Ihmisoikeudet – osa 1
Globalisaation aikakaudella ihmisoikeudet saavuttivat lähes ylivertaisen aseman, näin ainakin luultiin. Ihmisoikeuksien on väitetty olevan yleispäteviä ja luovuttamattomia, joten niitä on pidetty myös epäpoliittisina. Tämä olettamus on myös ihmisoikeusjuridiikan taustalla. Koska globalisaatio sekä yhdistää että epäinhimillistää hämärtämällä ihmisen vastuullisuutta, ihmisoikeuksia on pidetty myös keinona hillitä globalisaation haittapuolia yleispätevällä tavalla.
Viime vuosikymmenille on ollut tunnusomaista perusoikeuksien korostaminen ja laaja perussopimusten valmistelu. Kansainvälisten yleissopimuksien määrä kasvoi pitkään dramaattisesti. Tahti on nyt hieman hidastunut, mutta pyrkimykset oikeuksien toteuttamiseksi ovat pysyneet intensiivisinä.
Aivan viime vuosina on alkanut paljastua, että ihmisoikeuksien asema onkin uhattuna. Yhteisiksi ajateltuja sääntöjä monet pitävätkin vanhentuneina tai luullaan, että kriisitilanteet voivat muuttaa periaatteita. Ihmisoikeuksia sanotaan myös niin länsimaisiksi, että kaikkia kulttuureja ei vain voi taivuttaa niiden mukaan toimiviksi.
Ihmisoikeuksien varhaisvaiheet
Ihmisoikeuksien varhaisia muotoja on pyritty osoittamaan Vanhasta testamentista, Babylonian kuninkaan Hammurabin (1792–1750 eKr.) laista ja monista muista dokumenteista, joita on jäänyt jäljelle muinaisista kulttuureista. Tällä on haluttu korostaa, että ihmisoikeuksien perusta on löydettävissä ihmisyydestä, ei niinkään jonkin maanosan kulttuurin ja politiikan kehityksestä, koska ei haluta myöntää, että ihmisoikeudet liittyvät länsimaiden kulttuuriseen perintöön.
Tosiasiassa ihmisoikeudet ovat samantapainen länsimaiden lahja maailmanhistorialle kuin vaikkapa demokratia ja kapitalismi. Niiden kehityskaari on kuitenkin varsin lyhyt.
On sanottu, ettei oikeudesta ennen 1400-lukua voida puhua samassa mielessä kuin nyt, koska kielenkäytöstä ei löydy vastaavia käsitteitä. Tähän brittiläisyhdysvaltalaisen moraalifilosofin Alasdair MacIntyren (s. 1929) väitteeseen on vastattu, että ainakin Aristoteles kirjoitti oikeudesta omaisuuteen tai osallistumisesta yhteisten asioiden hoitoon ja että nämä kansalaisen oikeudet voitiin määrittää perustuslaissa. Ihmisoikeuksille Aristoteleella ei ollut käsitettä.
Usein on ehdotettu, että stoalaisilla oli ihmisoikeusajattelua, koska heille kaikki ihmiset, myös orjat ja barbaarit, olivat samanarvoisia. Stoalaisen Senecan (4 eKr.–65 jKr.) ajatus jokaisen ihmisen osallisuudesta jumalalliseen logokseen ja sitä kautta kaikkien kuulumisesta arvokkaiden ihmisten joukkoon oli kumouksellinen. Stoalaisuus vaikutti kristinuskoon, ja ihmisen arvo kuuluu vanhimpiin kristillisiin käsitteisiin. Dignitas humanae substantiae tunnetaan jo toisen vuosisadan rukousperinteestä. Kristillinen usko loi uudenlaisen yhteyden ihmisyydelle ja ihmisten erilaisuudelle ja moninaisuudelle.
Usein on ehdotettu, että stoalaisilla oli ihmisoikeusajattelua, koska heille kaikki ihmiset, myös orjat ja barbaarit, olivat samanarvoisia.
Luonnonoikeusajattelu ihmisoikeuksien filosofisena perustana
Keskiajalla alkoi kehittyä ajatus luonnollisista oikeuksista. Jokaisella persoonalla ajateltiin olevan luonnollinen oikeus esimerkiksi itsesuojeluun ja omaan ruumiiseensa, vähitellen myös omaisuuteensa ja kykyynsä tehdä valintoja, siis kaikkiin elämän välttämättömyyksiin.
Uudella ajalla erilaisissa kiistoissa alettiin korostaa yksilön arvoa valtiota vastaan, mistä johdettiin Jumalan säätämät inhimilliset oikeudet vapauteen ja yhdenvertaisuuteen. Englantilaisen John Locken (1632–1704) mukaan luonnonoikeuden lähtökohta oli Jumala, joka on sekä elämän että kaiken arvon lähde. Jokaisella ihmisellä oli järki, jonka perusteella hän tunsi luonnonlain.
Lockea on pidetty klassisen liberalismin isänä. Hän ajatteli ihmisten olevan luonnostaan vapaita ja tasa-arvoisia yksilöitä, jotka ajautuivat kuitenkin helposti konflikteihin, mitä varten tarvittiin vapaiden kansalaisten keskenään solmima yhteiskuntasopimus, joka turvaa ennen kaikkea kunkin yksilön oikeuden omaan persoonaansa ja omaisuuteensa.
Valistusajasta ja Englannin mainiosta vallankumouksesta (1688–1689) alkoi kehitys, joka pysäytti kuninkaan itsevallan ja takasi kansalaisille ja parlamentille oikeuksia. Vuonna 1689 säädetty laki Bill of Rights sisälsi modernin ihmisoikeusajattelun perustan.
Englannista nämä ajatukset ihmisen oikeudesta ajatella itse ja vapaasti siirtyivät sen siirtomaihin, Pohjois-Amerikkaan ja Britannian imperiumiin. Ihmisoikeudet kirjattiin 1787 Yhdysvaltain perustuslakiin ja ne siivittivät Ranskan vallankumousta 1780-luvun lopussa. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa vuonna 1776 julistettiin, että kaikki ihmiset ovat syntyneet vapaiksi ja tasa-arvoisiksi. Siinä taattiin myös uskonvapaus, sananvapaus ja omaisuudensuoja. Locken luonnonoikeusajattelu tuli siihen varsin hyvin tiivistetyksi. Naisten oikeuksia amerikkalaiseen ajatteluun ei kuitenkaan sisältynyt eikä orjuudesta puhuttu mitään.
Luonnonoikeusajattelun hiipuminen
Ranskan suuri vallankumous (1789–1799) julisti vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa. Ranskan kansalliskokous hyväksyi vuonna 1789 ihmisoikeuksien ja kansalaisoikeuksien julistuksen (Déclaration des droits de l’homme et du citoyen), joka takasi sananvapauden, tasa-arvon lain edessä, uskonnonvapauden ja yksityisen omistusoikeuden. Julistus sisälsi myös jo sen ajatuksen, että kaikille ihmisille kuuluvat tietyt ihmisoikeudet vain siksi, että he ovat ihmisiä. Vallankumous ei pysynyt kuitenkaan hallinnassa vaan muuttui veriseksi.
Vähitellen jo 1800-luvulla valtiot alkoivat solmia kahden- ja monenvälisiä ihmisoikeussopimuksia muun muassa orjuuden ja orjakaupan kieltämisestä, vähemmistöjen aseman turvaamisesta ja sodankäynnin säännöistä. Ihmisoikeuksia pidettiin kuitenkin valtioiden sisäisinä asioina. Ajalle oli ominainen näkemys, että kansat luovat kansallisvaltioita. Sen mukaan kansa, kansakunta (natio) ja valtio ovat lähes sama asia. Kansallisvaltiot alkoivat sisällyttää perusoikeuksia valtiosääntöihinsä, mutta kansainvälistä ihmisoikeusajattelua ei vielä ollut.
Samalla kun ihmisoikeusajattelu kehittyi, luonnonoikeus alkoi hiipua. Vanhoja ihmisoikeuksia oli vaikeaa sovittaa 1800-luvun oikeuspositivismiin, jonka mukaan lait ovat ihmisten tekemiä ja vaihtelevat ajasta toiseen. Luonnonoikeuden mukaan oli oikeudellisia sääntöjä, jotka olivat ihmisen toiminnasta riippumattomia. Niitä voitiin ajatella Jumalan asettamiksi. Ranskan ihmisoikeuksien julistuksessa ei vedottu Jumalaan vaan sellaiseen riippumattomaan oikeudelliseen totuuteen, että kaikki ihmiset ovat vapaita ja tasa-arvoisia.
Luonnonoikeuden käsitteen sekularisaatio eteni, ja se aiheutti puolestaan filosofisia ongelmia. Moraalin ja politiikan periaatteet pitikin johtaa järjen avulla Jumalan sijaan luonnosta. Argumentaatio jäi kuitenkin heikoksi.
Välittävää kantaa edusti ajan merkittävin oikeusfilosofi Immanuel Kant. Hänen mukaansa jokainen oli kykenevä järkensä avulla tuntemaan luonnollisen oikeuden, joka oli kaikkien oikeuksien ja velvoitteiden, mutta myös lakia säätävien auktoriteetin perusta ja lähde. Luonnonoikeuden ylin periaate oli kategorinen imperatiivi. Se on normi, joka pätee olosuhteista riippumatta. Se vaati jokaista toimimaan tämän periaatteen mukaan ikään kuin se olisi universaali kaikkia koskeva laki.
Jokaisella oli oikeus tulla kunnioitetuksi keskenään samalla tavalla, ja jokaisella oli synnynnäinen oikeus vapauteen ihmisyytensä perusteella. Jokaisella ihmisellä oli hänen arvokkuutensa, joka perustui hänen järkeensä ja sen mukanaan tuomaan moraaliseen autonomiaan. Jokaista oli kohdeltava moraalisena henkilönä, jolla on oikeuksia. Ajatukseen ihmisestä moraaliagenttina sisältyy sen ehdoton universaalisuus.
Utilitarismin perustaja, liberaali Jeremy Bentham hylkäsi luonnonoikeuden, koska jos se perustui jumalalliseen lakiin, se ei perustunut mihinkään. Karl Marx ajatteli, että ihmisoikeudet olivat egoistisen ihmisen oikeuksia ja yhteisöstä erillisiä. Yleismaailmalliseksi väitetty käsite ilmaisi porvariston tarpeita ja kätki rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden.
Ensimmäiset ihmisoikeussopimukset
Alustavia askelia ihmisoikeuksien hyväksymisessä olivat orjakaupan kieltäminen sekä sodan tarpeetonta raakuutta rajoittavat säännöt, joita ryhtyi näkyvästi ajamaan sveitsiläinen kansalaisaktivisti Henri Dunant (1828–1910) vuonna 1859 käydyn Solferinon taistelun jälkeen. Vuonna 1864 solmittiin ensimmäinen Geneven sopimus, jolla pyrittiin parantamaan haavoittuneiden ja sairaiden sotilaiden huoltoa. Neuvotteluprosessi johti Kansainvälisen Punaisen Ristin muotoutumiseen.
Naisten oikeuksiin alettiin kiinnittää laajentuvasti huomiota 1800-luvun loppupuolella, mikä johti eri maissa uuteen lainsäädäntöön sekä vähitellen yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden hyväksymiseen.
Sodankäyntiin liittyvän uuden humanitaarisen lainsäädännön kanssa nousivat esiin teemat, joita nykyisin kutsutaan taloudellisiksi ja sosiaalisiksi oikeuksiksi. Kansalaisjärjestöjen keskinäinen kansainvälinen solidaarisuus ja yhteistyö alkoivat tuottaa tulosta, kun teknologinen kehitys nopeutti kommunikaatiota ja matkustamista.
Kansainvälinen sopimus orjakaupan hävittämiseksi solmittiin vuonna 1890. Sopimus, jolla sovittiin itse orjuuden loppumisesta, tehtiin vuonna 1926. Ranskaan perustettiin vuonna 1898 ensimmäinen ihmisoikeuksia puolustava järjestö, Ligue des droits de l’homme.
Ensimmäinen maailmansota oli humanitaarinen katastrofi, mutta se myös merkitsi edistystä taloudellisille ja sosiaalisille oikeuksille, naisten ja vähemmistöjen oikeuksille sekä kansalliselle itsemääräämisoikeudelle imperialismia vastaan.
Sodan lopussa vuonna 1919 perustettiin Kansainvälinen työjärjestö ILO edistämään työntekijöiden oikeuksia. Versaillesin rauhansopimuksessa 1919 painotettiin valtioiden kesken vähemmistöjen oikeuksia, oikeutta elämään ja vapauteen, uskonnonvapauteen, kansalaisuuteen maassa jossa asuu, samanarvoisuutta kansalaisten kesken sekä poliittisten ja kansalaisoikeuksien toteutumista.
Samana sodan päätösvuonna 1919 perustettiin Kansainliitto suojelemaan sopimusten keinoin niitä vähemmistöjä, jotka jäivät ensimmäisen maailmansodan jälkeisten valtioiden rajamuutosten takia sodan häviäjävaltioiden alueelle. Kansainliiton keskusteluissa ei kuitenkaan käytetty ihmisoikeuksien käsitettä. Käytännössä Kansainliitto epäonnistui tehtävässään.
Ihmisoikeudet ja kirkko
Kirkoille ihmisoikeudet olivat pitkään vaikeasti sulatettavia. Paavi Pius VI tuomitsi Ranskan ihmisoikeuksien julistuksen kirjeessään Quod alicantum jo 1791, koska se ajoi mielipiteen ja uskonnonvapautta ja kieltäytyi tunnustamasta Ranskaa katoliseksi kuningaskunnaksi. Paavi Gregorius XVI (paavina 1831–1846) tuomitsi liberalismin ja hylkäsi omantunnonvapauden, ja hänen seuraajansa, liberaalina valtaan tullut paavi Pius IX (paavina 1846–1878) julkaisi 1864 kuuluisan erehdysten luettelon, johon sisältyivät sosialismi, liberalismi ja demokratian kaikki muodot. Sillä, että ihmisoikeudet perustuivat luonnonoikeuteen, ei ollut suurta merkitystä, koska 1700-luvun lopulle saakka muutkin kuin katolinen kirkko opettivat luonnonoikeuden olemassaoloa. Katolinen kirkko piti luonnonoikeuksia ja ihmisoikeuksia eri käsitteinä.
Merkittävä ihmisoikeuskeskustelu käytiin orjuudesta Pohjois-Amerikassa, jossa protestanttiset kveekarit johtivat orjuuden vastaista liikettä. Yhdysvaltain pohjoisosien valtiot kielsivät orjuuden vuosina 1808–1830, mutta vielä 1845 etelävaltioiden baptistit jakautuivat orjuutta koskevan mielipide-eron takia.
Protestanttiset kirkot ovat tähdentäneet yksilön arvoa ja yksilön uskoa, minkä takia niiden maine ihmisoikeuksien puolustajina ei ole yksinomaisen huono. Orjuutta koskenut keskustelu on kuitenkin vain esimerkki. Protestantit eivät olleet johdonmukaisia ihmisoikeuksien puolustajia. Katolinen ja ortodoksinen kirkko ovat pitäneet enemmän esillä yhteisöllisiä arvoja. Kirkkojen heikko kohta on ollut toisten, kuten orjien, hyväksymisessä ihmisiksi.
Katolisen kirkon sosiaaliopetus alkoi muuttua paavi Leo XIII:n (paavina 1878–1903) julistuksella Rerum Novarum (1891). Vaikka tämän uudistuksia ja ”uusia asioita” käsitelleen ensyklikan lähtökohdat olivat konservatiiviset, sen intentiona oli todeta, että ihminen on ennen valtiota ja ihmisen arvo on lainsäädännön perusta. Katolinen kirkko alkoi mukautua yhteiskunnan kehityskulkujen vastustajan roolista kriittisen mukanaolijan rooliin.
Pius XI:n (paavina 1922–1939) huolenaiheita olivat suuri lama, Neuvostoliiton kehitys ja diktatuurien nousu Italiassa ja Saksassa. Tämä voimakas paavi solmi Vatikaanivaltion syntymiseen johtaneet sopimukset Italian diktaattorin Benito Mussolinin (1883–1945) kanssa 1929 sekä Saksan valtakunnankanslerin Adolf Hitlerin (1889–1945) kanssa 1933, minkä havaitsi nopeasti virheeksi.
Konservatiivinen Pius XI pelkäsi moderneja teologisia näkemyksiä ja uskonopin suhteellistamista. Hän kehitteli kuitenkin ajatusta sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta periaatteena, joka määrittäisi ihmisarvoa ja sosiaalisia olosuhteita. Hän julkaisi 1931 sosiaaliensyklikan Quadragesimo anno, jossa hän otti kielteisen kannan luokkataisteluun ja toisti Rerum novarum -ensyklikassa mainitut oikeudet. Vuonna 1937 hän julkaisi natsien rotuopin tuominneen kiertokirjeen Mit brennender Sorge sekä kirjeen Divini Redemptoris, jossa hän luetteli ihmisen oikeuksiksi oikeuden elämään, ruumiilliseen koskemattomuuteen, välttämättömiin elinehtoihin, yhdistymisvapauden sekä oikeuden omistaa ja käyttää omaisuutta.
Ekumeeninen liike kiinnitti huomiota ihmisoikeuksiin jo ennen järjestäytymistään. Rauhan ja oikeudenmukaisuuden merkitys ilmaistiin Tukholman Life and Work -konferenssissa 1925. Ihmisen arvon käsite oli ollut keskeinen ekumeenisen liikkeen varhaisvaiheen sosiaalietiikalle, joka perustui luonnollisen lain pohjalle, mutta maailmantilanteen muutos ja sveitsiläisen reformoidun teologin Karl Barthin (1886–1968) dialektisen teologian omaksuminen saivat muotoutumisvaiheen Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) irtautumaan vuosiksi tästä perinteestä. Oxfordin (1937) ja Madrasin (1938) ekumeeniset suurkokoukset pitivät aikaisempaa ajattelutapaa naiivina. Dialektisen teologian mukaan Jumalan valtakunta on pysyvästi jännitteinen suhteessa maailmaan.
Ihmisoikeudet säilyivät valistuksen ja Ranskan vallankumouksen takia kirkoille vaikeina, vaikka monet niistä olivat kirkoille jopa luovuttamattoman tärkeitä. Oli helpompaa puhua ihmisen arvosta ja yksittäisistä vapausoikeuksista kuin liittyä suoraan ihmisoikeusperinteeseen. Vasta toisen maailmansodan aikaiset rikokset ihmisyyttä vastaan käänsivät kirkot ja niiden teologian näkemään ihmisoikeuksien kristilliset juuret ja niiden merkityksen ihmisyyden puolustamisessa.
Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024061753356