”Osallisuus syntyy nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemuksesta”

Heli Koivulalle on kertynyt paljon kokemusta erilaisista sosiaali- ja terveysalan palveluista. Hän on ollut mukana lastensuojelun palveluissa vanhempana. Hän on itse myös mielenterveyspalveluiden asiakas. Koulutukseltaan Koivula on kätilö ja sairaanhoitaja ja palannut vastikään osittaisesti hoitotyöhön vammaisalalle. Viime aikoina hän on hoitanut myös ikääntynyttä äitiään.

– Näin ollen varsin monelta kantilta katselen palvelujärjestelmää niin ammattilaisena kuin asiakkaana, vanhempana ja läheisenä, Koivula pohtii.

Osallisuudella viitataan hyvinvointipalveluissa yleensä asiakkaan mahdollisuuksiin vaikuttaa siihen, minkälaisia palveluita hän käyttää tai mahdollisuuteen osallistua niiden suunnitteluun ja toteutukseen.

Osallisuudella viitataan hyvinvointipalveluissa yleensä asiakkaan mahdollisuuksiin vaikuttaa siihen, minkälaisia palveluita hän käyttää tai mahdollisuuteen osallistua niiden suunnitteluun ja toteutukseen.

Koivula pitää asiakkaiden osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollisuuksia tärkeänä asiana, mutta termi herättää hänessä myös ristiriitaisia tunteita.

– En pidä termistä ”osallistaa”, sillä koen, että osallistaminen tapahtuu ylhäältä alaspäin. Osallistettava ei ole tällöin aktiivinen toimija vaan toiminnan kohde. Osallisuuteen ei myöskään voi velvoittaa. Kyse on myös siitä, haluanko tai kykenenkö olemaan osallinen ja mahdollistetaanko se minulle, Koivula sanoo.

Aidossa osallisuudessa haasteita

Heli Koivula kokee, että palvelut toimivat sujuvasti ja mutkattomasti silloin, kun käsiteltävä ongelma on riittävän rajattu. Hän antaa esimerkin:

– Jos ongelma on vaikkapa akillesjänteen kiputila, menet lääkäriin, asia tutkitaan, saat esimerkiksi  kipulääkkeet tai muun tarvittavan hoidon ja tilanne helpottuu. Tällöin ongelma on selkeä ja hoidettavissa, ja ihminen ymmärtää myös oman osallisuutensa ja roolinsa tilanteessa.

Lastensuojelussa ongelmat ovat usein monisäikeisempiä ja edellyttävät monenlaisia ammattilaisia. Koivulan perheellä on kokemusta esimerkiksi perheneuvolasta, perhesosiaalityöstä, lastensuojelun avohuollon erilaisista palveluista, kuten tehostetusta perhetyöstä ja lasten- ja nuorisopsykiatriasta. Lisäksi perhe on hakenut aktiivisesti ja saanut hyvää apua ja tukea järjestösektorilta. Lastensuojelun asiakkaan tilannetta osaltaan ratkoo usein myös koulu ja siellä opettaja, erityisopettaja ja koulupsykologi. Lisäksi yhtälöön voi kuulua esimerkiksi hanketyöntekijä.

– Olen laskenut, että olen viisivuotisen lastensuojelutaipaleemme aikana tavannut noin 180 eri ammattilaista. Se on jo aika iso kokonaisuus. Vaikka kuinka haluaisit osallistua joka suuntaan niin se alkaa näin isossa kokonaisuudessa olla mahdotonta, Koivula sanoo.

Moniammatillisesta yhteistyöstä puhutaan paljon, mutta käytännössä se ei useinkaan aina toteudu.

– Se että järjestelmät eivät usein keskustele keskenään turhauttaa. Yksi iso ongelma on, että tieto ei kulje eri toimijoiden välillä. Olisi tärkeää, että kaikki toimijat, jotka tuntevat lapsen tai nuoren tilannetta voisivat olla yhteisessä viestikanavassa. Tällaisia ei kuitenkaan ole tarjolla mahdollisesti muun muassa tietoturvasyistä, Koivula harmittelee.

Lastensuojelun palveluviidakossa vanhemman tehtäväksi voi jäädä yrittää pitää kaikkia palvelulankoja käsissä. Omista vaikuttamismahdollisuuksista pitää kiinni, koska haluaa perheelleen parasta mahdollista apua, vaikka omatkin voimavarat olisivat raskaassa tilanteessa koetuksella.

– Vanhemmasta tulee kuin projektipäällikkö, joka yrittää viimeisillä voimillaan pitää kiinni osallisuudesta, koska muuten pakka hajoaa käsiin.

Koivulan mukaan palvelujärjestelmä lastensuojelussa on myös hyvin äitilähtöinen. Äideille tarjotaan tietoa ja osallistumisen mahdollisuuksia enemmän, vaikka molemmat vanhemmat olisivatkin yhtälössä mukana.

– Kyse on myös siitä, kenet kutsutaan osallistumaan, aina se ei jakaudu tasapuolisesti, Koivula pohtii.

Järjestelmälähtöisyys vaivaa

Koivulan kokemuksen mukaan aidon osallisuuden tiellä on usein palveluiden järjestelmälähtöisyys. Vaikka monin paikoin kysytään asiakkaan tai tämän läheisen mielipidettä, ei palvelutarjonta, kilpailutussäännöt tai byrokratia välttämättä mahdollista vaikuttamista siihen, minkälaisia palveluita perhe saa.

– Usein on olemassa tietty palveluvalikko, jota käytetään ja jota ei voida ylittää, Koivula sanoo.

Koivulalla on omakohtainen kokemus. Hän löysi palvelun, jota olisi halunnut kokeilla lapsensa kanssa.

– Tämä palvelu kuulosti juuri siltä, mitä olisimme tarvinneet perheenä, mutta se ei kuulunut valmiiseen palveluvalikkoon eikä sitä siksi ollut saatavilla.

Koivula ymmärtää, että palvelujärjestelmän taipumattomuus palautuu usein resursseihin.

– On kuitenkin ongelmallista, jos hyvin toiminutta palveluakaan ei pysty jatkamaan, koska sen käyttö on rajattu. Tällöin mennään systeemi, ei perheen tarpeet edellä, Koivula miettii.

Tukea arkeen

Minkälainen sitten olisi osallisuutta lisäävä hyvinvointipalvelu? Koivulalle erityisesti mieleen on jäänyt lapsiperheille suunnattu kotipalvelu, jossa henkilö tuli kotiin auttamaan vanhempaa kodin askareissa. Samalla sai purkaa omaa tilannetta.

– Osallisuus tarkoittaa usein istumista palavereissa ammattilaisten kanssa, vaikka uupunut vanhempi saattaisi tarvita enemmän apua kodin arjen kokonaisuuden pyörittämiseen. Palavereiden lisäksi tällaisesta arjen tuesta olisi valtavasti apua. Se toisi toivon tuulahdusta sinne kodin seinien sisälle, jossa saatetaan soutaa aika synkissä vesissä, Koivula sanoo.

Koivulan mukaan perhetyöstä on usein rajattu pois käytännön tekeminen. Tärkeintä kuitenkin olisi jalkautuminen asiakkaan arkeen.

Tärkeintä olisi jalkautuminen asiakkaan arkeen.

– Itse näen tärkeänä myös osallisuuden näkökulmasta, että ihmistä autetaan pitämään huolta omasta arjestaan. Kun joku vähän tuuppaa ja auttaa, se auttaa itseäkin näkemään, että minä jaksan ja pystyn, Koivula sanoo.

Apua olisi myös asiakkaan verkostojen kartoituksesta, jossa käytäisiin läpi ystävät ja mahdolliset tukiverkostot, joista voisi olla apua tilanteessa.

– Ylipäätään se, että astuttaisiin asiakkaan arkitodellisuuteen ja hahmoteltaisiin, mitä siihen kuuluu ja miten siinä voidaan tukea. Perheen elämä ei ole siellä lastensuojelun toimistossa vaan siellä kotona ja lähiympäristössä, Koivula sanoo.

Koivula on myös kuullut esimerkkejä perhementoritoiminnasta, jonka olisi kokenut omalla kohdallaankin hyödylliseksi.

– Perhementoritoiminnassa olisi joku ulkopuolinen ihminen pitämässä niitä lankoja käsissään, jos vaikka vanhempi uupuu. Tällainen rinnalla kulkija, joka voisi samalla ylläpitää niitä verkostoja ympärillä olisi aivan välttämätön. Ymmärrän, että se on aika paljon vaadittu, mutta toisaalta tiedän, ettei se ole mahdotonta, koska esimerkkejä järjestöpuolelta on.

Koivula toivoo pitkäjänteistä sitoutumista perheeseen. Usein perhe joutuu itse perehdyttämään uuden toimijan tai työntekijän tilanteeseensa.

– Silloin joutuu aina aloittamaan sen oman tarinansa uudestaan.

Lasten ja nuorten palveluissa kokonaisuus on usein monimutkainen, kun mukana on erilaisia palvelutahoja. Hakiessaan itselleen aikuisena apua Koivula kokee saaneensa apua mielenterveyspalveluista hyvin.

– Oma selviytymiskeinoni on ollut avun aktiivinen hakeminen, joten olen käyttänyt kattavasti esimerkiksi järjestöjen, seurakunnan, perusterveydenhuollon ja aikuissosiaalityön palveluita.

– Koen, että olen saanut mielenterveyspalveluista apua itselleni. Olen myös ollut hyvin hoitomyönteinen ja osallisuus palveluissa on toteutunut hyvin, Koivula sanoo.

Puhumalla muutosta

Koivulalla masennus diagnosoitiin ensimmäisen kerran jo 1990-luvulla. Sittemmin hän kokee sairastaneensa enimmäkseen korkean toimintakyvyn masennusta.

– Olen mielenterveyskuntoilija – termi ei ole omani, mutta sopii minulle. Kun palasin työelämään työkokeilun ja kuntoutustuen avulla sairausloman jälkeen päätin, että palaan avoimin kortein, enkä aio piilottaa omaa sairaushistoriaani. Sen jälkeen olen puhunut masennus- ja uupumushistoriastani avoimesti, Koivula kertoo.

Koivula uskoo, että puhumalla avoimesti – niin mielenterveys- kuin lastensuojelukokemuksista – voi saada aikaan muutosta.

– Olen itse vahvasti sitä mieltä, että niin kauan kuin meidän täytyy piilottaa asiaa, niin kauan häpeän kanssa kamppaillaan. Olen avoimuuden ja rehellisyyden kannalla, koska haluan ajatella, että näissä asioissa ei ole mitään hävettävää, Koivula sanoo.

Samaan aikaan hän tiedostaa, että häpeän leima haittaa avun piiriin hakeutumista.

– Niin kauan kuin se, että sairastaa masennusta ei ole sama asia kuin vaikkapa paha migreeni tai verenpainetauti, niin kauan häpeä vaikeuttaa avun saamista, Koivula pohtii.

Omaa taustaansa hän pääsee hyödyntämään auttamalla muita vertaistoiminnassa. Koivula on käynyt Kasper – Kasvatus- ja perheneuvonta ry:n Soihtu – kokemusasiantuntija- ja tukihenkilövalmennuksen. Hän on myös ollut ohjaamassa Mielenterveyden ensiapu® -koulutuksia ja opiskellut vuorovaikutusohjaajaksi. Hän käy usein myös erilaisissa tilaisuuksissa puhumassa kokemusasiantuntijana.

– Olen kiinnostunut ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta ja kohtaamisen kysymyksistä, Koivula sanoo.

Kohtaamisosaamiselle tarvetta

Koivula toivoo, että hyvinvointipalveluissa kiinnitettäisiin huomiota asiakkaan kohtaamiseen. Hän kannustaa myös alan opiskelijoita panostamaan kohtaamistaitoihin.

– Kokemukseni mukaan tunnetaitoja myös uupuu ammattilaisten joukosta. Tärkeintä olisi, että ammattilaisella olisi rohkeutta ja aikaa pysähtyä perheen tilanteen äärelle, ottaa tuska vastaan ja kuunnella, Koivula kannustaa.

– Uskon, että osallisuuden kokemus voi syntyä ihan vain hyvästä kohtaamisesta. Yksinkertaisimmillaan kyse on nähdyksi ja kuulluksi tulemisesta. Silloin voi olla helpompaa hyväksyä myös oma tilanne ja päästä eteenpäin.

Opiskelijoita Koivula kehottaa kohtaamaan omat sisäiset mörkönsä ja peilaamaan omia tunnetaitojaan.

– Ota huomioon ja kysy asiakkaan tuntemuksista, kysy mikä olisi nyt tärkeätä, mikä auttaisi tässä kohdassa – yritä katsoa maailmaa asiakkaan silmin. Asetu vierelle ja rinnalle, älä missään nimessä yläpuolelle, Koivula sanoo.

– Vaikka ymmärrän resurssipulan, en usko, että hyvää työtä voidaan ikinä tehdä ohittamalla asiakkaan kokemukset tai tunteet.