Kirkko ja etiikka

Usein maallisen käytöksen kontrollointi liitetään ihmisen osaan tuonpuoleisessa tai tulevassa elämässä. Uskonnolliset yhteisöt käyttävät synnin käsitettä kytkemään arkiset rikkomukset mahdollisuuteen jumalalliseen ja iankaikkiseen elämään ja säätelevät sillä ihmisten elämää. Vaikka on yleisiä säädöksiä, tärkein säätelijä on lähiyhteisö.

Uskonnon ja moraalin ilmiselvä kytkös on synnyttänyt melko tavallisen ajatuksen, että uskonto lopulta pelkistyisi moraaliin. Tämä tarkoittaa osapuilleen sitä, että uskonnon varsinainen tarkoitus olisi käyttäytymisen sääteleminen.

Kiinnostavia ovat Vanhan testamentin alkua, Tooraa tai Pentateukkia. tai viittä Mooseksen kirjaa hallitsevat Abrahamin ja Mooseksen hahmot. Kansanjohtajien tärkein ominaisuus on kuuliaisuus, Jumalan antamien ohjeiden seuraaminen. Tämä huipentuu siihen, kun Mooses vastaanottaa lain taulut, Jumalan pyhän lain, jota kaikkien tulee noudattaa.

Laki

Kymmenen käskyn laki on säilynyt keskeisenä kristillisen kirkon opetuksessa, esimerkiksi kirkkojen katekismuksissa. Jeesuksestakin sanotaan, että hän teki aina sen, mikä oli Isälle mieluista. Katolisen kirkon katekismuksessa opetetaan, että kristityt voivat Kristusta seuraten pyrkiä pitämään Jumalaa esikuvanaan vaeltamaan rakkaudessa, muovaten ajatuksiaan, sanojaan ja tekojaan Kristuksen mielen mukaisiksi. Samoin siinä kerrotaan, että Kristuksen tie ”johtaa elämään” (Matt. 7:14), päinvastaiseen suuntaan kulkeva tie taas ”johtaa kadotukseen” (Matt:13–14).

Kristillisessä kirkossa ja sen seurakunnissa ja kirkon sisällä vaikuttavissa hengellisissä liikkeissä annetaan moraalisia ohjeita ja opastetaan ihmisiä. Hyvin tavallisia ovat kokemukset säännöistä, ohjeista ja synniksi saarnaamisesta. Niillä ihmisiä on karkotettu yhteisöistään, vaikka sanoilla olisi ollut hyväkin tarkoitus.

Armo

Kaikki tietävät, että kirkko on moraaliyhteisö, mutta kirkko on myös armoyhteisö. Oikeastaan kristillinen usko voi tuntua jopa ristiriitaiselta siinä, että se vaatii hyveellistä, kohtuullista, oikeudenmukaista ja lähimmäisen huomioon ottavaa käytöstä, mutta lopulta se sanoo, ettei hyvillä teoilla ole väliä. Vain usko ratkaisee, ja Jumalan käsissä on kaikki.

Kristillinen armo on kokonaan lakia vastapäätä. Sen mukaan Jumalan yhteyteen pääsemiseksi ei tarvita mitään. Sola fide, sola gratia, yksin uskosta, yksin armosta on iskulause, joka tarkoittaa, että Jumalan armoa ihmisen ei tarvitse teoillaan ansaita.

Ristiriitako?

Tämä teologinen ajatus tarjoaa lohtua, mutta se on kaukana Matteuksen evankeliumin 25. luvun viimeisen tuomion kuvauksesta, jossa Ihmisen Poika on tullut kirkkautensa valtaistuimelle, kaikki kansat on koottu hänen eteensä ja siinä hän erottaa ihmiset toisistaan. Oikealle puolelleen asetettuja hän kutsuu Isän siunaamiksi, jotka saavat periä valtakunnan, koska he antoivat nälkäiselle ruokaa, janoiselle juomaa, ottivat kodittoman kotiinsa ja vaatettivat alastoman. He eivät itsekään tiedä, milloin he olivat tätä hyvää tehneet, mihin Ihmisen Poika vastaa: ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.”

Vasemmalle puolelle on koottu kirotut, jotka eivät olleet antaneet ruokaa, juotavaa eivätkä vaatteita. Heidät Ihmisen Poika lähettää pois luotaan Saatanalle ja hänen enkeleilleen varattuun ikuiseen tuleen. Viesti on mahdollisimman selvä, teoilla on merkitystä, jopa ratkaiseva merkitys.

Vuorisaarnassa sävy on samantapainen. Se on Jeesuksen eri yhteyksissä pitämistä puheista yhtenäiseksi esitykseksi koottu valtava saarna, jossa Jeesus nostaa eettiset vaatimukset korkeuksiin ja riman niin korkealle, ettei siihen voi yltää.

Kristillisen uskon äärellä ollaan aina tämän kysymyksen äärellä: mitä tehdä, kun vaaditaan mahdottomia?

Mikael Agricola (1510–1557) julkaisi vuonna 1543 suomenkielisen ABC-kirjansa, jonka yksi tarkoitus oli opettaa suomalaisia lukemaan. Sen toinen tarkoitus oli kristillisen uskon eli Jumalan tuntemisen vahvistaminen lukijoiden sydämissä. Kirjan alkurunossa Agricola ilmaisee kristillisen etiikan peruskysymykseen vastauksen melkeinpä mekanistisessa muodossa: Laki / se sielun hirmuttaa / mut Kristus se taas lohduttaa.

Ihmiselle tavallinen tai jopa luonnollinen ajatus on, että kunnollisuudesta seuraa palkinto, mutta kunnottomuudesta ja sääntöjen rikkomisesta rangaistus.

Ihmiselle tavallinen tai jopa luonnollinen ajatus on, että kunnollisuudesta seuraa palkinto, mutta kunnottomuudesta ja sääntöjen rikkomisesta rangaistus. Sama logiikka sisältyy yleiseen ajatukseen moraalin ja uskonnon suhteesta. Jumalan ajatellaan palkitsevan nuhteettoman.

Kristillisen uskon mukaan tällainen ajatus on kuitenkin väärä. Hyvä moraali tai oikeudenmukaiset teot eivät pelasta. Matteuksen evankeliumin viimeisen tuomion kuvaukset samoin kuin ehdotonta Jumalaan luottamista vaativa Vuorisaarna ovat tässä mielessä lakia, sen näyttämistä, ettei ihminen kuitenkaan pysty.

Miksi kristillinen kirkko on sitten läpi vuosisatojen edellyttänyt korkeaa moraalia ja oikeita tekoja, jos niillä ei ole mitään merkitystä?

Ihanne hyvästä elämästä

Kristillisen perinteen mukaan moraali ja hyvä elämä perustuvat luomiseen. Jumalankin ajatellaan noudattavan hyvää ja hyvän ihannetta. Oikeassa ja väärässä, siis etiikan perusteissa, on kysymys luonnollisesta moraalilaista, jonka periaatteet ovat ikään kuin sitoutuneet todellisuuden rakenteisiin. Luonnonlain tavoin ne ovat kaikkien tunnistettavissa, siihen ei tarvita uskoa.

Kristillinen oppi käyttää tässä kohdassa syntiinlankeemuksen ideaa. Maailmaan tulleen pahan takia ihmisen kyky tunnistaa luonnollinen moraalilaki ja sen periaatteet on hämärtynyt. Siksi tarvitaan kristillistä uskoa. Gratia non tollit naturam sed perficit, (armo ei kumoa luontoa, vaan täydentää sen), opetti Tuomas Akvinolainen (1225–1274). Armo ei kumoa luontoa, eikä ihmisen luonnollista uskonnollisuutta, vaan rakentaa sen päälle. Tällä ajatuksella on tehty ymmärrettäväksi, että kirkko voi opettaa ihanteensa mukaista käsitystä hyvästä elämästä.

Kristillisen etiikan teoreettinen pohdinta eteni Tuomas Akvinolaisen jälkeen myöhäiskeskiajalla. William Ockham (1287–1347) oli keskeisiä hahmoja sen päättelemisessä, että maailmaa eivät säätele ikuiset lainalaisuudet, vaan kaikkivaltias Jumala olisi voinut myös valita toisin. Etiikan periaatteet eivät olleet ikuisia tai Jumalasta riippumattomia, vaan perustuivat siihen, mitä Jumala tahtoo.

Uskon etiikka

Tästä johdettiin uskon etiikan tai Jumalan käskyihin perustuvan etiikan malli. Jumalalla on ehdoton oikeus päättää, mikä on hyvää riippumatta inhimillisistä oikeudenmukaisuuskysymyksistä. Olennaista on Jumalan käsky, joka määrittelee sen, mitä ihmisen tulee tehdä. Ihmisen velvollisuus on uskonsa mukaisesti totella Jumalaa enemmän kuin ihmistä. Jumalan tahto on viime kädessä ilmoitettu Raamatussa.

Raamattuun ikään kuin lakikirjana suhtautuva Jumalan käsky -etiikka omaksuttiin reformoidussa teologiassa. Jean Calvin (1509–1564) ja muut varhaisimmat reformoidut opettajat tosin hyväksyivät ajatuksen luonnollisesta moraalilaista, mutta myöhemmin se heikkeni. Jo Calvin halusi saattaa voimaan Jumalan koko lain osoittamaan, miten Jumalaa kunnioitetaan.

Myöhemmin uskon etiikka on levinnyt laajalle. Fundamentalistisissa ja herätyskristillisissä suuntauksissa se esiintyy vallitsevana ja sellaisena se on hämärtänyt ymmärrystä kristillisestä etiikasta. Uskon etiikalle on ominaista, että Raamatun ohjeet sitovat kristittyjä ja että ne edustavat aivan muuta kuin humaani yleisinhimillinen ajattelu.

Lutherin opetus etiikasta

Luterilainen perinne on moninainen, koska herätysliikkeiden rooli on ollut pitkään niin vahva. Martti Luther (1483–1546) itse edusti luonnollisen moraalilain korostusta. Hänen mukaansa ihminen kykenee järkensä avulla tunnistamaan luonnollisen moraalilain, sillä Jumala on kirjoittanut sen ihmisen sydämeen jo luomisessa. Lutherin mielestä ihmisen ongelma ei varsinaisesti ole moraalisen vaatimuksen tunnistaminen. Ihminen kykenee asettumaan lähimmäisen asemaan ja tunnistamaan kultaisen säännön mukaisesti (Matt. 7:12), mitä lähimmäiselle pitäisi tehdä, jos itse olisi hänen asemassaan. Ongelma on siinä, ettei ihminen halua kuulla sitä, mitä sydämeen kirjoitettu laki vaatii, ja varsinkin siinä, ettei hän halua tehdä sitä, minkä hän tietää oikeaksi.

Lähimmäisen tilanteeseen kykenevät samastumaan niin kristityt kuin pakanat. Luther ei siis asettanut kristittyjä ja ei-kristittyjä keskenään eri asemaan. Hänen mielestään eettisen harkinnan lähtökohtana ei ollut valmis hyvän elämän ideaali eikä myöskään Raamatussa ilmaistu Jumalan käsky, vaan lähimmäisen tarve. Sen mukaan oli Raamattuakin tulkittava. Kaikki käskyt ja kehotukset olivat alisteisia kultaiselle säännölle, rakkauden kaksoiskäskylle ja lähimmäisen asemaan asettumisen periaatteelle. Elämä ja sen suojeleminen oli käskyjen perimmäinen tarkoitus.

Lutherin mielestä etiikan ongelmana oli se, että ihminen etsii aina omaa hyväänsä.

Lutherin mielestä etiikan ongelmana oli se, että ihminen etsii aina omaa hyväänsä. Ei ollut pulaa hyvistä moraalisista periaatteista, vaan puuttui tahtoa tehdä sitä, mikä olisi oikein ja pelkästään lähimmäisenrakkauden mukaista. Jumala vaati puhdasta sydäntä, ja tähän ihminen ei Lutherin mukaan kykene muuten kuin uskon avulla, yksin Jumalan armosta.

Onko luterilaista kristillistä etiikkaa olemassa?

Luther korosti luonnollista moraalilakia ja etiikan yleisinhimillistä luonnetta niin paljon, että paljon on pohdittu, voidaanko luterilaisuudessa puhua ollenkaan erityisestä kristillisestä etiikasta. Luterilaiselle traditiolle on ollut ominaista näkemys, että eettisissä kysymyksissä kristityillä ja kirkolla ei ole annettavana erityistä uutta informaatiota, eikä Raamattu anna selkeitä vastauksia ihmisten ja yhteiskunnan kaikkiin ongelmiin. Tämä ilmaistaan myös kirkon Katekismuksessa.

Luterilaisen kirkon opetus lähtee siitä, että eettisissä kysymyksissä kirkko ja yhteiskunta puhuvat samoista asioista. Kirkolla ei ole erityistä omaa etiikan lähdettä, joka poikkeaisi olennaisesti järkevästä harkinnasta ja asennoitumisesta, jossa rakastetaan lähimmäisen asemaan ja asetutaan heikossa asemassa olevan lähimmäisen asemaan.

Luterilainen etiikka

Luterilaista etiikkaa voi Antti Rauniota (1958–2022) seuraten kutsua ”toisia varten olemisen etiikaksi”, jossa olennaista on lahjan eteenpäin antaminen. Ihminen, joka on saanut osakseen Jumalan hyvyyttä, tahtoo jakaa ja lahjoittaa sitä toisille. Toisen asemaan asettuminen on periaate, joka koskee koko uskoa ja hengellistä elämää, koska myös Jumala itse noudattaa toisen asemaan asettumisen periaatetta asettuessaan syntisen ihmisen asemaan ja pelastaessaan tämän, Kari Kopperi esittelee Antti Raunion teologiaa.

”Diakoninen viisaus” etsii yhteisöllisen ja yhdistävän rakkauden toteutumista yhdistämällä Jumalan sekä ihmisten hengelliset ja aineelliset konkreettiset tarpeet. Diakonia on yhteisöllistä, se on sekä yhteyttä Kristukseen ja toisiin ihmisiin sekä asettumista toisten asemaan ja tilanteiden tarkastelemista näiden näkökulmasta.

Lutherille etiikassa ei ollut ensi sijassa kysymys kristillisen opin väitteistä tai Raamatun käskyjen ja ohjeiden noudattamisesta ja tulkinnasta, vaan lähimmäisen asemaan asettumisesta. Lutherin ajattelu on ollut hänen seuraajilleen ilmeisesti liian radikaalia, koska myöhempi luterilaisuus on kallistunut niin paljon joko katolisen kirkon etiikan tai fundamentalistis-reformoidun uskon etiikan suuntaan.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202301021054