Kirkkotieto

Kirkkotietoa ovat opiskelleet jossakin muodossa kouluaikanaan kaikki ne, jotka ovat osallistuneet uskonnonopetukseen. Rippikoulussa sitä on täydennetty. Kirkollista tietämystä tarjoavat myös seurakuntalehdet ja aina silloin tällöin muukin media. Silti varsinaista kirkkotietoa tuntuu olevan tiedollisena pääomana melko harvoilla.

Kirkkotiedon kapeutta selittänee se, että uskonnolliset kysymykset lienevät olevan useimmille kirkollisia kiinnostavampia. Jos ylipäänsä ollaan aihepiiristä kiinnostuneita, halutaan pohtia omia eksistentiaalisia kysymyksiä: mitä on elämä ja mitä kuolema, onko elämää kuoleman jälkeen ja mitä toivo on. Kirkko nähdään ulkonaiseksi rakenteeksi. Samalla universaali kristillinen kirkko sellaisena kuin se lausutaan uskontunnustuksessa peräti uskomisen kohteena jää abstraktiksi teoriaksi, jota harvoin minään ylirajaisena todellisuutena edes ajatellaan.

Kirkkotieto osa uskontolukutaitoa?

Uskontolukutaidon kysyntä ja tarve on nykyajan keskusteluteemoja, joka pulpahtaa vastaan eri puolilta. Kirkkotiedon voisi vain varauksin nähdä uskontolukutaidon osaksi. Syy tähän on, että uskontolukutaito on kehitetty luonteeltaan neutraaliksi oppiaineeksi, kun taas kirkkotieto tarjoaa tietoa kristillisen kirkon kannalta.

Ainakin Diakissa opiskeltavan uskontolukutaidon yksi keskeinen osa-alue on uskonto julkisessa tilassa. Uskonnon läsnäoloa esimerkiksi nimistössä, kulttuurissa, tavoissa ja niin edelleen ei välttämättä havaita ilmapiirissä, jossa uskontoon suhtaudutaan vähättelevästi tai välinpitämättömästi. Toisesta kulttuurista tulevat näkevät puolestaan suuret kirkot ja laajat hautausmaa-alueet, mutta kuulevat uskonnollista puhetta ja pohdintaa vähän. Ristiriita on ilmeinen. Kun heille opetetaan, että Suomessa ihmisten on vaikea puhua uskosta ja uskonnosta, he ottavat sen liiankin vakavasti.

Kirkkotiedon sisältö

Kun kirkkotiedosta ei juuri puhuta eikä käsitettä käytetä, sanan sisältö on epäilemättä hämärä. Sanasta voi helposti johtaa kirkkoon liittyvän tiedon, mutta eri johtolangat vievät ajatuksia eri suuntiin. Esimerkiksi sanakirjassa annetaan kirkkotiedosta määritelmä, jonka mukaan se on ”nykyajan kirkollista ja uskonnollista elämää tutkiva teologian haara”.

Voisihan se olla noinkin, jos olisi tieteenala tai oppiaine, jota kutsuttaisiin kirkkotiedoksi. Sikäli kuin minä kirkkotiedon hahmotan, se ei ole varsinaisesti tutkimusta, ja teologiaakin vain tietyin reunaehdoin.

Kun kirkkotiedosta ei juuri puhuta eikä käsitettä käytetä, sanan sisältö on epäilemättä hämärä.

Kansalliskirjaston Doria-kokoelma kuvailee käytännöllisen teologian, joka on vakiintunut teologinen oppiaine, yleisteosten kokoelmaa seuraavasti: ”Metodien esitysten ja yleisesitysten lisäksi tässä osastossa on seurakuntatyöhön, kirkkotietoon ja kirkon asemaan nykyajassa liittyviä teoksia”. Tämä määritelmä asemoi kirkkotietoa: se ei ole seurakuntatyötä, mutta kirkkotiedon hyvä hallinta edellyttää myös seurakuntatyön tuntemusta. Kirkon asema nykyajassa sentään kai lukeutuu kirkkotiedon alaan.

Teologiset tiedekunnat eivät varsinaisesti opeta kirkkotietoa, vaikka niiden opetussisällöistä voi koostua sangen syvällinen kirkkotiedon kokonaisuus, mutta se riippuu omista valinnoista. Toisille voi jäädä paljon vaatimattomammat kirkkotiedon sisällöt.

Kirkkotieto, kirkkohistoria ja peruskertomukset

Koulun opetussuunnitelmissa ja oppikirjoissa sana kirkkotieto liittyy kirkkohistoriaan. Havainto koskee sekä menneitä vuosikymmeniä että nykyaikaa. Kirkollinen elämä ja kulttuuri sekä se, miten kirkot toimivat, esitellään kirkkohistorian kurssin yhteydessä.

Valinta on sikäli looginen, että se samalla perustelee kirkkohistorian. On mielekästä opettaa peruslinjoja kehityksestä, joka perustelee kirkkojen merkityksen nykyisessä kulttuurissa. Kirkkohistoria auttaa myös edes vähän haraamaan vastaan sitä anakronistista perinnettä, jossa nykyluterilaisessa seurakuntakulttuurissa vedotaan suoraan Raamatun kuvaamiin varhaisiin seurakuntiin ja yritetään siten perustella vaikkapa avioliiton luonnetta ja merkitystä. Samalla ei nähdä sitä, että kristinuskon historia on katkosten ja muutosten historiaa, ja että 2000 vuoden aikana on tapahtunut hyvin paljon sekä kirkoissa että avioliitoissa.

Kirkkotieto ei voi kuitenkaan olla kirkkohistoriaa kuin korkeintaan rajoitetuilta osin. Kirkkohistoria on syytä opiskella kirkkohistoriana. Toisaalta on selvää, että kirkkojen identiteetti määräytyy usein joidenkin peruskertomusten tai historiallisten kulmakivihenkilöiden kautta. Esimerkiksi luterilaisten kirkkojen kohdalla Martti Luther on tällainen henkilö. Suomalaisen luterilaisuuden syntyhistorian käännekohtahahmo oli nuori kuningas Kustaa Vaasa, joka oivalsi luterilaisuuden sitoutumisen ruhtinaan valtaan ja siihen, että kirkon päänä hän saattoi siirtää kirkon omaisuutta kruunulle.

Suomalaisen luterilaisuuden merkkihenkilönä muistetaan yleensä mieluummin Mikael Agricolaa, joka ei ollut ainoastaan suomalainen reformaattori ja lopulta piispa, vaan kirkollisten kirjojen kirjoittaja ja suomentaja sekä samalla kirjallisen suomen kielen perustaja. Tämä kristillisen kirkon, kielen, kansallisuuden ja kulttuurin liitto on se peruskertomus, jota on vaalittu.

Kirkkotieto on tietoa kirkoista

Suomalaisessa kouluopetuksessa kirkkotieto on ajateltu kokonaisuudeksi, jossa luodaan suhteellisen lavea katsaus kristillisiin kirkkoihin maailmassa.

Kirkkotiedon alaa ovat se mitä kirkolla tarkoitetaan, kirkon tehtävät, kirkon suhde valtioon ja kirkkojen perustyypit. Kirkkotiedossa on usein vahvistettu mielikuvaa ”yhtenäisen kirkon ajasta” ennen idän ja lännen kirkon eroa. Ortodoksiset kirkot, roomalaiskatolinen kirkko ja protestanttiset kirkot on esitelty erityispiirteineen. Lopuksi on annettu kohtalaisen seikkaperäinen kuvaus Suomen evankelisluterilaisesta kirkosta, sen hallinnosta, toiminnasta ja herätysliikkeistä.

Kirkkotieto ajatellaan yleensä kirkkojen näkökulmasta. Se on väistämättä instituutioita korostava. Toisaalta jos kuvaa tarkennetaan, on mahdollista tarkastella kirkon tai kirkkokunnan roolia vaikkapa omassa yhteiskunnassaan tai kirkon sisäisten muutosvoimien ja heidän vastustajiensa keskinäisiä kamppailuja.

Kirkkotietoa on informaatio kirkoista eri puolilla maailmaa. Esimerkiksi siitä, että Madagaskarilla toimii yksi maailman suurimmista ja nopeimmin kasvavista luterilaisista kirkoista, tai että Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa toimii orientaaliortodoksisia kirkkoja, tai että Intiassa, lähinnä Keralan osavaltiossa, toimii ekumeenisesti aktiivinen Mar Thoma -kirkko, jolla on ortodoksinen jumalanpalveluselämä ja piispuus, mutta reformoitu oppi. Kirkkotiedon kiinnostavuus kasvaa, mitä laajemmalle ja syvemmälle mennään.

Universaalissa tehtävässä katolinen kirkko on onnistunut muita paremmin. Se on paavin johtama ja sillä on keskitetty hallinto. Se ei ole kansallisesti sitoutunut, jolloin se voi omaksua paikallisesta kulttuurista asioita ja pitää kiinni kuitenkin sakramenteistaan. Samaan aikaan kun se viime aikoina on joutunut vaikeuksiin pappiensa väärinkäytösten takia, sillä on ollut ongelmia myös modernien kansallisvaltioiden erilaisten kansallisten identiteettien kanssa.

Kirkoissa näyttää olevan trendejä, jotka samaan aikaan vahvistavat kokonaiskirkollistumista että paikallista itsehallintoa. Ekumeeninen liike ja piispallinen kaitsenta tukevat edellistä piirrettä, elämän yleinen yksilöllistyminen, pirstaloituminen ja lähiyhteisöihin kiinnittyminen jälkimmäistä. Jälkimmäiset piirteet vievät äärimmillään kysymään, tarvitaanko kirkkoja lainkaan kristinuskon elossa pitämiseksi.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022101862403