Muuttuva, dynaaminen diakonia

Diakonian on sanottu olevan osa kristityn DNA:ta. Katseen kohdistaminen kohti toisen ihmisen hätää ja siihen reagoiminen (diakonia) kuuluvat olennaisesti siihen, millaisen esimerkin Jeesus seuraajilleen antoi. Kristityn DNA:han kuuluu toki myös muita puolia, kuten muun muassa jatkuva yhteys eri tavoin Jumalan kanssa (leitourgia) sekä Jumalan valtakunnan edistäminen maailmassa (missio). Nämä kaikkien kastettujen tehtäviksi piirretyt DNA-viivat saivat lisäksi varhaisessa kirkossa tietyt erityisen viran muodot.

Kirkkoon syntyi diakonin, piispan ja papin tehtäviä ja näille viroille omia erityispiirteitään. Kaikki kristityt saavat kasteessa kutsun yleiseen, laaja-alaiseen, diakoniaan ja yleiseen pappeuteen, mutta tämän lisäksi Jumala kutsuu aivan erityisesti sisäisen (vocatio interna) ja ulkoisen kutsun (vocatio externa) keinoin ihmisiä palvelemaan suoraan näissä monipuolisissa tehtävissä.

Kun puhutaan diakonian laaja-alaisuudesta, on tärkeää erottaa nämä kaksi asiaa toisistaan. Diakonia sinänsä on yhtä joustava ja dynaaminen kuin maailmassa ilmenevä aina uusia muotoja ottava hätä ja epäoikeudenmukaisuuskin, sillä diakonia etsii kussakin ajassa toimivia keinoja toteuttaa dynaamista rakkautta ja välittämistä.

Laaja-alainen diakonia on kaikkien kastettujen (kenties jopa kaikkien luotujen) yleinen kutsu huomata tämä toisen ihmisen ja maailman hätä sekä reagoida tähän hätään. Inhimillisen hädän luonteen ja luomakunnan muuttuvien tilanteiden vuoksi myös diakonian erityinen virka on dynaaminen ja muuttuva. Kirkon historiasta huomaamme, että historian saatossa tämä virka on ottanut monenlaisia ilmenemismuotoja. Kenties onkin aika tunnustaa, että diakonian olemus jo sinällään kutsuu diakonian virkaa ottamaan eri aikakausina aina uusia muotoja kirkon laaja-alaisena, alati uudistavana ja monimuotoisena virkana.

Diakonian historiaa Suomessa

Suomalaisen diakonian keskeisin varhainen teoreetikko oli Otto Aarnisalo (1864–1942). Kun hän kirjoitti 1900-luvun alussa kirkolliskokouksen asettamalle kirkkolakikomitealle mietintöä diakoniasta, Aarnisalo piti toivottavana, että tulevaisuuden seurakunnissa olisi vaalijadiakoneja, saarnaajadiakoneja, opettajadiakoneja, lukkaridiakoneja, urkuridiakoneja ja suntiodiakoneja. Nykyajan diakonien ja diakonissojen työ seurakunnissa sisältyy suurimmaksi osaksi siihen, mitä Aarnisalo tarkoitti vaalijadiakonin työllä.

Sana ”vaalija” ei kotiutunut suomen kieleen eikä sitä otettu laajempaan käyttöön, mutta Pieksämäellä toimivan kehitysvammahuollosta vastaavan suuren Vaalijalan osaamis- ja tukikeskuksen nimessä Aarnisalon luoma käsite näkyy.

Aarnisalo loi suomalaista diakonia-ajatusta ja diakoniasanastoa. Hän oli tehnyt slummityöksi kutsuttavaa sisälähetystyötä Helsingin Punavuoressa, ja Virroilla apupappina toimiessaan hän kirjoitti kirjansa Suomen kirkon diakoniakysymys (1899), josta tuli vuosiksi keskeinen suunnannäyttäjä.

Aarnisalo jatkoi sen ajatuksen kehittelyä, jonka Kuopion piispa ja myöhempi arkkipiispa Gustaf Johansson (1844–1930) oli esittänyt synodaalikirjassaan Mietteitä Suomen kirkon asemasta (1890) ja josta käydyn keskustelun perusteella kehitys vei seurakuntadiakoniaan eli ”kirkolliseen diakonaattiin”. Johanssonin mukaan kirkon oli luotava ”järjestetty rakkauden toimi”. Vähän myöhemmin hän kutsui sitä diakoniaksi ja piti kirkon kaikkina aikoina tekemää rakkaudentyötä diakoniana. Kuopion tuomiokapitulissa luotiin kirkollista diakonaattia varten säännöt, ja senaatti vahvisti ne maaliskuussa 1893.

Inhimillisen hädän luonteen ja luomakunnan muuttuvien tilanteiden vuoksi myös diakonian erityinen virka on dynaaminen ja muuttuva.

Johansson oikeastaan kokosi muutaman edellisvuoden aikana käydyn diakoniakeskustelun ideoita yhteen. Diakonia oli ollut diakonissojen työtä, joka nähtiin lähinnä sairaanhoidoksi, mutta keskustelussa siihen liitettiin köyhäinhoito, siis sosiaalinen työ, sekä laajemmin maallikoiden tekemä seurakuntatyö.

Kirjassaan hän asettui sille kannalle, että diakonian ymmärtäminen vain sairaanhoidoksi oli liian suppeaa. Johansson halusi laajentaa diakonian ajatusta kattamaan koko  kristillisen laupeudentyön, myös sosiaalisen diakoniatyön ja mahdollisesti myös kaikki seurakunnan maallikkotehtävät.

Diakonia merkitsi Aarnisalolle yhteiskunnan sosiaalisiin epäkohtiin puuttumista kristillisen lähimmäisenrakkauden keinoin. Diakonia oli hänelle yhtä olennainen osa kirkkoa kuin sananjulistus. Oli tärkeää, että seurakuntalaiset uhrautuivat köyhien auttamiseksi, mutta se ei ollut tarpeeksi, vaan tarvittiin kirkon diakonia ja sen diakonivirka. Yhteisönä toimien kirkko kykeni kantamaan vastuuta lähimmäisestä.

Diakonien koulutus muotoutuu

Johtamassaan Sortavalan Liikolassa toimineessa (1901–1921) diakonikoulussa Aarnisalo toteutti laajan diakonian ajatusta. Diakonin tehtäviin pyrittiin liittämään tapauskohtaisesti esimerkiksi suntion tai kanttorin tehtäviä. Diakonit olivat seurakunnan työssä pappisviran rinnalla, ja heidän tehtävänsä voitiin ajatella hyvin laaja-alaisiksi.

Käytännössä seurakuntadiakoniaan ei jäänyt juuri muita kuin diakonissoja vuosikymmenten ajaksi. Diakonikoulu jouduttiin lopettamaan ja diakonissoista tuli koko paikallisyhteisöä palvelevia, kunnanlääkärin alaisuudessa toimivia kotisairaanhoitajia, jotka jakoivat työnsä myöhemmin terveydenhoitajien kanssa.

Tähän kehitykseen haettiin 1930-luvun alussa muutosta. Aarnisalon johtama Sisälähetysseura mutta myös muut diakonialaitokset loivat diakonissakoulutukseensa sairaanhoitodiakonialle rinnakkaista huoltosisaren koulutusohjelmaa, mutta yrityksessä epäonnistuttiin. Sosiaalisen diakonian aika ei ollut vielä koittanut, vaikka ainakin kirkon johdossa ymmärrettiin, että diakoniaa on muukin kuin sairaanhoito. Seurakuntiin kuitenkin haluttiin sairaanhoitaja-diakonissoja.

Tilanne alkoi vähitellen muuttua, kun  Seurakuntaopistossa alettiin kouluttaa diakoneja 1950-luvulla. Työnsä he löysivät kuitenkin useimmiten muualta kuin seurakunnista, esimerkiksi päihdehuollosta. Sosiaalinen diakoniatyö ja diakonien toiminta seurakunnissa yleistyivät vasta 1970-luvun alussa, kun kaikki diakonialaitokset olivat alkaneet kouluttaa diakoneja, ja vuoden 1972 kansanterveyslailla lopetettiin diakonissojen sairaanhoitotyö. Merkitystä on ollut myös sillä, että diakonissojen ja diakonien virat yhtenäistettiin. Seurakunnissa molemmilla koulutustaustoilla on hakukelpoinen diakonian virkoihin.

Diakonian viran laajentamisen mahdollisuudet

Kirkon piirissä diakonaattikeskustelua on käyty 1970-luvulta lähtien. Keskeinen kysymys keskustelussa on ollut, minkälaisia tehtävänkuvia diakonin virka voi pitää sisällään. Laaja-alaisen ja esimerkiksi Aarnisalon hahmotteleman diakonianäyn mukaan myös nuorisotyönohjaajat ja varhaiskasvatuksen ohjaajat voisivat olla diakoneja. Tehtäväsisällöt sopisivat erinomaisesti laaja-alaisesti ajatellun diakonian viran kuvaan. Tällöin laaja-alaisen, kaikkien kastettujen diakonian, sekä diakonian viran ero olisi jossain määrin vastaava kuin kaikkien kastettujen pappeuden ja pappisviran ero.

Kirkon historian saatossa erityisistä viroista pappeus on saanut laaja-alaisen työkentän hoidettavakseen aina opetustehtävistä erilaisiin asiantuntija- ja johtorooleihin saakka. Kaikissa erilaisissa muodoissaan erityiseen pappisvirkaan kutsuttujen henkilöiden kuitenkin ajatellaan palvelevan Sanaa ja sakramentteja tehtävissään, tähän he ovat saaneet kutsun kirkolta ja Jumalalta, sekä vihkimyksessä lahjoitetut tehtävän vaatimat karismat, armolahjat.

Yhtä lailla erilaiset erityisen diakonianviran tehtävät voisivat sisältää myös kasvatuksellisia ja opetuksellisia tehtäviä, kunhan ne palvelevat erityistä Jumalan kutsua palvelun virkaan. Tämä kutsu vaatii sekä sisäisen että ulkoisen vokaation, ordinaatiokoulutuksen ja tehtävään vihkimisen (ordinaation).

Vaikka diakonian viran ymmärtämistä laajennettaisiin kattamaan kaikki kirkon kasvatusvirat (nuoriso-ohjaajat, varhaiskasvatuksen ohjaajat), voisi tätä laajaa diakoniaa toteuttaa kirkon virallisen järjestelmän ulkopuolellakin maallikkotehtävänä kaikkien kastettujen saaman kutsun perusteella. Tämä voisi koskea heitä, jotka eivät koe sisäistä kutsua ja saa ulkoista kutsua diakonianvirkaan. Maallikko on se, jota ei ole vihitty tai erotettu (ordinoitu) virkaan. Aivan samoin seurakunnissa maallikot (myös maallikkoteologit) ottavat Sanan palvelijan vastuuta yleisen pappeuden perusteella esimerkiksi raamattupiirien opettajina ja pyhäkouluissa.

Laajasti ymmärrettyä diakonianvirkaa varten vaadittaisiin tulevaisuudessakin asiaan kuuluvat opinnot ja kirkon kutsu ja vihkimys, aivan kuten on pappisvirankin laita. Ero maallikon ja virkaan vihityn välillä olisi diakonian viran kohdalla yhä samankaltainen kuin vaikkapa nyt maallikkosaarnaajan ja pappisviran edustajan välillä.

Koska kirkon diakonian viran ilmenemismuotoihin kuuluu dynaamisuus, olisi hyvin perusteltua ulottaa tämä virka koskemaan kaikkia kirkon diakonista näkyä palvelevia hengellisen työn tekijöitä ja kutsua heille ordinaatiossa tehtävän edellyttämiä Pyhän Hengen lahjoja.

Diakonianvirka on muuttunut kirkossa aina ja muuttuu tulevaisuudessakin, tarpeen vaatiessa. Samalla diakonia kutsuu meitä kaikkia, kirkon virkojen ulkopuolellakin, tunnistamaan maailman hätä tässä ajassa ja vastaamaan siihen kaikella sillä taidolla, joita erilaiset henkilökohtaiset ominaispiirteemme vahvistavat.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024061753377