Laadukkaampaa palvelua ja hyvinvoinnin tukea vanhuksille

Sosiaali- ja terveyspalvelujen laatua arvioitaessa on syytä ottaa tarkasteluun sekä palvelun tuottamisen prosessi että lopputulokset eli asetettujen hyvinvointitavoitteiden saavuttaminen.

Laadun arvioinnin esimerkkinä käytetään tässä vanhuksille suunnattua tehostetun palvelun yksikköä. Yleisesti tarkasteltuna voidaan sanoa, että palvelu on laadukasta, kun vanhusten perustarpeista kyetään huolehtimaan, hyvinvointia ylläpitämään ja heidän kohtelunsa on arvostavaa. Laadusta kertoo myös se, että vanhukset eivät ole oman onnensa nojassa, kaatumisia ja sängyistä tipahtamisia ei tapahdu, heidän ei tarvitse maata sängyissä märissä vaipoissa, he ovat tyytyväisiä ja heidän päivittäisen arkensa sujuvuus on toiveiden mukaista.

Laadun näkökulmasta voidaan kysyä, mistä laatu syntyi. Onko vanhuksilla itsellään mitään osuutta lopputuloksen saavuttamisessa vai onko kysymys vain palveluyksikön tuottamista toimenpiteistä ja hoivasta?

Eriytettyjen palvelujen periaate

Suomessa on totuttu ajattelemaan, että palveluja eriytetään kohderyhmittäin. Tehostettua palveluasumista tarvitsevia muistisairaita ja toimintakykyisempiä vanhuksia ei esimerkiksi katsota voitavan sijoittaa samaan palveluyksikköön, jossa järjestetään sekä asuminen että tukipalvelut. Ei ainakaan silloin, jos vanhuksella on edellytyksiä saada avopalveluja ja hän pärjää yksin asuessaan tyydyttävästi.

Palvelujen järjestämisen ja tuottamisen lähtökohtana on, että esimerkiksi toimintakykyisempää puolisoa ei voida sijoittaa samaan yksikköön muistisairaan kanssa. Toimintakykyisemmän vanhuksen toiveilla ei edellä mainitussa tilanteessa ole merkitystä.

Suomessa on totuttu ajattelemaan, että palveluja eriytetään kohderyhmittäin.

Puolisolla voi kuitenkin olla suuri merkitys tehostettua palvelua saavan vanhuksen hyvinvoinnin näkökulmasta. Toimintakykyisempi vanhus saattaa päivittäin esimerkiksi käydä puolisonsa luona häntä tervehtimässä, tuomassa päivän lehden, huolehtia huoneen viihtyvyydestä ja kalustuksesta, olla läsnä ruokailussa ja tukea sitä, käydä puolisonsa kanssa pihapiirissa kävelyllä häntä saattaen, vaihtaa kuulokojeen patteria, muistuttaa henkilökuntaa hammaslääkäritarpeesta, ihmetellä henkilökunnalle toimintakykyä alentavien psyykelääkkeiden käyttöä, tehdä havaintoja vireydestä  ja muistella puolisonsa kanssa yhdessä menneitä.

Entäpä jos molemmat puolisot voisivat asua yhdessä samassa huoneessa tehostetun palvelun yksikössä? Toimintakykyisempi puoliso ei juurikaan kuormittaisi muuta henkilökuntaa. Lisää henkilökuntaa ei tarvittaisi. Päinvastoin omalla toiminnallaan ja läsnäolollaan hän edistäisi muistisairaan puolisonsa hyvinvointia ja toisi ehkä iloa virkistystä muillekin. Toimintakykyisemmältä vanhukselta vapautuisi paikka vanhuksille tarkoitetusta vuokra-asunnosta, eikä hän tarvitsisi enää myöskään asuntonsa siivousapua. Ehkä ohjauksen ja neuvonnan tarve ja yhteydenotot viranomaisiin vähenisivät. Kiireisten omaistenkaan ei tarvitsisi enää päivittäin kysellä vointia.

Muutosta palvelumalliin?

Mitä edellä mainittu palvelumallin muutos merkitsisi laadun näkökulmasta? Ensinnäkin vanhuspalveluyksikössä olisi enemmän vanhusten toimintakyvyn vaihtelua. Keskimäärin yksikön vanhusten toimintakyky paranisi. Toimintakykyisemmät vanhukset olisivat julkilausutusti yksikön aineeton resurssi, joiden toimintakyvyllä olisi merkitystä muiden tarvittavien resurssien näkökulmasta. Hei eivät tarvitsi niin sanottua tehostettua palvelua. Suhteellisesti tarkasteltuna tehostettujen toimenpiteiden määrä laskisi.

Ehkä johtopäätöksenä olisi, että yksikön laatu parani kokonaisuuden näkökulmasta, sekä palveluprosessi että lopputulos eli vanhusten hyvinvointi huomioon otettuna. Valvontaviranomaistenkin työkin helpottui, kun yksikköön tuli asiakkaita, jotka aiempaa luotettavammin kykenivät kertomaan asumiseen, havaittuun palveluun ja kohteluun liittyvistä vahvuuksista ja heikkouksista.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202402126661