitetään muodossa viisaus, oikeamielisyys, urhoollisuus ja maltillisuus.

Usein kristityn hyveeksi ja ihanteeksi mainitaan kyky anteeksiantoon. Seuraava Uuden testamentin hyveluettelo on Kolossalaiskirjeestä: ”Pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta.” (Kol. 3:12–13.)

Kiista evankelioimiskampanjasta

Parhaillaan sosiaalisessa mediassa kiistellään evankelioimiskampanjasta, jonka nimi on ”Se löytyi”. Kampanja kokoaa ihmisten kertomuksia siitä, kuinka he ovat löytäneet elämäänsä suunnan ja merkityksen. Kampanjaa järjestävät monet kristilliset yhteisöt, mutta vain harvat luterilaiset seurakunnat. Kiistan ydin on siinä, että kastetuilta kristityiltä ei pidä ”vaatia” enempää uskoa, se on kasteessa heille jo lahjoitettu.

Usein kristityn hyveeksi ja ihanteeksi mainitaan kyky anteeksiantoon.

Rationaalisissa kysymyksissä uskosta etääntyneet ovat ajattelussaan usein lähellä evankelioivia herätyskristittyjä. Molemmat pitävät uskoa jonkinlaisena vakaumuksena, joka vaatii ihmisen oman aloitteen ja ymmärryksen.

Kiistelyssä kansankirkollisiksi tai kulttuurikristityiksi nimiteltyjä piikitellään siitä, että heidän mukaansa nykyluterilaisuudessa usko ei korostu tai että kirkossa pidetään yllä epärealistista unikuvaa kirkon neljästä miljoonasta kristitystä jäsenestä. Siinäkin on kyse siitä, mitä kristityllä tarkoitetaan ja mitä häneltä odotetaan.

Vastaukset ovat korostaneet uskonratkaisua hitaampia teitä elävän uskon pariin, mutta sanailu on ollut ärsyyntynyttä ja terävää.

Kristitty tarkoittaa myös kristillisen kirkon jäsentä. Subjektiivisena aikana kuulee väitteitä, joiden mukaan voi hyvin uskoa, vaikka ei olisikaan jäsen. Avara kansankirkollinen näkemys puolestaan hyväksyy kirkkoon kuulumisen ilman uskomista.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022090257072