Elvis – havaintoja elokuvasta
Baz Luhrmannin ohjaama Elvis (2022) on merkittävä elokuva merkittävästä henkilöstä. Millaisia havaintoja kielentutkija voi tehdä elokuvan kielestä ja siinä kuvatusta kulttuurista?
Elokuva kertoo ehkäpä populaarikulttuurin merkittävimmän henkilön, Elvis Presleyn (1935–1977), tarinan. Kuvaus ei pyri tarkkaan historiallisuuteen, mutta henkilön elämän käännekohdat se hahmottelee riittävän hyvin. Pääosaa esittävä Austin Butler on loistava. Yhtä suuressa (ellei suuremmassa) roolissa oleva Tom Hanks tekee lähinnä irvokkaan karikatyyrin roolihahmostaan, ”eversti” Tom Parkerista.
Elokuvan visuaalinen ilme on täydellinen, tai ainakin täydellisen värikylläinen. 1950-luvun autot, puvut ja hiusmuoti esitetään näyttävästi. Tämä on myös ongelma, joka vaivaa useimpia menneisyyttä kuvaavia elokuvia: ajankuva on ”liian” autenttinen. 1950-luvun puolivälissä kaikki eivät todellisuudessa ajaneet 1950-luvun autoilla eikä kaikilla ollut 1950-luvun mallin mukainen puku. Analogia havainnollistaa: jos 2050-luvulla tehdään 2020-luvun alun Helsinkiä kuvaava elokuva, on hiukan koomista, jos kaikki ajavat elokuvassa sähköautolla, kaikilla on uusin kännykkämalli ja kaikilla miehillä on hoopon pingottava puku, joka jättää nilkat paljaiksi. 1950-luvun Etelän ja Memphis Tennesseen todellisuus oli myös ruma ja rähjäinen.
Elvis-elokuvan ongelma on myös sen heijastelema kakofobia. Tilanne on sama monissa muissa suuren budjetin elokuvissa. Tom Hanks on maskeerattu groteskin rumaksi, mikä ilmentää roolihahmon ”pahuutta”.
Elviksen englanti
Entäpä Elviksen englannin kieli? Austin Butler valmistautui roolityöhönsä huolellisesti myös aksentin osalta. Hänen puheessaan (erityisesti 1950-lukua kuvaavissa kohtauksissa) kuuluu selvästi ns. Southern drawl: etuvokaalit muuttuvat diftongeiksi, ja painollisia tavuja pidennetään (ja painottomia tavuja heikennetään). Puhe kuulostaa hitaalta ja rennolta, vokaaleja venytetään ja väännetään.
Korostettakoon tässä, että mikään aksentti ei ole ”huonompi” tai ”parempi” kuin toinen, eikä Yhdysvaltojen eteläosissa puhuttava englanti liity esimerkiksi oppimattomuuteen sen enemmän kuin vaikkapa Savossa puhuttava murre. Toinen todettava seikka on, että Etelävaltioiden englannin aksentti ei tarkoita, että sanat äännettäisiin oikeasti hitaammin kuin muissa englannin aksenteissa. Etelässä äänteiden muuttuminen diftongeiksi ja triftongeiksi ei tarkoita sanojen akustisesti pidempää kestoa (Hopkins, 2013). Sanoissa on vain enemmän äänteitä.
Elviksen ääni syveni 1960-luvulla, ja Austin Butler hahmottelee muutoksen melko vakuuttavasti. Sävelkorkeutta alentamalla ja muilla artikulatorisilla muutoksilla Elviksen repliikki It’s got everything to do with us (reaktio Bob Kennedyn murhaan 1968) kuulostaa lähes fantastiselta; nuoren miehen ääntöelimistön oma äänimaailma kuitenkin väkisinkin puskee esiin.
Elvis/Austin Butler käyttää pitkin elokuvaa ”epäkieliopillisia” ilmauksia, esimerkiksi kaksoiskieltoja ja ”väärää” apuverbiä yksikön kolmannessa persoonassa:
My mama don’t like me to fly.
Puhuttelusanana Elviksellä on viehättävästi yes, sir ja yes ma’am.
Tom Hanksin hahmotteleman Tom Parkerin aksentti on melko epämääräinen, ja puheessa on ”epäkieliopillisuuksia”:
Now, I don’t know nothing about music.
I didn’t take the boy away from nothing.
Tom Parker viljelee toistuvasti termiä snowjob (huijaus): katselija joutuukin tarkasti kuuntelemaan elokuvan ääniraitaa päätelläkseen, mistä toiminnasta onkaan kyse. Päähahmojen englanti heijastelee ajankuvaa ja puhekontekstia. Kieliopillisempienkin ilmausten käyttö olisi varmaankin virallisemmissa tilanteissa luonnistunut, mutta rock’n’roll oli 1950-luvulla ei-virallinen (ja ennenkokematon) maailma.
Elviksen yhteiskunta
1950-luvun Etelävaltioissa oli voimassa brutaalin rotuerottelun mahdollistavat Jim Crow -lait, ja valkoisten ja mustien suhde oli räjähdysherkkä ja vihamielinen. Väkivallan uhka oli olemassa. Elvis-elokuvassa kuullaan rasistisia ilmaisuja. Näitä ilmaisujaesitetään aina ”pahojen ihmisten” taholta; samoin Konfederaation lippuja näkyy, mutta vain ”pahojen ihmisten” taustalla.
Tämä on melkoisen mustavalkoinen lähestymistapa ja tuskin tarkkaa ajankuvausta. Rock’n’roll -kulttuuri (valkoistenkin osalta) oletettavasti oli suvaitsevampi kuin ympäröivä yhteiskunta, mutta tuskin aivan elokuvassa kuvatun suvaitsevainen kuitenkaan.
Elvis on loistava elokuva, ja sen perusteellisempi kielellinen ja kulttuurinen analyysi vaatii useamman katselu- ja kuuntelukerran.
Lähteet
Hopkins, T. (2013). World Englishes. Volume II: North America. Bloomsbury Academic.
Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202301021053