Kirkko yhteisönä

Lain edessä suomalaiset kirkkokunnat ja kristilliset yhteisöt ovat erilaisia ja eri asemassa keskenään. Evankelis-luterilaisella ja ortodoksisella kirkolla on erityinen julkisoikeudellinen asema.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on julkisoikeudellinen yhteisö, jonka asema on määritelty valtakunnan yleisessä lainsäädännössä. Kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta säädetään kirkkolaissa. Kirkon hallinnosta säädetään tarkemmin kirkkojärjestyksessä, jossa annetaan määräyksiä myös kirkon toiminnasta.

Uskonnolliset yhteisöt lain edessä

Nykyinen kirkkolaki on melko suppea. Sen sisällön hyväksyy eduskunta kirkolliskokouksen esityksestä. Kirkkojärjestys on paljon laajempi ja seikkaperäisempi. Se sisältää säännökset kirkon toiminnasta ja sen hallinnon yksityiskohdista. Kirkkojärjestyksen antaa kirkolliskokous.

Laki ortodoksisesta kirkosta säätelee Suomen ortodoksista kirkkoa. Kahdella kirkkokunnalla on Suomessa erityisasema lain edessä.

Muista uskonnollisista yhdyskunnista säädetään uskonnonvapauslaissa, joka tunnistaa erilaisia uskonnollisia yhdyskuntia. On rekisteröityjä uskonnollisia yhdyskuntia, mutta on myös uskonnollisia ryhmiä, jotka harjoittavat toimintaansa myös yhdistyksenä tai säätiönä. Uskonnollisen yhdyskunnan jäsenyys on väestötieto, joka merkitään väestötietojärjestelmään.

Luterilaisuudessa on pyritty luomaan järjestelmää, jossa kirkko toimii samaan aikaan instituutiona ja organisaationa. Tuomiokapitulit edustavat instituutiota, ne on asetettu (institutum est), kun taas maallikkoenemmistöiset hallintoelimet edustavat organisaatiota.

Pyhien yhteisö

Tämä kaikki on kuitenkin hallintoa. Kirkon sanotaan olevan yhteisö, mutta sellainen se on ilmeisesti vain melko harvoille.

Augsburgin tunnustuksen mukaan kirkko on ”pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti opetetaan ja sakramentit oikein hoidetaan”. Kirkon sanotaan olevan myös evankelioiva yhteisö, yhteiseen jumalanpalvelukseen kokoontuva yhteisö ja kasvattava yhteisö. Kirkkolain on puolestaan perusteltu kohdistuvan vain kirkkoon ja sen jäseniin, koska kirkko on uskovien yhteisö. Katekismuksessa sanotaan kirkon olevan armahdettujen syntisten yhteisö. Uskonnonvapauslaki säädettiin sata vuotta sitten ”muille uskonnollisille yhteisöille”.

Kirkosta opetetaan myös, että se on kommuunio, joka tarkoittaa oikeastaan samanmielisten ystävien yhteisöä. Se on pyhien ihmisten yhteisö, jolla on yhteys pyhään. Sellaisena se ei mahdu tavallisen yhteisön rajojen sisään.

Kenties ihmettelen liikaa. Ehkä kirkko on instituutio ja organisaatio ja vain abstraktissa mielessä yhteisö, ja sellaisenakin kokonaan toisenlainen kuin muut.

Yhteisöllisyyden kokemus

Olin 1980-luvun alussa seurakuntapappina Tampereella. Kirjoitin silloin seurakuntalehteen, miten seurakunta luo kertakäyttösuhteita. Sain siitä moitteita. Eihän kirkko voi luoda tilapäistä eikä kertakäyttöistä, koska se on yhteisö. Kokemukseni kuitenkin oli, että aito yhteisöllisyys oli vain hetkittäistä.

Moneen kertaan on puhuttu, että uskonnon funktio ihmisten elämässä kapenee mutta ei poistu ja että suurimmat häviäjät tässä nykyvuosikymmenten muutoksessa ovat suuret institutionaaliset kirkot. Sellaisia ovat esimerkiksi luterilaiset ja muut protestanttiset kansalliskirkot, mutta myös hyvin organisoidut yhdysvaltalaiset kirkot, joita ei voi kutsua kansalliskirkoiksi. Muutos tuntuu kuitenkin myös katolisessa kirkossa.

Näkyvimmin häviäminen tarkoittaa jäsenmäärän vähenemistä. Nimenomaan nuoret aikuiset jättävät kirkon. Riipaisevimmin se tuntuu siinä merkillisessä ja tavallisessa ilmiössä, että 15-vuotias nuori tulee puhutelluksi rippikoulussaan, mutta eroaa kirkosta 18-vuotiaana.

Ehkä kysymys onkin siitä, että rippikoululaiselle ja seurakunnan nuorisotoimintaan osallistuvalle kirkko tarjoaa yhteisön, mutta ei enää aikuiselle.

Rippikoulussa aikuiset ja vanhemmat nuoret, isoset, ovat aidosti kiinnostuneita rippikoululaisesta, joka saa pohtia elämänkysymyksiään heidän ja ikätovereidensa kanssa. Kristillinen kirkko tarjoaa hänelle uudenlaisen mahdollisuuden elämän arvojen tarkasteluun. Usein nuori yllättyy, kiinnostuu ja haluaa sitä lisää, käy seurakunnan isoskoulutuksen, liittyy seurakuntanuorten joukkoon ja viettää kesiään leireillä. Jotakin kuitenkin tapahtuu, kun pian täysi-ikäiseksi tultuaan hän on valmis eroamaan yhteisöstä.

Ehkä kysymys onkin siitä, että rippikoululaiselle ja seurakunnan nuorisotoimintaan osallistuvalle kirkko tarjoaa yhteisön, mutta ei enää aikuiselle.

Kirkko voi tuottaa monille pettymyksen, kun se synnyttää niin voimakkaan kokemuksen yhteisöstä, mutta joka kestää vain hetken. Toisaalta yhä useammille kirkko ei ole koskaan antanut mitään, puhumattakaan yhteisöllisyyden kokemuksesta.

Kirkko tarjoaa yhteisön vain harvoille

Kirkko on yhteisö, mutta yhteisöllisyyden kokemusta se tarjoaa lopulta melko harvoille. Se on kuitenkin varmaa, että yli sata vuotta sitten se tarjosi sitä vielä vähemmän, vaikka kirkossakäynti oli nykyistä paljon aktiivisempaa.

Kun nykymuotoisen tapainen seurakuntatoiminta alkoi toista sataa vuotta sitten, ajatuksena ei ollut, että siitä muodostuisi joillekin järjestötoimintaan vertautuva harrastus, mutta että se samalla jättäisi toiset ulkopuolisiksi. Jotkut imaistaan sisälle sataprosenttisesti, mutta useimmat eivät osallistu oikein mihinkään, vaikka käyvät toki läheisten kastejuhlissa, konfirmaatioissa ja hautajaisissa.

Seurakuntavaalien äänestysprosentti vuonna 2022 oli 12,7. Tätä harvemmille se on kuitenkin aito yhteisö. Sitä intensiivisempää yhteisöllisyys on ehkä herätysliikkeissä ja niitä vastaavissa. Niihin kuuluu parisataa tuhatta suomalaista, mutta vaikutuspiirissä olevia on enemmän. Herätysliikkeissä vahva yhteisöllisyys on tavallista. Sen hintana ovat usein sisäiset säännöt ja yhteisön kontrolli, joka on toisille liikaa.

On myös monia, jotka pääsevät kokemaan sisäpiiriyhteisöllisyyttä sekä seurakunnassa että jossakin hengellisessä liikkeessä. Useampien hengellisten liikkeiden toimintaan osallistuvien lukumäärä on kasvamassa. Sisärakenteissa toimivat kokevat monenlaista yhteisöllisyyttä. Vähemmistökirkoissa yhteisöllisyyden kokemus on kai tavallisempaa kuin luterilaisissa seurakunnissa. Niiden yhteisöt ovat pieniä ja keskinäisen yhteenkuuluvuuden tunnetta vahvistetaan tietoisesti.

Uskonnollisten yhteisöjen rajapinnat ovat kaikkiaan loiventuneet. On paljon aikaisempaa yksinkertaisempaa liittyä uuteen ryhmään mukaan tai irtautua entisestä yhteisöstä ja sen toiminnasta. Rajapinnoista on tullut myös limittäisiä ja päällekkäisiä, eli osallisuus moniin yhteisöihin on tavallista. Sellainen on uutta yhteisöllisyyttä, mutta kertoo toisaalta hengellisen yhteisöllisyyden kasautumisesta.

Parokia ja kongregaatio

Englantilainen pastori, kirkkososiologi ja seurakuntarakenteiden tutkija David Wasdell vieraili Suomessa usein 1980-luvun lopulla. Hän toimi asiantuntijana Kirkko 2000 ja Seurakunta 2000 -suunnitteluprosesseissa. Wasdell oli tehnyt tutkimuksia toimivan ydinseurakunnan kasvun rajoista. Jos seurakunta aloitti toimintansa tyhjästä, yksi pappi pystyi sitomaan siihen noin 90 henkeä. Kun seurakuntaan saatiin toinen työntekijä, aktiiviseurakuntalaisten määrä ei kaksinkertaistunut, vaan heitä oli tuolloin noin 150. Kolmas työntekijä puolestaan nosti kokonaismäärän korkeintaan kahteensataan.

Suomalainen seurakunta ei toimi näin, eikä karun matemaattinen malli ota huomioon pienryhmiä ja niiden vapaaehtoisia vetäjiä.

Yhden asian Wasdellin tutkimukset kuitenkin todistavat: ihmisen luontaisesti tarvitsema yhteisö, jossa hänen perustarpeensa sekä keskinäisen luottamuksen ja turvallisuuden tunteensa tulevat tyydytetyiksi, on melko pieni. Liian suuri joukko ihmisiä ei ole yhteisö.

Suomalainen luterilainen seurakunta on parokia tai parokiaalinen. Seurakunnan jäsenyys perustuu alueeseen, jolla on rajat. Syyt tällaiseen seurakuntamalliin ovat historialliset. On myös monia hyviä ja käytännöllisiä perusteluja aluerajoihin perustuvaan seurakuntamalliin.

Parokiaalinen seurakunta ei ole sellaisenaan yhteisö. Sen sijaan parokiaalisen seurakunnan sisällä on usein seurakuntia, kongregaatioita. Ne voivat olla herätysliikeyhteisöjä tai alueellisia yhteisöjä tai muuhun yhteenkuuluvuuden tunteeseen perustuvia yhteisöjä.

Kirkko paikallisyhteisön ytimenä

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu kuitenkin kokemus voimakkaasta paikallisesta yhteisöstä, johon kirkko kuuluu olennaisena osana. Tutkimuksissa saadaan toistuvasti tuloksena (viimeksi Seurakuntien toiminnan muutos ja alueelliset kehitystrendit 2022), miten tärkeä kirkkorakennus on paikalliselle yhteisölle. Tästä on saatu konkreettisia kokemuksia, kun yhteisö on menettänyt kirkkonsa, viimeksi Ylivieskassa ja Rautjärvellä.

Tutkimusten mukaan paikalliselle yhteisölle hyvin merkittäviä ovat myös kirkon musiikkielämä sekä diakonia, lupaus siitä, että heikoimmista pidetään huolta.

Tutkimusten mukaan paikalliselle yhteisölle hyvin merkittäviä ovat myös kirkon musiikkielämä sekä diakonia, lupaus siitä, että heikoimmista pidetään huolta. Ehkä yllättävää on, että vasta niiden jälkeen tulee kasvatus.

Tämä kaikki pitänee paikkansa myös kaupungeissa, mutta ehdottomasti heikommin kuin maaseudulla. Kaupungeissa on vastavoimia niin paljon, myös yhteisöllisyyden tarjonta on kaupungeissa paljon moninaisempi kuin maaseudulla.

Olennainen kysymys on, millainen yhteisö kirkko on ja millainen se haluaa olla. Suomalaisessa kansankirkollisuudessa (vai peräti kansalliskirkollisuudessa) kirkko on pyrkinyt olemaan kaikkea toisiinsa integroiva, kaikkia palveleva ja kaikille kelpaava voima. Nimenomaan paikallisissa yhteisöissä on ratkaistava, sekö on kirkon suunta ja tehtävä myös tulevaisuudessa.

Suomalaisen seurakuntatoiminnan mallit ovat hyvin juurtuneet maaseudulle. Siellä tuskin tapahtuu suuria muutoksia aikoihin. Seurakuntien tulevaisuuden kysymykset ratkaistaan kaupungeissa.

Tulevaisuuden seurakuntayhteisöt

Maailman tiedämme olevan voimakkaassa muutoksessa ja tulevan päivä päivältä mutkikkaammaksi ja kaoottisemmaksi. Se mikä ennen oli normaalia, tavallista ja turvallista, ei sitä välttämättä enää ole. Kirkkojen on pohdittava ekklesiologiaansa eli tapaansa olla kirkko nykypäivän kontekstissa.

Muutos lähtee teologiasta, jonka mukaan jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi, ja siksi jokaisella on oikeus ja mahdollisuus elää oikeudenmukaista, inhimillistä ja ihmisarvoista elämää ekologisesti kestävissä yhteisöissä. Usko edellyttää, että on hylättävä sellaiset olosuhteet, rakenteet ja järjestelmät, jotka ylläpitävät köyhyyttä, epäoikeudenmukaisuutta, ihmisoikeuksien väärinkäyttöä ja ympäristön tuhoamista. Usko ja oikeudet kuuluvat yhteen.

Tällaista ohjelmaa voi kutsua profeetalliseksi diakoniaksi. Se on profeetallista ja poliittista, ja se on diakoniaa, mutta se ei jää hoitamaan vain sosiaalisten ongelmien oireita vaan tähtää vaikuttamaan vielä paljon useampien elämään.

Kirkko on vapautuksen ja uudistumisen yhteisö, jonka tehtävä on julistaa vapautta ja näyttää tietä mielenmuutokseen.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202301021049