Yhteisöllisyys murroksessa

Suomalainen yhteiskunta on perinteisesti rakentunut ihmisten välisen luottamuksen varaan. Diakin ja Humakin tekemässä selvityksessä piirtyi kuva ajasta, jossa perinteinen yhteisöllisyys on murroksessa. 

Vahvaa luottamusta, kasvavaa kuplautumista

Luottamus yhteiskunnan instituutioihin ja toisiin ihmisiin on Suomessa edelleen vahvaa. Suomi on edelleen yhdistystoiminnan luvattu maa ja koulutus on kansainvälisesti vertaillen laadukasta. Tästä huolimatta monet asiantuntijat kuvasivat Diakin ja Humakin selvityksessä nykyajan yhteisöllisyyttä sanoilla kuplautunut, jakautunut ja pirstaleinen. Mistä tässä paradoksissa on kyse?

Selvityksen keskeinen havainto on, että nykyajan yhteisöllisyydelle on leimallista, että yhteenkuuluvuutta koetaan korostuneesti samankaltaisen arvopohjan, koulutustason ja ajattelumaailman omaavien kanssa. Oman ”kuplan” sisällä yhteenkuuluvuuden tunne on vahvaa – ainakin niin kauan kuin ollaan samaa mieltä. Samalla vastakkainasettelu ja jännitteisyys erilaisten ryhmien välillä on lisääntynyt. 

Kriisit muovaavat nyky-yhteisöjä

”Omassa kuplassa ei kasva empatia muita kohtaan, eikä edes halukkuus ymmärtää itselle tuntematonta,” kiteytti yksi selvitykseen vastannut asiantuntija. Vaikuttaisi siltä, että erilaisten elämänmuotojen ymmärtäminen ja toisen ihmisen asemaan asettuminen on käynyt vaikeammaksi. Erilaisuutta kunnioittavaa yhteisöllisyyttä on entistä vaikeampi löytää, ja jakolinjojen luomisesta ihmisten välille on tullut poliittisen vallan haalimisen väline.

Nykypäivänä erilaiset kriisit – talouskriisi, ilmastohätätila, sodat, pandemia – muovaavat voimakkaasti yhteisöllisyyttämme. Yhtäältä ne tuovat ihmisiä yhteen yhteisten huolien äärelle, toisaalta ne lisäävät polarisoitumista ja eriarvoisuutta. Vaikeuksien keskellä saatetaan alkaa taistelemaan osin kuviteltuja uhkia vastaan. Yhteiskunta jakaantuu selkeämmin pärjääviin ja niihin, jotka eivät pärjää.  

Nykypäivänä erilaiset kriisit – talouskriisi, ilmastohätätila, sodat, pandemia – muovaavat voimakkaasti yhteisöllisyyttämme.

Yksinpärjäämisen eetos

Hyvinvointiyhteiskunnan saavutukset ovat paradoksaalisesti osaltaan edistäneet yksilöllistymistä. Suomalaisessa yhteiskunnassa individualismi näkyy muun muassa urakeskeisyytenä, hoivatyön ulkoistamisena, yksinäisyytenä ja itsekeskeisyytenä. Perheet ja lähipiirit ovat tiivistyneet ja sukupolvien väliset suhteet haurastuneet. Julkisen talouden sopeutustoimien keskellä yksilöt ja perheet ovat entistä enemmän vastuussa itsestään. Kansalaisen arvoa mitataan enenevässä määrin tuottavuudella ja suorituksilla.

Erilaisten vähemmistöryhmien kokema rakenteellinen syrjintä, ennakkoluulot, epätasa-arvoinen kohtelu sekä vähäinen osallisuus päätöksenteossa heikentävät yhteiskunnan koheesiota ja aiheuttavat monille tunnetta ulkopuolisuudesta. Samaan aikaan yhteisöllisyys monen marginalisoidun ryhmän sisällä voi olla vahvaa, ja monet vähemmistöyhteisöt pyrkivätkin rikkomaan yksilökeskeistä ajattelua. 

Menneisyyden glorifiointia?

Vaikka arvojen ja asenteiden katsotaankin “koventuneen”, pääosin sallimme tänä päivänä paremmin eroja ja erilaisuutta. Positiivisena kehityskulkuna nähtiin, että suomalaisen yhteiskunnan kuviteltua yhtenäisyyttä on saatu “löysättyä” moniäänisemmän mediamaiseman ja erilaisten vähemmistöasemien paremman tunnistamisen myötä. 

On nähtävissä viitteitä siitä, että esimerkiksi nuorten odotukset elämänkuluiltaan ovat moninaistuneet eikä ole olemassa enää niin vahvasti yhtä ainoaa oikeaa tapaa tulla osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Yhteisöjen ei enää oleteta automaattisesti rakentuvan samanlaisista taustoista tulevien ihmisten kesken.

Ehkäpä suomalainen yhteisö voisi olla vielä moninaisempi ja erimielisempi menettämättä yhteisöllisyyden kokemusta. Pitääkö ajatus yhteisöllisyyden rapautumisesta sittenkin sisällään menneisyyden glorifiointia?

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2025041125740