Kirkko ja politiikka

Kirkko on ollut merkittävä poliittinen toimija ja vallankäyttäjä. Rooman valtakunnan hajottua katolinen kirkko eli paavi oli käytännössä ainoa voimatekijä, joka pystyi pitämään hajanaista Eurooppaa jollakin tavoin yhtenäisenä.

Vähitellen maallisten ruhtinaiden valta kasvoi, ja varsinkin Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan keisarista tuli paavin poliittinen vastustaja. 1000-luvulla alkoi investituurariidaksi nimitetty kiista siitä, kenellä on oikeus nimittää kirkollisia toimihenkilöitä. Kiista kärjistyi keisari Henrik IV:n ja paavi Gregorius VII:n aikana niin, että molemmat julistivat toisensa virasta. Paavi osoittautui vahvemmaksi, ja niin keisarin piti matkustaa paavin luo pieneen Canossan kaupunkiin ja osoittaa katumustaan seisomalla kolme päivää lumihangessa. Canossan matkasta tuli siivekäs sanonta, jolla tarkoitetaan vastentahtoista nöyrtymistä voimakkaamman vastustaja edessä.

Kymmeniä vuosia kestäneen investituurariidan merkittävin seuraus oli Saksan hajoaminen lukuisiin ruhtinaskuntiin ja keisarikunnan jääminen nimelliseksi löyhäksi liitoksi.

Ranskan kuningas Filip IV Kaunis oli puolestaan voimakas ja sai paavi Klemens V:n siirtämään paavinistuimen Avignonin kaupunkiin Etelä-Ranskaan. Noin 70 vuotta kestänyttä ajanjaksoa (1309–1377) kutsutaan paavien Avignonin vankeudeksi. Kaikkiaan seitsemän paavia johti katolista kirkkoa mahtavasta linnasta, joka Avignoniin rakennettiin. Jakson kaikki paavit olivat ranskalaisia kardinaaleja, jotka olivat Ranskan kuninkaan määräysvallassa. Kiista jatkui senkin jälkeen, kun paavi Gregorius XI onnistui palauttamaan paavinistuimen Roomaan, koska Avignonissa oli vielä vuosikymmenten ajan vastapaaveja ja kirkossa vallitsi hajaannus.

Politiikkaa oli sekin, kun opillisissa kysymyksissä paavia vastustamaan asettunut saksalainen kerjäläismunkki ja raamattuprofessori Martti Luther (1483–1546) vetosi Raamattuun ja maallisiin ruhtinaisiin. Kiistan jälkeen syntyi sääntö cuius regio eius religio eli ”kenen maa, sen uskonto”. Ruhtinaista tuli oman alueensa kirkkojen johtajia. Tämä oli alku kansalliskirkkojen muotoutumiselle. Esimerkiksi Ruotsissa reformaatio sai alkunsa nuoren kuninkaan Kustaa Vaasan (1496–1560) käskystä, koska uuden uskon mukaisesti hän sai hallintavaltaansa ja kruunulle paljon kirkon omaisuutta.

Papit suomalaisessa politiikassa

Säätyvallan ja säätyvaltiopäivien aikaan kirkon valta oli lakisääteistä ja lakeja säätävää, kun papisto muodosti yhden valtiopäiväsäädyn neljästä. Suomessa 1880-luku oli ratkaiseva, kun pappien enemmistö valitsi suomenmielisen linjan ja muodosti talonpoikaissäädyn kanssa yhteistä rintamaa.

Pappeja oli tuon ajan poliittisessa elämässä ja vaikutusvaltaisilla paikoilla runsaasti.

Pappien poliittinen ratkaisu oli asettua käytännössä yksimielisesti tukemaan valkoista osapuolta Suomen sisällissodassa heti itsenäistymisen jälkeen. Vaikka papeissa oli paljon niitä, jotka suhtautuivat punaisiin ymmärtäväisesti, myös kostohenkeä esiintyi. Maailmansotien välisenä aikana porvarilliselta puolelta katsoen hyödylliseksi kansan kasvattajaksi osoittautuneen kirkon asema vahvistui. Kansakoululaitos laajeni kaikkialle Suomeen, ja kristillisisänmaallinen henki oli sekä koululaitoksen että koko yhteiskunnan cantus firmus.

Kokoomuspappeja

Pappeja oli tuon ajan poliittisessa elämässä ja vaikutusvaltaisilla paikoilla runsaasti. Vaikutusvaltaisin heistä oli Lauri Ingman (1868–1934), joka oli mukana säätyvaltiopäivien lopussa 1905 ja sitten kokoomuksen kansanedustajana 21 vuoden ajan, kahden hallituksen pääministerinä ja kahden opetusministerinä. Hän toimi arkkipiispana vuodet 1930–1934.

Paavo Virkkunen (1874–1959) oli myös kokoomuksen kansanedustaja ja puolueen puheenjohtaja oikeistoradikalismin aikaan 1932–1934 sekä pitkäaikainen eduskunnan puhemies. Hän oli konservatiivinen poliitikko, jonka puheenjohtajakautena kokoomus solmi itselleen tappiollisen vaaliliiton oikeistolaisen Isänmaallisen kansanliikkeen kanssa. Kirkonmiehenä häntä pidettiin vapaamielisenä tai jopa radikaalina, koska hän harrasti ekumeniaa, hyväksyi eronneiden vihkimisen ja kannatti naispappeutta.

Väinö Havas (1898–1941) oli vanhoillislestadiolainen saarnaaja, runoilija, Kivijärven kirkkoherra ja kokoomuksen kansanedustaja, joka ainoana istuvana kansanedustajana kaatui jatkosodan alkuvaiheessa. Elias Simojoen tapaan hän oli osallistunut Suomen sisällissotaan sekä heimosotiin Virossa ja Aunuksessa. Roolien yhdistelmä ja sankarikuolema rintamalla komppanian päällikkönä loivat Havakselle kuuluisuutta vielä hänen kuolemansa jälkeen: hänen elämästään kirjoitettiin romaani Kirkastettu sydän ja sen pohjalta samanniminen kotirintamaa vahvistava elokuva vuonna 1943.

Isänmaallisen kansanliikkeen pappeja

Oikeistoradikaalin Lapuan liikkeen perustajiin kuului Lapuan kirkkoherra K. R. Kares (1876–1942), joka ehti edustaa eduskunnassa kansanedustajana suomalaista puoluetta 1907–1909, kokoomusta 1922–1927 ja isänmaallista kansanliikettä 1933–1942. Hän oli talonpoikaismarssin kiihkeä puhuja, joka piti Vihtori Kosolaa (1884–1936) Jumalan valitsemana johtajana Suomen kansalle. Kares yhdisti fanaattisen kristinuskon ja poliittisen äärioikeistolaisuuden julistamalla niitä saarnatuolissa ja eduskunnassa. Hän levitti Saksan kansallissosialistien kirkollisen järjestön Saksalaisten kristittyjen näkemyksiä ihaillen.

Legendaarisimpia kansallismielisiä pappeja Suomessa oli Elias Simojoki (1899–1940), joka oli Sinimustat-järjestön eli Suur-Suomen luomiseksi perustetun Lapuan liikkeen ja sittemmin Isänmaallisen kansanliikkeen nuorisojärjestön puheenjohtaja, Akateemisen Karjala-Seuran perustajajäsen ja Isänmaallisen kansanliikkeen kansanedustaja vuosina 1933–1939. Hän kaatui talvisodassa. Kunnioitetun Kiuruveden kappalaisen ja kiihkoisänmaallisen poliittisen yllyttäjän roolit olivat ristiriitaiset. Simojoki kaatui talvisodassa.

L. P. Tapaninen (1893–1982) oli myös vanhoillislestadiolaisia johtomiehiä, joka osallistui talonpoikaismarssille 1930 ja toimi Isänmaallisen kansanliikkeen kansanedustajana vuodet 1933–1936. Poliittisesta toiminnastaan huolimatta hän oli kunnioitettu kirkonmies, joka toimi Ylitornion kirkkoherrana, Oulun tuomiorovastina ja Oulun piispana. Hän kuului 1950-luvulla vanhoillislestadiolaisten opillisten vääristymien oikaisijoihin ja joutui muiden tähän ”pappissuuntaan” kuuluneiden tavoin liikkeestä erotetuksi.

Maalaisliiton pappi

Maalaisliittolaisista pappiskansanedustajista merkittävin on ollut Lennart Heljas (1896–1972), joka toimi kerran sosiaali- ja terveysministerinä ja kolmesti opetusministerinä vuosina 1948–1951. Kansainvälisesti suuntautunut poliitikko ja kirkonmies toimi 30 vuotta Kuopion maaseurakunnan kirkkoherrana. Siitä ajasta hän oli 19 vuoden ajan kansanedustajana.

Näiden seitsemän pappispoliitikon lisäksi voisi laatia pieniä esittelyjä monista muistakin. Olennaista näissä pääosin maailmansotien välisenä aikana poliittista uraa tehneissä papeissa oli, että he olivat kaikki porvarillisen puolen edustajia. Etenkin Isänmaallisen kansanliikkeen monien pappiskansanedustajien joukko osoittaa, miten oikeistolainen oli pappien keskimääräinen poliittinen näkemys. Tiedetään, että Akateemisessa Karjala-Seurassa teologian opiskelijoiden edustus oli vahva.

Ilmapiirin muutos

Pappien politikointi ei ollut ennen toista maailmansotaa mitenkään vierasta. Sodanjälkeisessä ilmapiirissä tilanne muuttui. Puolustusvoimissa toimineiden asevelipappien uudistusliike halusi muuttaa kirkkoa pappien kirkosta kansan kirkoksi, mutta haki myös kirkolle tehtävää koko kansan sielunhoitajana. Se tarkoitti kirkon ja järjestäytyneen työväenliikkeen välien normalisoimista, minkä eteen tehtiin paljon työtä etenkin 1940- ja vielä 1950-luvulla. Se tarkoitti myös pappeja, jotka omaksuivat sosiaalidemokraattisen poliittisen näkemyksen, mutta papeissa oli myös joitakin kansandemokraatteja.

Kirkon sisällä pappien politiikkaharrastukseen alettiin suhtautua varauksellisemmin. Tampereen piispa Eelis Gulin (1893–1975) julkaisi 1945 paimenkirjeen, jossa hän kehotti pappeja pois politiikasta. Toisaalta Gulin vaati, että seurakuntien luottamuselimiin oli valittava myös vasemmistolaisia. Hän sai vasemmistolaisen mainetta, mutta ennen muuta hän halusi, että kirkko on kaikkien kirkko.

Pappien politikointi ei ollut ennen toista maailmansotaa mitenkään vierasta.

Mikkelin piispa, myöhemmin Helsingin piispa ja arkkipiispa Martti Simojoki (1908–1999) totesi puolestaan pappien ja yleensä kirkon politiikkaan osallistumisesta, että kirkon ja sen pappien tulisi asettua koko poliittisen elämän yläpuolelle ja olla liittoutumatta minkään ideologian kanssa, jolloin se ”voisi olla kotilietenä poliittisesti eri tavoin ajatteleville”.

Uudessa tilanteessa kirkko halusi olla yhteinen kansankirkko kaikille, mutta ei halunnut lähettää pappejaan edustamaan jotakin ideologiaa tai jotakin kansalaisryhmää. Jotakin oli murtunut. Kun pappeja ja muita kirkkoon identifioitavia alkoi olla myös vasemmiston ryhmissä, varovaisuus lisääntyi. Pappien haluttiin edustavan kirkkoa, ei puoluetta.

Piispojen toive ei kuitenkaan toteutunut. Toisen maailmansodan jälkeen oli pappiskansanedustajia ja aktiivisesti kirkolliseen elämään osallistuvia maallikkokansanedustajia.

Onko kirkko vasemmiston vai oikeiston tukija?

Kiinnostavaa kuitenkin oli se, että nimenomaan vasemmistoa edustavat papit olivat kirkossa silmätikkuina. Porvarillinen puoli nähtiin konservatiivisessa kirkollisessa kulttuurissa enemmän normaalina, kun taas vasemmisto säilyi edelleen enemmän toisina.

Samantapaisia havaintoja voi tehdä nykyisestäkin suomalaisesta kirkollisesta elämästä. Helsingin piispa Teemu Laajasalo kirjoitutti Suomen Lähetysseuran pöytäkirjaan käytännössä suoraan kokoomuksen talousvaikuttajan Juho Romakkaniemen sanelusta seuralle kiellon toimia politiikassa. Tämä tapahtui, kun Romakkaniemi oli ärsyyntynyt siitä, että kirkon laajin ja yleiskirkollisimpana pidetty lähetysjärjestö oli mennyt mukaan Finnwatchin verokampanjaan, jota kokoomuksessa pidettiin vasemmistolaisena. Kenttäpiispa Pekka Särkiö puolestaan julkaisi omalaatuisen ”karvakannel-bloginsa”, jossa hän kirjoitti marxilaisuudesta niin yksinkertaistavan asenteellisesti, että poliittinen perusnäkemys tuli varmasti selväksi.

Kirkossa on ollut piirteitä, jotka kertovat vasemmistolaistumisesta, minkä arkkipiispa John Vikströmkin sanoi selvästi virkakautensa lopussa. Piispojen paastokirje Kohti yhteistä hyvää vuodelta 1999 oli selvästi uusliberalismin tuomitseva sosiaalioppi, ja vuotta aikaisemmin julkaistu kirkon Nälkäryhmän kannanotto edusti samansuuntaista ajattelua. Niistä nimenomaan porvarilliset kannanottajat hermostuivat, vasemmistolaiset kiittivät.

Monet kirkon yhteiskunnalliset kannanotot ovat myötäilleet vasemmistoa, ja varsinkin 1990-luvun lamavuosina kirkon luonnehdittiin joskus menneen jopa vasemmistosta vasemmalta ohi. Kansainvälisiä vaikutteita on saatu vapautuksen teologiasta ja erilaisista kontekstuaalisista teologioista, mutta myös raamattuteologiasta, jossa on painotettu Jumalan toimintaa historiassa, ihmisten maailmassa.

Kirkon yhteiskunnallisen saarnan tulee osua ongelmiin. Sen tulee tukea heikoimpia, köyhimpiä, väsyneimpiä ja masentuneimpia. Sen tulee rohkaista ihmisiä, myös tekemään voitavansa ympäristökatastrofin estämiseksi. Se on vähemmän tärkeää, hyötyykö sellaisesta jokin poliittinen ryhmä.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022101862421