Taiteen Kristus-hahmot

Viime vuosina ei ole enää ollut suosittua ja tavallista olla kiinnostunut Jean-Paul Sartresta (1905–1980) niin kuin joskus vuosikymmeniä sitten. Sartre halusi elämänsä loppuun asti itseään pidettävän kriittisenä vasemmistointellektuellina. Jotkut katolilaiset arvostelijat kutsuivat häntä ”länsimaiden haudan kaivajaksi” sekä ”pilkkaajaksi ja systemaattiseksi häpäisijäksi”, kun Sartrelle vuonna 1964 myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto.

Sartrea tunteville voi olla yllättävää, että Sartre muistutti usein ja eri yhteyksissä siitä, että me kaikki olemme kristittyjä, kristillisen ajattelun hapattaman kulttuurin perillisiä.

Kristillinen piilovaikutus

Sartre tutki myös länsimaisen aatehistorian iäisyyskysymyksiä, siis uskonnonfilosofiaa ja teologisia aihepiirejä. Hänelle oli ominaista paljastaa kristillistä piilovaikutusta ja eräänlaisia ”Jumalan jäänteitä” muiden ajattelussa.

Kuulun niihin moniin, jotka ovat usein toistaneet, miten kulttuuripiirissämme lopulta kaikki ovat kristittyjä omasta vakaumuksestaan ja totuuskäsityksistään riippumatta. Samaan ajatukseen on liittynyt, että radikaaleinkin epäusko on kristillistä ateismia, jonka keskeltä kielteisyydestään huolimatta ovat löydettävissä kristillisyyden vuosisadoilta periytyvät ajatuskulut.

Olen ollut varma, että ajatukseni on lainaa jostakin, mutta en ole tiennyt sen alkuperää. Siksi tuntui huimalta lukea käteen osuneesta Olli-Pekka Lassilan (s. 1941) väitöskirjasta vuodelta 1987, että ajatus on peräisin ainakin Gustave Flaubert’ilta (1821–1880), josta Sartre laati laajan tutkimuksen. Luulen, että samalle ajatukselle on löydettävissä muitakin lähteitä kuin Flaubertin kirjoitus 1800-luvun puolivälistä.

Kristus-allegoriat Hollywood-elokuvissa

Tuttu on myös väite, että Hollywood-elokuvissa toistuvat monet Kristus-allegoriat. Elokuvista löytyy suuria parantajia, toisten puolesta uhrautuvia marttyyreja tai itsensä uhraavia pelastajia ja hyvän puolelle asettuvia sankareita. Hyvän ja pahan yksinkertaistettu dikotomia on jonkinlaista yleisuskonnollisuutta tai yleisinhimilliseksi pääomaksi muuntunutta platonismia, mutta tuttua kristinuskosta sekin.

Hyvin selväpiirteisiä kristillisiä allegorioita on havainnoitsijoiden mukaan löydettävissä suosituissa Walt Disney -tuotannon piirretyissä suurelokuvissa.

Kristus-hahmo elokuvassa Frozen

Äskettäin kirkkoisä Augustinuksesta (354–430) väitelleen teologin Eetu Mannisen (s. 1990) blogista löysin kiinnostavan analyysin elokuvista Frozen.

Mannisen mukaan Frozenin loppuratkaisussa päähenkilö tietää, että hänen jäätymisensä voi estää ainoastaan ”tosi rakkauden teko”, mutta hän hylkää mahdollisuuden pelastumisesta ”tosirakkauden suudelman” avulla ja päättää uhrata itsensä pelastaakseen sisarensa. Sen takia hän jäätyy, mutta lopulta herääkin takaisin eloon. Vaadittu ”tosirakkauden teko” ei ollutkaan perinteinen rakkauden suudelma, kuten elokuvassa oli oletettu, vaan uhrautuminen toisen puolesta.

Eetu Manninen toteaa, että Frozenin Anna toimii siis eräänlaisena Kristus-hahmona: uhraa itsensä, mutta herää takaisin eloon, millä hän paljastaa rakkauden todellisen luonteen.

Sovitus, uhraaminen, kuoleman voittaminen

Varsinainen yllätys löytyy kuitenkin elokuvasta Frozen II, jonka analyysissa seuraan edelleen Eetu Mannisen julkaisemaa pohdintaa.

Frozen II:ssa Kristus-hahmo on Elsa, prinsessa Annan isosisko, jolla on ihmeellisiä taikavoimia, joilla hän voi hallita kylmyyttä ja jäätä. Elsa muistuttaa etäisesti Hans Christian Andersenin (1805–1875) sadun Lumikuningatar-nimikkohahmoa. Toisessa Frozen-elokuvassa koko juoni on Eetu Mannisen mukaan kristillisen evankeliumin inspiroima.

Lähtökohtana kertomuksessa on ihmisen pahuus ja sen korjaaminen. Ihmistä korkeampi voima antaa yhdelle lapselle jo ennen hänen syntymäänsä erityislaatuisen tehtävän ja kyvyn sen toteuttamiseen. Tämän voiman Elsa saa äitinsä rakkaudellisen teon ansiosta, mitä voi pitää kristillisen Maria-kertomuksen toisintona.

Elsaa kutsuu henki, joka on oikeastaan Elsa itse. Analogia Jeesukseen, joka tahtoo toteuttaa Isän tahdon, ja on lopulta Jumala itse, on kutakuinkin suora. Elsa joutuu uhraamaan itsensä saadakseen aikaan hyvityksen tehdystä pahasta teosta. Hyvitys tarkoittaa myös kuninkaansa synnin kollektiivisesti jakavan Arendelin tuhoa. Elsa kuitenkin herää henkiin ja myös Arendel pelastuu, kun sovitus on toteutunut.

Kristillinen kertomus sovituksesta, uhrauksesta ja kuoleman voittamisesta on niin merkittävä, että se on ainakin alitajuisesti läsnä siellä missä sitä on julistettu ja kerrottu.

Ajatus siitä, että samoin Kristus uhrasi itsensä ja otti pois maailman synnin, ja pelasti ylösnousemuksellaan häneen turvautuvat kuolemalta, synnin palkalta, näyttäisi olevan välittömästi Frozen II:n takana. Oma kysymyksensä tietenkin on, miksi Disneyn tuotanto toimisi näin. Miksi sen suurelokuva olisi näinkin suoraan kristillinen?

Sattumasta ei voi olla kysymys. Kristilliset elementit ovat vaikuttaneet käsikirjoittajiin, ja he ovat tienneet mitä kirjoittavat. Tietoisesta kristillisestä vaikuttamisesta ei kuitenkaan voi puhua. Kristillinen kertomus sovituksesta, uhrauksesta ja kuoleman voittamisesta on niin merkittävä, että se on ainakin alitajuisesti läsnä siellä missä sitä on julistettu ja kerrottu. Kristinusko on muovannut länsimaista kulttuuria perustavalla tavalla, minkä takia kertomus voi olla hyvin kristillinen silloinkin, kun sitä ei tehdä ilmeiseksi.

Kirjallisuuden Jeesus-kuvia

Kirjallisuudessa Kristus-hahmot ovat usein paljon tietoisempia. Seuraan seuraavassa Markku Envallin (s. 1944) teosta Nasaretin miehen pitkä marssi. Marxilaisuuden piirissä Jeesus on ollut ”oikea proletaari”, ”kärsivän kansan johtohahmo” ja ”alkukommunisti”, mutta myös ”väärä idealistinen ihanne”. Juutalaisessa kirjallisuudessa hänet on myös otettu omaksi, ”suureksi veljeksi” (Martin Buber 1878–1965) tai ”suureksi juutalaiseksi lääkäriksi ja opettajaksi” (Schalom Ben-Chorin, 1913–1999).

Jeesuksen on nähty personoivan inhimillistä täydellisyyttä. Oiva Paloheimo (1910–1973) kuvasi hänet huolettomana kulkijana, aivan toisenlaisena kuin hänen seuraansa liittyneet ”murheen kantajat”, opetuslapset. Paloheimon Jeesus vaeltaa hänen oman aikansa maailmassa. Jeesus menee sirkukseen ja antaa houkutella itsensä esiintymään. Lopulta vain klovni tuntee Mestarin.

Saima Harmaja (1913–1937) kohtasi Jeesuksen elokuvista tullessaan sateisena yönä Helsingissä. Varsin samaan tapaan Aaro Hellaakoski (1893–1952) runossaan Legenda kertoo, miten aamulla työhön lähtenyt mies ymmärsi illalla, että portinpielen kohdalla tavattu mies oli Vapahtaja. Molemmissa on kyse ylireaalisen murtautumisesta arkeen.

Suuria Jeesus-romaaneja ovat esimerkiksi Lewis Wallacen (1827–1905) Ben Hur ja Giovanni Papinin (1881–1956) Kristuksen historia sekä Niko Kazantzakisin (1883–1957) Viimeinen kiusaus, joka on oppinut romaani ja sisältää runsaasti tietoa ja erilaisia ideoita. Kirkko suuttui siitä, että Jeesus kuvataan voimakkaan seksuaaliseksi. Rakkauden kohde on Maria Magdaleena, jonka kirjailija taas yhdistää vapaasti Jeesuksen armahtaman syntisen naisen kertomukseen. Jeesus lähtee kirjassa essealaisten luostariin, mutta Barabbas ja Juudas ovat selootteja. Kirjasta löytää jälkiä monista eri filosofioista. Esimerkiksi Nietzschen (1844–1900) ajatuksia on sieltä tunnistettavissa. Kirjan pohjalta amerikkalainen Martin Scorsese (s. 1942) ohjasi vuonna 1988 ilmestyneen elokuvan Jeesuksen viimeinen kiusaus.

Suomalaisia Jeesus-romaaneja ovat esimerkiksi Mika Waltarin (1908–1979) Valtakunnan salaisuus, Paavo Rintalan (1930–1999) Kuolleiden evankeliumi, Iikka Vuotilan (1933–1975) Hra Petteri lähti merille, Lauri Pohjanpään (1889–1962) Mestari ja Tatu Vaaskiven (1912–1942) Pyhä kevät, joka ilmestyi vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Luettelo ilmaisee teeman suosiota ja kirjailijoiden pelottomuutta yrittää etsiä Jeesuksesta jotakin uutta tai omaperäistä sanottavaa.

Venäläisten mestarien Jeesus

Mihail Bulgakov (1891–1940) ei tulkitse romaanissaan Saatana saapuu Moskovaan myyttiä uudelleen vaan purkaa entisen mytologisoinnin, Markku Envall kirjoittaa. Teoksen sisällä on eräänlainen Jeesus-romaani. Siinä Jeesus on kulkuri, filosofi ja saarnaaja. Hänestä kertoo ensin saatana Woland, sitten maaherra Pilatus ja apostoli Leevi Matteus. Bulgakovin Jeesus on samaan aikaan lapsekas idealisti ja läpitunkevan terävä ihmistuntija.

Envallin mukaan Bulgakovin Jeesus on sukua Fjodor Dostojevskin (1821–1881) romaanin Idiootti ruhtinas Myškinille, ja romaanit ovat muutenkin merkillisessä suhteessa toisiinsa. Envall kirjoittaa: ”Dostojevski halusi luoda realistiseen aikalaisromaaniin sopivan Kristus-hahmon – Bulgakov halusi kuvata historian Jeesuksen realistisen romaanin muodossa.” Vaikutteita Bulgakov on saanut myös Leo Tolstoilta (1828–1910) ja tämän näkemyksestä Jeesuksesta eettisenä esikuvana. Tolstoille Jeesus ei ollut niinkään Jumalan poika eikä ihmeiden tekijä.

Romaania voi tulkita loputtomiin, ja siinä on runsaasti viittauksia ja analogioita eri suuntiin. Eri kertojilla on omat näkökulmansa. Jerusalemin ja Moskovan suhde toisiinsa on tärkeä. Moskova on sekä pyhä (kolmas Rooma) että epäpyhä, ateismin keskus. Woland on auttaja ja pelastaja, ateistisen kaupungin Vapahtaja.

Pilatusta voi lukea Stalinin (1878–1953) pilakuvana. Bulgakov vääristelee Moskovan tapahtumia niin kuin Matteus Jerusalemin, peittää ne mytologian fantastisella verholla. Matteuksen mytologia on jumalallinen, Bulgakovin saatanallinen. Molemmat kaupungit peittyvät ukkoseen ja pimeään. Moskova häviää.

Kaunokirjallisuuden kuuluisimpia Jeesus-kuvauksia on Dostojevskin Karamazovin veljeksiin sisältyvä runoelma Suurinkvisiittorista.

Bulgakovin mestariteos julkaistiin vasta 1960-luvulla, yli 20 vuotta kirjoittajansa kuoleman jälkeen.

Kaunokirjallisuuden kuuluisimpia Jeesus-kuvauksia on Dostojevskin Karamazovin veljeksiin sisältyvä runoelma Suurinkvisiittorista. Legendan kertoo teoksessa Ivan Karamazov Aljošalle. Sen mukaan Jeesus tulee 1500-luvulla Sevillaan. Kardinaali, joka on myös suurinkvisiittori, vangitsee hänet ja pitää hänelle öisen puhuttelun, jossa puolustaa kirkkoa ja hyökkää Jeesusta ja tämän toimintamenetelmiä vastaan.

Kardinaali syyttää Jeesusta siitä, että tämä hylkäsi ihmeen, salaisuuden ja auktoriteetin, ainoat keinot, joilla ihmiskunta voitiin tehdä onnelliseksi ja pelastaa. Ottaessaan nuo keinot käyttöönsä kirkko uhrautui ihmiskunnan onnen takia. Kardinaali tunnustaa Jeesuksen jumaluuden, mutta haluaa todistaa välttämättömäksi kirkon menettelyn, jossa se syrjäytti Jeesuksen, astui tämän tilalle ja ryhtyi itse pelastamaan ihmiskuntaa, Markku Envall kirjoittaa.

Moderni allegoria

Moderni Jeesus-romaani on esimerkiksi eteläafrikkalaisen Nobel-kirjailijan J. M. Coetzeen (s. 1940) The Childhood of Jesus (2013, suomeksi Jeesuksen lapsuus, 2014), jossa äitinsä kadottanut pieni poika tulee vanhemman miehen hoivissa uuteen maahan ja siellä pakolaisleirille. Lukija odottaa epäilemättä allegorisia yhteyksiä Jeesus-kertomukseen. Niitä on, mutta silti kirja sisältää yllätyksiä.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202301021064