Kirkko ja kulttuuri

Yksi suomalaisen historian suuria kertomuksia on yhtenäiskulttuurin mureneminen. Ainoa suuri ero yhtenäiskulttuurin hajoamisen kuvauksissa on, että yksimielisyyttä hajoamisen ajankohdasta ei ole.

Aloittaessani opiskelut 1970-luvun jälkipuolella yhtenäiskulttuurin aika ja sen vähittäinen hiipuminen oli paljon esillä. Sillä kuvattiin ennen muuta kirkollisen elämän muutosta. Joskus vallitsi aika, jolloin osapuilleen samat arvot ja ihanteet vallitsivat, ihmisten keskinäiset tavat olivat samoja tai samantapaisia, ja oikea ja väärä ymmärrettiin samoin.

Yhtenäiskulttuurin hajoamista pidettiin realiteettina ja syiksi siihen lueteltiin teollistuminen, maaltamuutto, kaupungistuminen, työväenliike, muut kansanliikkeet kuten protestanttiset vapaakirkolliset liikkeet, nuorisoseuraliike, naisasialiike, urheiluseurat, vapaapalokunnat ja suuri joukko muuta yhdistystoimintaa.

Kaksi yhtenäiskulttuuria

Lopulta muutokset ovat olleet kuitenkin hitaita, eivätkä yllä mainitut tekijät murtaneet läheskään kaikkea. Se mikä lopulta vaikutti eniten, oli vuoden 1918 kapina, sisällissota, jonka häviäjille kostettiin julmasti. Vankileireillä kuoltiin paljon enemmän kuin taisteluissa, ja maailmansotien välisessä valkoisessa Suomessa sosiaalipolitiikkaa kehitettiin hitaasti ja kommunistien toiminta kiellettiin kokonaan.

Oikeastaan Suomessa oli sisällissodasta alkaen vuosiksi eteenpäin kaksi erilaista yhtenäiskulttuuria, porvarillinen ja vasemmistolainen, joilla oli yhteisiä piirteitä, mutta toimintatavoissa, arvoissa ja ihanteissa oli eroja.

Kirkon vaikutus ihmisten elämään oli kuitenkin alkanut heiketä jo sitä aikaisemmin. Tutkimusten mukaan tärkeä vedenjakaja oli suurlakkovuosi 1905, jonka jälkeen jumalanpalvelusaktiivisuus oli lähtenyt selvästi alenemaan. Sitä voisi pitää yhtenä signaalina yhtenäiskulttuurin murenemisesta.

Kirkollisessa elämässä juuri hengelliset kansanliikkeet, herätysliikkeiksi kutsutut, rikkoivat jo paljon aikaisemmin vanhaluterilaista kirkollista yhtenäisyyttä ja elämäntapaa, kun ne edellyttivät sitä, että ollaan tosissaan. Kun herätysliikkeissä vaadittiin pysymistä maailmasta erillään, se merkitsi raja-aitoja näiden uskovaisten ja muiden välillä.

Kirkko kulttuuria yhdistävänä tekijänä

Vaikka kirkollinen kulttuuri heikkeni kirkollisen tavan osalta osittain, ei se murtunut. Lapset kastettiin, vietiin rippikouluun ja konfirmoitiin, avioliitot solmittiin kristillisesti ja kirkossa, ja vainajat haudattiin. Kirkko sanoitti elämän käännekohdat, oli mukana surussa ja ilossa.

Ja vaikka kansakunnassa eli pitkään kaksi rinnakkaista kulttuuria, jotka loivat kahdenlaiset urheilujärjestöt, kahdenlaiset osuuskaupat, kahdenlaiset pankit ja paljon muutakin kahdenlaista, ja vaikka oli vihaa, pelkoa ja katkeruutta, kulttuurissa oli monia piirteitä, jotka vetivät yhteiskuntaa kuitenkin yhtenäiseen suuntaan. Yksi oli kirkko ja toinen kansakoulu, kolmas armeija ja neljäs sota, talvisodan henki, asevelihenki ja sodanjälkeiset talkoot, ja kansakunnan jälleenrakennustyö.

Ainakin kristillisisänmaallinen kansakoulu, armeija ja kirkko ovat tekijöitä, jotka ovat pitäneet kansaa yhdessä, myöhemmin Yleisradio ja viihdekulttuuri. Kirkko on kulttuurin historiallinen voimatekijä. Vaikka sen rooli on heikentynyt, sen vaikutus ei ole poistunut, vaikka jotkut sellaista ehkä yrittävät väittää.

Sama koskee yhtenäiskulttuurin piirteitä. Monenlaista pirstoutumista ja individualisoitumista voidaan havaita, ja ihmisten käyttäytymisessä on muutoksia. Toisaalta rantasauna, juhannuksenvietto, olut ja makkara, mämmi ja karjalanpiirakat sekä presidentin itsenäisyyspäivän iltavastaanotto ovat niin suomalaisia ilmiöitä, että ne yhdistävät niihin osallistumattomiakin. Hyvin voidaan kysyä, eikö tämäkin ole yhdenlaista yhtenäiskulttuuria, samoin kuin se, että ihmiset asettautuvat katsomaan Elämäni biisiä, Putousta tai Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa.

Yhtenäiskulttuurin lopullisen hajoamisen vuosikymmeneksi joskus väitetty 1980-luku tuskin pitää paikkaansa.

Kirkko ja paikalliskulttuuri

Kirkon kulttuurivaikutus on hyvin paljon paikalliskulttuuria. Kirkon perusyksikkö on paikallinen seurakunta. Kirkkorakennukset ovat jatkuvasti paikkakuntiensa ylpeyksiä, huomattavimpia rakennuksia ja maamerkkejä, usein tärkeimpien tilaisuuksien järjestämispaikkoja, merkittäviä kokoontumispaikkoja ja paikkakunnan ilmeen antajia.

Kirkon kulttuurivaikutus on hyvin paljon paikalliskulttuuria.

Hyvin usein samat paikallisvaikuttajat ovat huolehtineet sekä kunnan että seurakunnan asioista valtuutettuina. Vaikka kunnan ja seurakunnan erosta on jo yli 150 vuotta, jostakin näkökulmasta katsottuna se tuntuu lyhyeltä ajalta ja kirkko on edelleen keskellä kylää.

Kirkollinen syväkulttuuri

Syvän kirkollisen kulttuurin ja sen vuosisataisten aarteiden tunteminen edellyttää vaivannäköä ja tiedon karttumista. Siitä saa enemmän irti, kun erottaa romaanisen goottilaisesta tai barokin romanttisesta. Samoin on hyvä tietää, mikä kirkossa on kuori tai mikä on kasukka tai reliikki. Tietoa edellyttävät myös pyhiinvaellus tai eukaristia tai sakramentti, tai roomalaiskatolisessa kirkossa tabernaakkelissa palava punainen valo tai mitä merkitsevät kirkkoa usein kiertävät roomalaiset numerot I-XIV. Kirkkotaiteessa on paljon symboleita, niin kuin neljän evankelistan varhaiskristilliseltä ajalta periytyvät kuvat: Matteus – ihminen tai enkeli, Markus – leijona, Luukas – härkä ja Johannes – kotka. Jos tämän kaiken tietää, tuntee todennäköisesti paljon muutakin.

Kirkolliset tavat, vaatteet ja esineistöt ovat kehittyneet kahden vuosituhannen aikana. Idän ortodoksisissa tai niistä vuosisatoja erillään olleissa orientaaliortodoksisissa kirkoissa (esimerkiksi Egyptissä, Etiopiassa, Eritreassa, Armeniassa, Syyriassa ja Intiassa) voi olla melko huomattaviakin eroja lännen kirkkoon verrattuna.

Suomalaisia kristittyjä peloteltiin sukupolvesta toiseen katolisen kirkon vääränlaisesta hurskaudesta, joten vieläkin näkee paljon käytöstä, josta ymmärtää suhteen roomalaiskatoliseen kirkkoon asenteelliseksi ja vierastavaksi, melkein pelokkaaksi.

Kirkolliseen kulttuuriin liittyy sellainenkin erityispiirre, että henkilökohtaista uskoa ja sielun pelastusta eniten korostaneet ovat väheksyneet kristillisiä kulttuuriarvoja. On sanottu esimerkiksi, että körttiläiset oppivat hyväksymään oopperan Joonas Kokkosen körttijohtaja Paavo Ruotsalaisesta kertovalla oopperalla Viimeiset Kiusaukset.

Kirkko kulttuurin keskuksessa

Kulttuurilla on valtavasti määrittelyjä. Opittujen käyttäytymismallien kokonaisuus se ainakin on, mutta myös paljon muuta. Kulttuuriin kuuluvista asioista on tehty pitkiä luetteloita, ja aina jotakin tärkeää jää pois. Tieteen, taiteen ja uskonnon muodostama kolmijako on ainakin liian kapea. Kulttuuri luo koko ajan kulttuuria, mutta siinä on samaan aikaan olennaisina elementteinä kieli ja kommunikaatio sekä mitä aikaisemmasta tiedetään, historia, perinteet ja totunnaisuudet. Vanhan tiedon varassa luodaan uutta. Ellei olisi arvoja ja yhteispeliä, uuden synnyttäminen olisi vaikeaa. Siksi moraali on kulttuurissa olennaista.

Klassiset kulttuurintutkijat kuten suomalainen Erik Ahlman (1892–1952) ja itävaltalainen Egon Friedell (1878–1938) kuuluvat niihin, jotka korostavat uskonnon keskeistä merkitystä kulttuurissa. Länsimainen kulttuuri edellyttää pohjakseen kristinuskon, kirjoitti Ahlman. Vanhat suomalaiset kirkolliset kulttuuriteoreetikot niin kuin Yrjö J. E. Alanen (1890–1960) ja Eino Sormunen (1893–1972) ovat liittyneet niihin, joiden mielestä uskonto muodostaa kulttuurin perustan ja elimellisen osan kulttuurista siinä määrin, että jos kulttuuri pyrkisi vapautumaan uskonnostaan, se olisi uhka kulttuurille. Kulttuuri toteuttaa arvoja, ja arvosidonnaisuus on tärkeä osa kulttuuria.

Luterilaisista 1900-luvun piispoista etenkin peräkkäin Kuopion piispoina toimineilla Eino Sormusella ja Olavi Kareksella (1903–1988) on ollut maine laaja-alaisina kulttuurista kirjoittavina keskustelijoina. Arkkipiispa Mikko Juva (1918–2004) lukeutui puolestaan maan merkittävimpiin aatehistorioitsijoihin. Hän oli vapaamielinen teologi ja tärkeä yhteiskunnallinen keskustelija. Myös arkkipiispa John Vikströmin (s. 1931) ääni on kantautunut koko yhteiskuntaan.

Kirkko eristyy tai eristetään

Koko ajan on tapahtunut kuitenkin eriytymistä. Kirkon elämä ja kirkon puhe yhteiskunnasta ja kulttuurista on ajautunut omalakiseksi maailmaksi. Joskus on ollut kokemus siitä, että kirkossa ollaan ymmärtämättömiä ja konservatiivisia. Kouluesimerkki tästä on, kun tuore arkkipiispa Martti Simojoki (1908–1999) arvosteli kirjailija Hannu Salaman (s. 1936) teosta Juhannustanssit jumalanpilkasta. Syntynyt kohu ei ollut kirkolle kunniaksi, ei Simojoellekaan, joka toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina ja vielä Mikkelin piispana oli tunnettu uudistusmielisyydestä ja avarista yhteiskunnallisista kannanotoistaan.

Kristillinen kulttuuri on alkanut olla koko ajan yhä enemmän oma maailmansa.

Kristillinen kulttuuri on alkanut olla koko ajan yhä enemmän oma maailmansa. Tästä ovat puhuneet paljon esimerkiksi gospel-muusikot. Monet heistä ovat halunneet tulla Mikko Kuustosen (s. 1959) kuplan ulkopuolelle, pois pienestä omalakisesta ja eristäytyneestä maailmasta. Oma kysymyksensä on, miten paljon se on eristäytynyt tai eristetty. Olen miettinyt, olisiko vaikkapa Anna-Maija Raittila (1928–2012) tunnetumpi runoilija, jos häntä ei olisi niin selvästi leimattu ”kristityksi runoilijaksi”.

Yhtenäiskulttuurin pirstoutuminen

”Vanha yhtenäiskulttuuri” oli kristillisisänmaallinen. Johan Ludvig Runeberg (1804–1877) ja Zachris Topelius (1818–1898) olivat kansakunnan keskeisiä kirjailijoita ja kulttuurihahmoja, samalla tärkeitä suomalaisia virsirunoilijoita, joista varsinkin Runeberg kävi Vanhan puutarhurin kirjeissään merkittävää kulttuurikeskustelua, jossa hän asettui vastustamaan pietistisiä herätysliikkeitä ja niiden halua ottaa etäisyyttä ”maailmaan”.

Omana aikanamme on myös runsaasti kirjailijoita ja muita taiteilijoita, joita voisi tuotantonsa ja ajattelunsa perusteella kutsua tietoisesti kristityiksi, mutta sellaista leimaa heille ei ole annettu. Tällaisia on monia, mutta esimerkkeinä mainitsen runoilija Lassi Nummen (1928–2012), kirjailija Pirkko Saision (s. 1949) ja elokuvaohjaaja Klaus Härön (s. 1971). Kirkon kulttuuripalkinnon saajissa vuosien varrelta on useita samantapaisia vaikuttajia.

Huolimatta kirkon kulttuuripalkinnosta ja kirkon mesenaatin roolista julkisten suurten rakennusten rakennuttajana, kuvataideteosten tilaajana tai vaikkapa urkumusiikin ja kuorolaulun tukijana kirkko on aika passiivinen kulttuuria koskevissa kysymyksissä. Jos kulttuurin ajatellaan samastuvan yhteiskuntaan tai peräti sivilisaatioon, kirkon panos on ollut vähän suurempi. Jostakin syystä kirkko ei ole niin tärkeä kulttuurivaikuttaja kuin se voisi olla.

Syy tähän voi olla kirkossa itsessään, sen opillisessa perustassa, jota traditio ohjaa. Ehkä olennaisempia ovat lopulta inhimilliset tekijät. Ei ole oikein keskustelijoita, joita kuultaisiin. Tämä on yhtenäiskulttuurin murtumista ja pirstaloitumista. Kaikkien alojen asiantuntijat ovat loppuneet, ja vaikka kirkon piiristä otettaisiin vakavasti kantaa, harva sen huomaa. Onneksi Mari Leppänen (s. 1978) jaksaa yrittää ja tekee sen taitavasti.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022101862425