Sosiaali- ja terveyspalvelujen rahoitus – markkinatalouden ja hyvinvointivaltion symbioosi
Sosiaali- ja terveyspalvelut tuottavat paitsi hyvinvointia ja vakautta, ne myös aiheuttavat kustannuksia, jotka on voitava jotenkin rahoittaa. Verotus, asiakasmaksut ja esimerkiksi valtioenemmistöisten yritysten osake- ja myyntituotot ovat keinoja kerätä varoja kustannusten kattamiseen. Elleivät ne riitä, turvautuu julkinen sektori (Suomen valtio) lainanottoon, mikäli yhteisen hyvän nimissä nähdään palvelut välttämättömiksi. Suomessa sosiaaliturvaan liittyviä muutoksia suhteutetaan pohjoismaista hyvinvointivaltiomallia ja sen ylläpitoa koskevaan ymmärrykseen.
Vuonna 2020 kuntien järjestämän sosiaali- ja terveydenhuollon kustannukset (poisluettuna päivähoidon kustannukset) olivat 22,1 miljardia euroa. Kun palvelut ja tulonsiirrot otetaan huomioon kokonaisuutena, kustannukset olivat vajaa 76 miljardia euroa. Suurin osa rahoituksesta tulee julkiselta sektorilta. Tilastolukuja tarkasteltaessa on otettava huomioon, että julkisen sosiaali- ja terveyspalveluien julkisen palvelutuotannon osalta kustannuksiksi lasketaan tuotantokustannukset, mutta yksityisen tuotannon osalta kustannuksiksi nimetään palvelujen hinta eli se, mitä niistä on maksettu. Hinta on kuitenkin eri asia kuin tuotantokustannus. Yritykset eivät tuota palveluja ilman voittoa.
Markkinatalouden ja hyvinvointivaltion suhde
Ilman toimivaa markkinataloutta palvelujen ja tavaroiden kysyntään ja tarjontaan liittyvine mekanismeineen sosiaaliturva ei ole kestävästi rahoitettavissa. Pohjoismaille on ollut ominaista, että järjestöjen välisellä sopimustoiminnalla on ollut keskeinen asema työmarkkinoiden toiminnassa.
Sosiaalipolitiikalla ja yhteiskuntapolitiikalla laajemmin on tasattu kollektiivisia riskejä. Esimerkiksi palveluja on ohjannut universaalisuusperiaate: palvelut ovat kaikkien kansalaisten saavutettavissa ja vastaavat laadultaan enemmistön tarpeita ja vaatimuksia. Inhimilliseen pääomaan, kuten koulutukseen ja päivähoitoon sijoitetaan runsaasti julkisia varoja. Lisäksi voidaan mainita, kuten Sixten Korkman (2012, s. 213) on muotoillut, että ”kollektiivinen riskien hallinta ja avoimuus muutoksille ovat mallin toinen toisiaan tukevia ominaisuuksia.” Tavoitteena on sekä toimiva markkinatalous että vahva julkinen sektori. Mallin toteutumisessa ja toimeenpanossa on huomioitu niin työllisyyskysymykset kuin naisten asema.
Pohjoismainen malli
Verraten yleisesti suomalaiset, ruotsalaiset, norjalaiset, tanskalaiset ja islantilaiset ajattelevat, että pohjoismainen malli ja sen toteutus on ollut paras vaihtoehtoisiin malleihin verrattuna. Monet muut ovat samaa mieltä. Useat vertailut antavat väitteelle pohjaa. Näin siitäkin huolimatta, että joitakin maakohtaisia siirtymiä mallin sisällä esimerkiksi sosiaaliturvan osalta on havaittu.
Sosiaalipolitiikalla ja yhteiskuntapolitiikalla laajemmin on tasattu kollektiivisia riskejä.
Mallin yksityiskohdista ei ole täyttä yksimielisyyttä ja entistä toimivampia ratkaisuja markkinatalouden ja hyvinvointivaltion symbioosiin haetaan. Suomi velkaantuu ja hyvinvointivaltion ylläpito on mitä polttavin kysymys. Mistä löytyvät ne yritykset ja toimialat, jotka vastaavat viennistä ja luovat korkean jalostusarvon työpaikkoja? Kysymys on myös verotulojen karttumisesta.
Toinen kipukohta on väestön ikääntyminen ja sosiaaliturvamenojen kasvaminen. Sekä tavaratuotanto että palvelut vaativat työvoimaa, mutta lapsia syntyy liian vähän. Työuria olisi voitava pidentää ja julkisesta palvelutuotannosta saatava kustannusvaikuttavampaa. Taloustieteilijät ovat verraten yksimielisiä siitä, että julkinen talous ei voi kasvaa kuinka suureksi tahansa ilman, että yhteiskunnan toimivuus ja talouden tehokkuus kärsivät.
Tulevan ennustaminen haastavaa
Hyvän kierre ei ole mikään yksittäinen hokkus pokkus -temppu. Sosiaalipoliitikkojen ja taloustieteilijöiden tehtävänä on tarkastella kokonaisuutta ja etsiä vastauksia. Mikä on se kokonaisuus, joka parhaiten tuottaa innovaatioita ja varmistaa, että palvelujen ja tavaroiden kysyntä vetää, työn kautta syntyy verotuloja, palvelujen ja tulonsiirtojen kustannukset voidaan kattaa ja että ihmisten työ- ja toimintakyky säilyy ja kohenee? Entä miten kokonaisuutta voitaisiin säätää? Pohjoismaisen hyvinvointimallin ja markkinatalouden yhdistämisen idea ja toteutus ei ole ollut huono, mutta säätämistä tarvitaan.
Jatkossakin haasteena on hallita maailmaa ja ennustaa tulevaa, ja siinä huomion kiinnittäminen yksin päivänpoliittiseen keskusteluun, päätöksentekoon ja toimeenpanoon on liian kapea näkökulma.
Mahtipontiselta kuulostavaa maailman hallinta- ja ennakointitehtävää on perinteisesti sälytetty tieteen harteille. Kuitenkaan esimerkiksi tulevan ennakoinnissa ei aina ole kovin hyvin onnistuttu. Perustutkimuksen tarvetta on myös kyseenalaistettu ajoittain epäasiallisesti eikä ylimmän opetuksen asema ole näyttänyt lähimenneisyydessä kovin vahvalta. Niin perus- kuin soveltavalla tutkimuksella ja kehittämisellä on paikkansa. Tuskinpa juuri kukaan viitsii kiistää rahoituksen, kustannusten ja hyvinvointivaltion ylläpidon vaatimusten ristipaineessa tarvetta taloudelliseen arviointiin (kustannuksia aiheuttavat resurssit, toimenpiteiden vaikutukset ja vertailu), pitkäjänteiseen yhteiskuntapolitiikkaan ja viisaisiin poliittisiin ratkaisuihin.
Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20231010139488