Yhteisöt kriisien ajassa

”En näe ajassamme mitään yhteisöllisyyttä sinänsä tukevaa, näen paljon yhteisöjä tukevaa ja niitä tihentävää, erityisesti aikamme kriisi- ja huoliluonne,” totesi yksi Diakin ja Humakin selvitykseen vastanneista asiantuntijoita. Tämä kiteyttää osuvasti kriisin kaksoisluonteen: yhtäältä kriisi voi synnyttää jänniteitä eri ryhmien välille, toisaalta se tiivistää yhteisöjä ennennäkemättömällä tavalla.

Kun uhka yhdistää – kollektiivisen toiminnan voima

Historiallisesti tarkasteltuna suuret kriisit kuten sodat ovat usein synnyttäneet merkittävää yhteisöllistä toimintaa. Myös koronapandemian alussa näimme, kuinka ihmiset auttoivat riskiryhmiin kuuluvia naapureitaan ja kuinka yhteisen uhan edessä koettiin vahvaa yhteenkuuluvuutta – ainakin hetkellisesti.

Liittoutuminen yhteisen vastustajan voittamiseksi lisää turvan tunnetta ja luottamusta siihen, että yhdessä pärjätään. Kansalaisvaikuttamisen vahvistumisesta on viime vuosina nähty lukuisia esimerkkejä. Eräs asiantuntija kuvailee: ”Oodi-kirjastossa 6.12. tunsin yhteisöllisyyttä, kun hyvin heterogeeninen joukko ihmisiä oli vastustamassa äärioikeistoa.”

Merkitykselliseksi koettu konkreettinen tekeminen voi tuoda erilaisia ja eri taustoista tulevia ihmisiä yhteen myös arkisemmalla tasolla. Yhdessä tekeminen voi suuntautua esimerkiksi asuinalueen parantamiseen, ympäristöasioihin tai kulttuuriseen aktiviteettiin. Tällöin motiivina on usein huoli tai ”pakko toimia”, kun päätöksenteko tuntuu karanneen ihmisten ulottumattomiin.

Pelkojen ja polarisaation varjopuoli

Kriisit eivät kuitenkaan yksiselitteisesti vahvista yhteisöllisyyttä. Pelot ja uhat kärjistävät mielipiteitä sekä lisäävät varautuneisuutta erilaisuutta kohtaan. Pandemia-aika loi salaliittoteorioille ja niihin kytkeytyville yhteisöille hedelmällisen pohjan.

Kun yhteiskunnallinen turvattomuuden tunne kasvaa, ihmiset hakeutuvat helposti kaltaistensa seuraan. Tämä voi johtaa kuplautumiseen, jossa vuorovaikutus rajoittuu samalla tavalla ajattelevien piiriin. ”Omassa kuplassa ei kasva empatia muita kohtaan, eikä edes halukkuus ymmärtää itselle tuntematonta,” kiteyttää eräs asiantuntija.

Teknologia on muuttanut merkittävästi tapaamme kokea yhteisöllisyyttä kriisien aikana.

Erityisen huolestuttavaa on, että niukkuuden ajassa yhteisöllisyys saatetaan nähdä ”kustannustehokkaana” keinona paikata yhteiskunnan turvaverkkoja vapaaehtoisvoimin, kun hyvinvointivaltion rakenteita puretaan ja järjestöjen rahoitusta leikataan. ”Julkisen talouden sopeutustoimien keskellä yksinpärjäämisen eetos tai pakko näyttäisi vahvistuneen,” toteaa yksi asiantuntija.

Digitaalinen yhteisöllisyys kriisin keskellä

Teknologia on muuttanut merkittävästi tapaamme kokea yhteisöllisyyttä kriisien aikana. Koronapandemia osoitti, kuinka digitaaliset alustat voivat ylläpitää yhteyksiä ja yhteisöllisyyttä fyysisten rajoitusten keskellä. Etäopetukseen ja -työhön siirryttiin nopeasti, ja monenlaiset digitaaliset yhteisöt kukoistivat.

Samalla pandemia paljasti myös digitaalisen kohtaamisen rajoitteet. Teknologisesti olimme valmiita etätyöhön ja -opiskeluun, mutta yhteiskunnan henkinen ja kulttuurinen valmius tähän muutokseen oli kyseenalaisempi. Nuoret viihtyvät yhä useammin oman huoneensa yksinäisyydessä sen sijaan, että hakeutuisivat yhteisiin tiloihin muiden kanssa.

Informaatioympäristön muutos näkyy myös disinformaation ja polarisaation lisääntymisenä. Generatiivisen tekoälyn kehittyminen on lisännyt mis- ja disinformaatiota, jonka leviämistä pidetään merkittävimpänä lähivuosien globaalina riskinä. Epäluottamus mediaan, katastrofoivat uutisotsikot ja yksityiskohtaiset rikosuutisoinnit vahvistavat yleistä turvattomuuden kokemusta ja nakertavat luottamusta toisiin ihmisiin.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2025041125741