Tekstivastine: Miten luomme kestävän maailman tuleville sukupolville?

[äänite alkaa]

[pianomusiikkia]

Liisa Poussa: Välillä kuulee sellaista puhetta, että kyllähän nämä ongelmat ratkeavat, kun meillä on niin fiksuja nuoria ja lapsia. Jotenkin ajattelen, että toivon laittaminen pelkästään lapsiin ja nuoriin on vastuun väistämistä. Ajattelen, että on aikuisten tehtävä kantaa vastuu näistä asioista.

Maija Kalm-Akubardia: Jotenkin myös tykkään siitä tietystä asenteesta, että meidän pitäisi oppia myös sekä luopumaan että vähän nöyrtymään. Minusta tuntuu, että olemme eläneet vähän siinä harhassa, että pystyisimme kontrolloimaan kaikkea, ja se myös aiheuttaa paljon huonovointisuutta.

[musiikki voimistuu]

Katja Alaja: Tutkijat ennakoivat, että maailma tulee olemaan erilainen 2030- ja 2040-luvuilla. Paineet huomioida ympäristö ja maailman ihmiset kasvavat, ja siitä puhumme tänään. Minä olen toimittaja Katja Alaja, ja tämä jakso on osa Diakonia-ammattikorkeakoulun Dialogi-podcastia. Se kutsuu mukaan rakentamaan tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa.

[musiikki voimistuu]

Katja Alaja: Kanssani täällä studiolla on kaksi asiantuntijaa: ennakoinnin asiantuntija Liisa Poussa Sitrasta.

Liisa Poussa: Moi.

Katja Alaja: Ja asiantuntija Maija Kalm-Akubardia Diakonia-ammattikorkeakoulusta.

Maija Kalm-Akubardia: Moi.

Katja Alaja: Kirjoitat väitöskirjaa paperittomuudesta ja siihen liittyvistä valtailmiöistä, Maija.

Maija Kalm-Akubardia: Kyllä, kiitos, että saan olla.

Katja Alaja: Kiva, kun olette täällä.

Liisa Poussa: Kiitos kutsusta.

Katja Alaja: Soitan teille tähän kärkeen Edinan ajatuksia tulevaisuuden maailmasta ja työstä.

Edina Bilajac: Myös korona on nostanut esille hoitotyössä resurssipulan ja alan arvostusongelmia. Isoihin kriiseihin ei välttämättä ole valmiutta vastata kovin hyvin, jos ei ole tarpeeksi hoitajia tai lääkäreitä. Ja kun mietin, mikä tilanne olisi 20 vuoden päästä, eli joskus 2041, niin se voisi olla vielä haastavampi ilmastonmuutoksen takia. Nimittäin ilmaston lämpeneminen ja äärimmäiset sääilmiöt tuntevat rajoja vielä kuin tartuntataudit. Voi olla, että Suomeen tulee ilmastopakolaisia ja meillä on omia hoidettavia nykyistä enemmän ja vielä vähemmän hoitoresurssia.

Katja Alaja: Tämän tarinan kertoja, opiskelija Edina Bilajac opiskelee Diakonia-ammattikorkeakoulussa ja on kiinnostunut ekoasioista. Hän nosti tulevaisuuden ilmiöistä esiin ilmastonmuutoksen, josta on puhuttu paljon. Mitä kaikkea se voi toteutuessaan tuoda tänne Pohjolankin perukoille, Liisa?

Liisa Poussa: Paljon muutoksia. Ehkä ensimmäisenä tulee mieleen, että meillä on todella kova kiire ratkaista näitä haasteita. Jos mietimme vähän taaksepäin, niin vuonna 2015 solmimme Pariisin ilmastosopimuksen, jossa asetettiin todella kunnianhimoinen tavoite hillitä ilmaston kuumenemista puoleentoista asteeseen, ja silti senkin jälkeen globaalisti päästöt ovat yhä kasvaneet. Eli meillä on iso haaste ratkaistavana. Toki positiivista on se, että vuotuiset päästöt ovat vähän hidastuneet. Jos palaa tuohon, että mitä Pohjolan perukoilla, niin näkyvin muutos on varmaan se, että meille tulee entistä leudommat talvet, kuumemmat kesät ja sään ääri-ilmiöt lisääntyvät.

Katja Alaja: Niin. Ja meillehän on luvassa isoja muutoksia globaalistikin, jos ajatellaan muita maita.

Liisa Poussa: Kyllä, ehdottomasti. Globaalisti tietysti tällaiset ihan perusasiat, puhtaan veden saanti, puhdas ilma, ruoantuotanto, jätteet, jäteongelmat. Sitten tietysti pakolaisuus, siirtolaisuus. Tiedämme, että muuttoliikkeiden taustalla on usein ympäristön tilan muuttuminen ja siitä seuraavat haasteet juuri vaikka ruoantuotannossa tai viljelymahdollisuuksissa.

Katja Alaja: Tämä siirtolaisuus on kiinnostava asia myös tässä. Maija, sinä olet tutkinut sitä. Millaisia tilanteita näet, että meille voi tulla eteen?

Maija Kalm-Akubardia: Juuri kaikki, mitä Liisa tässä sanoi, vaikuttaa joko suoraan tai välillisesti joko nopeatempoisesti tai sitten hitaammallakin tahdilla siihen, miten siirtolaisuusaallot tulevat liikkumaan. Ja sitten tähän liittyy myös se, että meillä on hyvin eritasoisesti jakautunut hyvinvointi, ja meillä on jo nyt suuri prosessi, kun mietimme sitä, että kuka päättää, miten tämä hyvinvointi jatkuu, miten se jaetaan ja miten näitä siirtolaisaaltoja pystytään kontrolloimaan. Kontrollointi-sanasta en tykkää, mutta että kuka tavallaan ottaa siitä vetovastuun. Tämä pitäisi yhdessä saada ratkaistua.

Liisa Poussa: Tuossa on mielestäni kiinnostavaa se, että usein, kun ajattelemme vaikka pakolaisuutta, niin silloin tulee mieleen, että on jokin äkillinen konflikti, jonka seurauksena massat lähtevät liikkeelle. Mutta kun mietimme ilmastonmuutoksen tai luontokadon vaikutuksia, niin ne saattavat tapahtua aika hitaasti. Se on vuosien ja vuosikymmenten saatossa, kun vaikka maaperä kuivuu ja köyhtyy ja ihmiset päättävät lähteä kaupunkeihin ja eri paikkoihin etsimään toimeentuloa, ja siitä sitten lähtevät siirtolaisvirrat liikkeelle.

Maija Kalm-Akubardia: Ilmastopakolaisuus on haastava termi.

Liisa Poussa: Kyllä.

Maija Kalm-Akubardia: Ja toinen on se, että meillä on suurvaltoja, joilla on tarvetta työvoimalle, että siinä on myös tällaisia erilaisia tekijöitä. Ja on ihan syytäkin olla hieman huolissaan ihmisoikeustilanteesta, jos meillä alkavat lisääntyä sellaiset ihmisryhmät, joilla on erilaiset toimintamahdollisuudet tällaisissa kehittyvissä yhteiskunnissa.

Katja Alaja: Kaikki tällaiset asiat, mitä on meneillään, niin nehän vaikuttavat työntekoon ja työntekijöihin. Jos mietimme sosiaali-, terveys-, tulkkaus- ja diakonia-alan työntekijöitä esimerkiksi, niin he tulevat näkemään tämän omassa työssään. Siitä herää kysymys, että miten me voimme vaikuttaa tähän tilanteeseen. Miten voisimme tehdä heille ja meille kaikille parhaat edellytykset toimia näissä tilanteissa? Ja siinähän tarvitaan tietysti muutosta, että miten suhtaudumme ympäristöön ja ihmisenä olemiseen. Ja se ei ole koskaan mitenkään helppo asia. Meillä on paljon kokemusta erilaisista muutoksista. Tarvitaan muutosta ajatteluun, mutta myös käyttäytymiseen. Kumpi tulee ensin, ajattelu vai käyttäytyminen, Liisa?

Liisa Poussa: Jos ajattelemme tarvetta ekologiselle jälleenrakennukselle tai sen kiireellisyyttä, niin silloin puhumme valtavasta yhteiskunnallisesta muutoksesta, puhutaan transformaatiosta, ja se ei ole mahdollista ilman muutosta ihmisten ajattelutavoissa. Ja silloin kun puhumme ajattelutavoista, puhumme ihmisten ihanteista, arvoista ja ajattelumalleista, ja nehän muuttuvat todella hitaasti ja aika vaikeasti. Niihin voi olla vaikeakin vaikuttaa, mutta sitten toisaalta kun ne muuttuvat, niin vaikutukset voivat olla aika laajoja ja syviä. Ja usein silloin, kun ihmisten ajattelutavat muuttuvat, niin se vaikuttaa myös käyttäytymiseen. Ajattelen, että meillä on iso vastuu siinä, että planeettamme säilyy elinkelpoisena, ja silloin meille tietysti myös herää kysymys, millaista perintöä olemme jättämässä myös tuleville sukupolville. Tämä on tavallaan todella iso tulevaisuuskysymys, joka koskee ihan kaikkia aloja ja kaikkien alojen työntekijöitä.

[pianomusiikkia]

Katja Alaja: Puhut, Liisa, maailmankuvan muutoksesta, ja sinä, Maija, olet pohtinut paljon asioita sosiaaliselta kantilta. Mitä meidän pitäisi mielestäsi ajatella ihmisen roolista ja ihmisoikeuksista?

Maija Kalm-Akubardia: Niin, tätä ekososiaalisuutta, josta me tässä nyt jo keskustelemme, niin sitähän voi lähteä purkamaan kovin monesta eri näkökulmasta. Minä itse alleviivaan ehkä tällä hetkellä eniten sitä synteesiä, joka muodostuu, sitä osasta meitä, joka on jo osa ekosysteemiä ja meidän sosiaalista elämäämme ja sosiaalisia rakenteita. Peräänkuulutan sitä, että talouselämän kukoistus nyt ei ole tuonut meille sitä hyvinvointia, mitä me ehkä olemme sillä aina tavoitelleet. Talouselämän kukoistus on todella tärkeä tehtävä, mutta meidän pitäisi nyt löytää sellainen vähän tasapainoisempi ja holistisempi lähtökohta siihen ja katsoa, mistä pystyisimme mahdollisesti luopumaan ja tätä kautta ehkä jotain uutta saavuttamaankin. Näen, että ihmisarvo sinänsä on jokaiselle sama ja se, että pystymme arvostamaan itseämme sekä muita, pitäisi olla meille jo sisäänrakennettu lähtökohta tälle ekososiaaliselle työskentelylle.

Liisa Poussa: Tuo on minusta todella kiinnostavaa jotenkin. Tuossa on sisällä sellainen systeeminen ajattelu, että luonto ja ihminen ovat vahvassa vuorovaikutuksessa, ja se talous tulee välineellisenä arvona.

Maija Kalm-Akubardia: Välineellinen arvo, kyllä.

Liisa Poussa: Se tuottaa hyvinvointia, mutta ei ole itseisarvo. Ja luonnon hyvinvoinnista huolehtiminen lisää myös ihmisten hyvinvoinnista huolehtimista. Olen miettinyt todella paljon nyt tässä koronakriisissä, että jotenkin tämä on selvästi kyllä muuttanut suhdettamme myös luontoon, tai ainakin itse huomaan itsessäni ja ehkä lähipiirissäni ja toivon, että myös muut ihmiset ehkä sen tunnistavat, että me olemme heränneet näkemään sen, kuinka riippuvaisia olemme luonnosta. Kansainvälinen luontopaneeli julkaisi oman raporttinsa viime syksynä, ja siinä juuri yksi selkeä viesti oli se, että tällaisten pandemioidenkin riski kasvaa silloin, kun luontokato etenee. Jotenkin huomaan omassakin arjessani, että kun tässä pandemia-aikana ei ole voinut hirveästi mitään tehdä tai minnekään mennä, niin luonto on ollut se paikka, mihin on voinut mennä ja nauttia siitä vapaudesta, mitä siellä on. Ehkä tällaisten kriisien kautta voimme myös löytää uutta myös tällaisen henkilökohtaisen kautta ja huomata, että kriisitkin voivat jalostaa omaa yhteyttämme luontoa kohtaan.

Maija Kalm-Akubardia: Minä itse asiassa haluaisin lisätä tähän, että mielestäni tämä pandemia on monella tavalla myös ihan meidän rakenteissamme näyttänyt epäkohtia, jotka koskettavat meitä kaikkia. Kun olen tuota paperittomuusilmiötä nyt esimerkiksi Moskova-yhteydessä tarkastellut, olen huomannut, että korona on jotenkin alleviivatusti näyttänyt sen, että miten se rakenne ei palvele ketään.

Liisa Poussa: Joo.

Maija Kalm-Akubardia: Siinä tilanteessa, kun sairaalahoidon resurssit eivät ole riittävät, niin kamppailussa elämästä ei enää katsotakaan, mitkä ovat sinun paperisi, vaan mitä taskun pohjalta löytyy. Ja täytyy ruveta miettimään, onko tämä se maailma, mitä me haluamme rakentaa, että mikä on se arvopohja, miltä me toimimme.

Liisa Poussa: Joo.

Katja Alaja: Niin, harvoin ihminen saa ehkä näin isoa tilaisuutta kyseenalaistaa, että voi ajatella myös, että vaikka tällä on paljon negatiivisia seurauksia, niin tällä voi olla paljon myönteisiä seurauksia, jos kykenemme muuttamaan ajatteluamme ja toimintaamme.

Liisa Poussa: Kyllä.

Katja Alaja: Puhutaan seuraavaksi juuri siitä, että miten, koska tämähän on aina se kulmakivi, että nyt kun olemme hahmotelleet, että mihin suuntaan maailma on menossa ja millaisella ajattelulla me pystymme sitä muuttamaan, niin miten me viemme sen ajattelun käytäntöön. Koulutus on sellainen, joka heitetään usein esiin. Mikä sen rooli tässä muutoksessa voisi olla, Liisa?

Liisa Poussa: Maailmankuvista puhuttiin ja arvoista ja ihanteista, niin varmasti koulutuksella on avainasema siinä, että sillä juuri voidaan vaikuttaa ihmisten maailmankuviin, ja kyllä olen ihaillen seurannut esimerkiksi kolmevuotiasta päiväkotilaistani, joka miettii esimerkiksi purukumin kohdalla, että mihin roskikseen hän sen laittaa, että se on jo niin juurtunut häneen esimerkiksi tällainen kierrätysajattelu. Tämä on tärkeää, mutta ajattelen samaan aikaan, että se ei riitä. Välillä kuulee sellaista puhetta, että kyllähän nämä ongelmat ratkeavat, kun meillä on niin fiksuja nuoria ja lapsia. Jotenkin ajattelen, että toivon laittaminen pelkästään lapsiin ja nuoriin on vastuun väistämistä. Ajattelen, että on aikuisten tehtävä kantaa vastuu näistä asioista.

Maija Kalm-Akubardia: Joo, minulla on tullut tuo sama mieleen. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaiselle pitää antaa mahdollisuus toimia, mutta tätä nyt ei saisi nähdä mahdollisena ulkoistaa.

Liisa Poussa: Juuri näin.

Maija Kalm-Akubardia: Vastuuta ei ulkoisteta.

Liisa Poussa: Kyllä.

Katja Alaja: Niin, ja sitten on hyvä puhua aikuisten koulutuksesta, että miten siellä. Maija, sinä osaat siitä sanoa, että mitä aikuisten koulutuksessa pitäisi sinun mielestäsi tehdä, että millä tavalla näistä asioista pitäisi puhua? Puhutaanko niistä jo?

Maija Kalm-Akubardia: Niin, siis olen itse Diakilla töissä ja olen ajatellut, että sen pitäisi luonnollisesti läpileikkaavana nousta sieltä meidän jokaisen koulutusalamme kautta. Meillä on sosiaali-, terveys-, tulkkaus- sekä kirkon alan koulutuksia, ja nyt se näkyy jo ihan meidän AMK-tutkinnoissamme, mutta nyt olen ollut mukana onnekseni hyvin mielenkiintoisessa prosessissa tässä jo kaksi vuotta. Syksyllä meillä tulee ylempi AMK-tutkinto englannin kielellä. Me olemme tehneet sen yhdessä Norjan yliopiston VIDin ja Tarton yliopiston kanssa, ja siellä on vapaaehtoinen kurssi, joka tulee myös avoimen AMK:n puolelle. Toivon jotenkin hirveästi, että siihen tulisi monialaisuutta ja keskustelua, että annettaisiin mahdollisuus yhteiskehittämiselle ja juuri tälle transformatiivisuudelle, josta Liisa puhuit kanssa, että meillä ei ole valmiiksi kirjoitettuja vastauksia eikä käsikirjoituksia vaan että me teemme tätä yhdessä, ja tämä on jatkuva prosessi, jossa meistä kukaan ei ole koskaan valmis.

Katja Alaja: Millaisia taitoja sieltä saa, jos ajattelee tätä kurssia? Millaisilla taidoilla nämä tyypit menevät työelämään?

Maija Kalm-Akubardia: Siihen liittyy hiilijalanjälkeen ja omaan ympäristösuhtautumiseen ja arvomaailmaan liittyviä peruskysymyksiä ja sen lisäksi alakohtaisia kysymyksiä liittyen ilmiöiden keskinäisiin riippuvaisuussuhteisiin, valtaan, sosiaalisiin rakenteisiin, vastuuseen, positioihin, yhteiskunnallisiin kysymyksiin ihmisoikeuksista ihan kansanterveyteen ja omaan käsitykseemme hyvinvoinnista ja siitä, kenelle se kuuluu ja millä oikeuksilla, miten me sen jaamme.

Liisa Poussa: Saako kysyä?

Katja Alaja: Kysy ihmeessä.

Liisa Poussa: Mikä Maija, sinun kokemuksesi on, että miten nämä teemat resonoivat opiskelijoissa?

Maija Kalm-Akubardia: Erinomaisesti.

Liisa Poussa: Joo.

Maija Kalm-Akubardia: Minusta tuntuu, että tässä on sellainen, mikä minuakin aina kutkuttaa, että ihmiset vain näkisivät, että ekososiaalisuus on ekoa ja sosiaalisuutta.

Liisa Poussa: Joo.

Maija Kalm-Akubardia: Meidän ei tarvitse jokaisen osata rakentaa sähköautoa. Meidän oma lähtökohtamme on todella tärkeä, siitä lähtien läpileikkaavasti yritetään katsoa, että mikä minun osaamiseni, tuomiseni ja kiinnostukseni olisi.

Liisa Poussa: Joo.

Katja Alaja: Minä mietin jotenkin näiden kurssien kohdalla, että tuleeko siinä jotain käytännön kosketusta työelämään, että harjoitellaanko asioita jotenkin työelämässä, sovelletaanko niitä, koska se on tavallaan sitten se kipupiste, tai voi olla kipupiste. Sitten kun menet töihin, niin siellä on tietynlainen toimintatapa. Onko siellä muututtu riittävästi tähän ekososiaalisen suuntaan siinä vaiheessa, kun menet sinne, kun tulet ajatustesi kanssa?

Maija Kalm-Akubardia: Minä itse mietin, että juuri tuo positionaalisuus on tässä tärkeää, että ihmisillä saattaa olla esimerkiksi sellainen tietty työtehtävä, ja se saattaa olla ristiriidassa sen kanssa, että tässä on ihan tällaisia rakenteisiin liittyviä kysymyksiä. Mutta sitten myös konkretiaa, minä pystyn puhumaan vain tämän kurssin kautta, jota olen ollut itse suunnittelemassa, että meillä on muitakin. Mutta meillä Diakillahan on paljon harjoitteluita, että se, että miten pystyisi näiden työelämäyhteistyökumppaneiden kanssa ja sieltä tulevia hiljaisia signaaleja, tavallaan, että miten saataisiin integroitua meidän osaamistamme työelämään ja miten me saisimme signaaleja ja tarpeita työelämästä. Että kyllä ihan konkreettiselle tasolle ollaan menossa.

[pianomusiikkia]

Katja Alaja: Mietitään vielä vähän tätä koulutusta. Tuossa aiemmin puhuin vähän siitä, että sitten kun ihminen oppii asioita, pohtii niitä, haluaa viedä käytäntöön ja on työpaikalla, ja siellä työpaikallakin pitäisi tapahtua jotain. Tapahtuuko tällaisia muutoksia työpaikoilla tänä päivänä, että kuinka paljon siellä mietitään ekososiaalisuuteen liittyviä asioita? Ja sitten totta kai ihan yksilötkin, me kaikki olemme ihmisiä täällä. Onko tämä meilläkin sellainen asia, joka alkaa juurtua omaan toimintaamme, ajattelumaailmaamme? Miten sinä, Liisa, itse näet tämän?

Liisa Poussa: Jotenkin ajattelen, että ennen kuin mennään työpaikoille, niin pitäisi kuitenkin muistaa myös valtioiden rooli, kun puhumme näin isoista asioista, että pitäisi yhteiskuntia muuttaa isosti, transformaatio, niin silloin valtiolla ja poliittisilla päätöksentekijöillä on todella iso rooli. Kaikkea vastuuta ei voi sälyttää yksilöille, kansalaisille. Mutta kuitenkin, jos palataan yksilöiden rooliin ja mitä työpaikoilla tapahtuu, niin tulee heti mieleen se, että meillähän on todella paljon ratkaisuja, vaikka kiertotalous, jossa tavaroiden jatkuvan valmistamisen sijaan lähdetään ajattelemaan niin, että jaetaan, vuokrataan, lainataan ja korjataan, että tavaroiden sijaan tarjotaan palveluita ja resurssit kiertävät silloin taloudessa mahdollisimman pitkään, niin tämähän on esimerkiksi yrityksille yksi iso mahdollisuus. Ja sitten taas, jos mietin työpaikkoja sillä tavalla, että mitä ihmiset voivat siellä tehdä, niin esimerkiksi Sitrassa julkaistiin tämän vuoden alussa tällainen työkalu kuin Tulevaisuustaajuus. Tämä on siis tällainen työpajamenetelmä. Se on siis tarkoitettu toisenlaisten tulevaisuuksien kuvitteluun, ja sen ideana on se, että kuka tahansa voi ottaa sen käyttöön ja järjestää tällaisen työpajan ja tuoda ihmisiä yhteen keskustelemaan tulevaisuudesta. Ideana on se, että katsotaan yhdessä vähän pidemmälle, haastetaan oletuksia tulevaisuudesta ja kuvitellaan toisenlaisia tulevaisuuksia. Luodaan vähän näkymää siihen, että mitä kaikkea tulevaisuus voisi olla, millaista maailmaa haluamme rakentaa, ja sitten myös linkitetään se muutoksen tekemiseen, että millaisin keinoin meidän olisi mahdollista päästä sinne. Ja tämähän soveltuu hyvin monenlaiseen tekemiseen.

Katja Alaja: Pystymmekö vaikuttamaan kaikkeen? Se on sellainen mielenkiintoinen juttu. Sivusimme sitä ihmisen ehkä kuvitelmaa kontrollista. Mutta pystymmekö me ennakoimaan kaikkea ja miten sitten elää siinä tilanteessa, jos ei kaikkea pystytä ennakoimaan, että mitä siitä sanotte?

Liisa Poussa: Hyvä sana tuo kontrolli. Tulevaisuuttahan me emme voi ennustaa. Voimme ennakoida, voimme tunnistaa hiljaisia signaaleja, trendejä, megatrendejä, tällaisia isoja, pitkävaikutteisia tulevaisuuden kehityskaaria, mutta silti meidän pitää pystyä elämään myös epävarmuuden kanssa. Ehkä se haaste on meille aina se, että miten me pystymme ajattelemaan tulevaisuudesta mahdollisimman avarasti. Meillä ihmisillä on helposti tapana ajatella sitä, että mitä kaikkea tulevaisuudessa on, niin yleensä me tunnistamme aika pienen joukon mahdollisuuksia tai että mitä siellä voisi olla. Haaste on, että miten pystyisimme jotenkin laajentamaan ja avartamaan ajatteluamme siitä, että mitä kaikkea siellä oikeastaan voi olla. Minulle itselleni isoin oppi tulevaisuusajattelun parissa on ollut se, että tulevaisuutta kannattaa aina ajatella monikossa. Eli ei ole mitään yhtä tiettyä polkua, jota kohti olemme menossa vääjäämättömästi, vaan että meillä on mahdollisuus vaikuttaa siihen, ja tulevaisuuksia on monia erilaisia.

Katja Alaja: Niin ja jos juttelee muiden ihmisten kanssa ja miettii yhdessä muiden ihmisten kanssa, mihin Tulevaisuustaajuuskin kannustaa, niin silloin pystyy huomioimaan enemmän asioita, että olemme vinoutuneet siinä meidän ajattelussamme, niin kuin sanot, ja liian kapeita, vaikka kuvittelemme, että olemme laajemmin ajattelevia.

Liisa Poussa: Kyllä. Ja tuo on todella tärkeä pointti, että tuodaan ihmisiä yhteen keskustelemaan tulevaisuudesta ja mitä moninaisempi joukko siinä saman pöydän ääressä on ihmisiä, niin sitä erilaisempia näkökulmia siihen tulevaisuuskeskusteluun saadaan. Ja siinä on kyse myös osallisuudesta, että ketkä pääsevät osallistumaan keskusteluun tulevaisuudesta, ketkä saavat vaikuttaa tulevaisuuteen ja ketkä saavat luoda tulevaisuudenvisioita. Visiothan ovat aina kehittäjiensä ja luojiensa näköisiä.

Maija Kalm-Akubardia: Minä juuri ajattelin tuota samaa, että kun ekososiaalisuudessa tavallaan jokainen on merkityksekäs, että myös se on merkityksellinen valinta, että ei toimi. Omaa toimintaansa miettiessä tulisi ajatella, että olen osa tätä ketjua, halusin tai en, että mitä haluan tässä ketjussa saada aikaiseksi.

Liisa Poussa: Joo, jos miettii tulevaisuuteen vaikuttamista, niin tavallaan me voimme tunnistaa tekoja, joilla voimme vaikuttaa erilaisiin tulevaisuuden kehityssuuntiin, mutta yhtä tärkeää on tunnistaa, miten jotkin tekemättä jättämiset vaikuttavat.

Maija Kalm-Akubardia: Kyllä.

Katja Alaja: Mietitään vielä ihan lyhyesti koulutusta, näitä työkaluja ja toivoa. Jos miettii sitä, että isoja muutoksia, ennakoidaan, voimme kuitenkin tehdä asioita, on olemassa työkalujakin siihen. Miten sitten nämä työkalut, kuinka paljon ne voivat auttaa toivon rakentumisessa? Aina joskus näkee sen tyyppistä pohdintaa, että toivo kasvaa, kun pystyy asettamaan tietyllä tavalla realistisia tavoitteita ja välitavoitteita ja menee sitten kohti niitä, saa myös jotain oikeasti aikaan siinä matkan varrella. Miten Liisa, haluat kommentoida tätä?

Liisa Poussa: Toivo on todella tärkeä teema, ja minusta tuntuu, että toivo on jotenkin varsinkin tässä kummallisessa pandemia-ajassa erityisen tärkeää, että ihminen tarvitsee toivoa. Se korostuu tällaisina turbulentteina aikoina. Mutta sitten ajattelen myös, että pelkkä toivominen toivon vuoksi ei riitä, että sehän voi passivoida. Sitten voi tulla sellainen ajatus, että kyllähän asiat aina järjestyvät, että eihän minun teoillani ole väliä, mutta teoilla nimenomaan on väliä. Meillä on Sitrassa tapana sanoa, että tulevaisuus ei tapahdu, se tehdään. Itse saan ainakin toivoa myös siitä, että ihmisethän ovat paljon onnistuneet ratkomaan asioita, jotka ovat ehkä alun perin tuntuneet aika toivottomilta. Jos miettii vaikka tätä ekoteemaa, niin esimerkiksi otsonikato tai lyijyn määrä ympäristössä ovat esimerkkejä, joissa olemme onnistuneet ratkomaan ongelmia. Ajattelen myös, että kansainvälisesti solmitut päätökset ovat sellaisia, joista saa toivoa. Ne kertovat siitä, että oikeasti ihmiskunta kykenee myös sopimaan asioista ja pääsemään eteenpäin. Tällaisia päätöksiä voi myös ajatella visoina siitä, että millaista maailma me haluamme olla rakentamassa yhdessä ihmiskuntana.

Maija Kalm-Akubardia: Tekemisen kautta tuleva toivo on tärkeä. Lamaannus ei auta meistä ketään, eikä se lisää meidän hyvinvoinnin tuntemustamme. Haluan aina nostaa sosiaalista puolta esille siinä ekossa. Olen itse kokenut sen niin, että suurin osa meidän hyvinvointiamme on merkityksellisyyden tunteessa, ja siihen liittyy mahdollisuus toimia, mahdollisuus luoda ja tehdä asioita jopa rohkeasti eri tavoin.

Katja Alaja: Liisa, olet joskus sanonut, että me tarvitsemme lisää ihmisiä, ryhmiä ja organisaatioita mukaan keskustelemaan tulevaisuudesta, innostumaan siitä ja toimimaan sen puolesta. Se on kaikkien oikeus. Nyt teillä on pallo miettiä hetken aikaa ja maalata maailma vuonna 2040. Ihan joku arkinen päivä. Sieltä muutama pikkuasia, jotka olisivat teidän mieleenne.

Liisa Poussa: Minulla on pienet lapset, niin jos mietin 40-lukua, niin voisin ajatella, että he ovat sitten nuoria aikuisia. Jos he ovat 40-luvulla, ja eletään positiivisessa tulevaisuudessa, niin silloin ajattelen, että heidän ajatusmaailmassaan esimerkiksi luonto ei ole resurssi vaan luonnolla on itseisarvo, ja he elävät yhteiskunnassa, jossa hyvää elämää eletään maapallon kantokyvyn rajoissa. Ja tässä arkisessa mielikuvassani he ovat vaikka jossain kaupungilla tapaamassa ystäviään ja he ovat lähdössä yhdessä piknikille ja heillä on jotain ihania eväitä, joissa on hyvää kasvisperäistä ruokaa. Jos kuuntelen heidän puhettaan, niin esimerkiksi tällainen sana kuin jäte on kadonnut jo heidän sanavarastostaan. Sitten ajattelen, että teknologia on varmaan kehittynyt ihan hurjasti. Minun on vaikea kuvitella, että minkähänlaisia kännyköitä tai jotain vehkeitä heillä on. En tiedä, mitä he niillä tekevät, mutta jotenkin siitä huolimatta, vaikka teknologia on kehittynyt hurjasti eteenpäin, heillä on kova tarve tavata ihmisiä ja olla ihmisten kanssa yhteydessä ihan livenä, koska se on jotenkin sellainen osa ihmisyyttä, joka ei varmasti tule koskaan katoamaan.

Katja Alaja: Sittenhän voi olla niitä virtuaalisia avatar-tapaamisia, tällaisia, joista puhutaan, että tuntuu kuin joku istuisi tässä vieressäni, vaikka hän ei istukaan siellä piknikillä.

Liisa Poussa: Se voi olla, että siellä on sitten muutama kaveri avattarena siinä messissä piknikillä.

Katja Alaja: Miten Maija, mitä sinun arkeesi? Miltä sinun arkesi näyttää silloin 40-luvulla?

Maija Kalm-Akubardia: Joo, minä melkein laitoin silmät kiinni, kun Liisaa kuuntelin ja nautiskelin. Minulla on myös pienet lapset, oletan tässä nyt puheen perusteella, että suunnilleen samanikäiset, ja mietin heitä nuorina aikuisina. Minun täytyy kyllä sanoa, että kun minä olen niin kuitenkin tällä hetkellä keskittynyt noihin siirtolaisuusasioihin ja muihin, niin minä myös näen tässä sellaisen vahvan riskin, että me jämähdämme riitelemään näistä vähenevistä luonnon resursseista kynsin hampain. Pidetään kiinni vanhasta ja rumasti sanoen pissataan tässä nyt omalle nilkalle vielä jonkin aikaa, ja se minua huolestuttaa. Sanon sen suoraan, että minua huolestuttaa se. Ja kovasti toivoisin, että pystyisimme nyt viimeiseen asti kuitenkin tätä meidän itsetuhoisuuttamme välttämään ja keskittymään sen hyvän ruokkimiseen, mitä meistä ihmisistä, myös meidän pienistä lapsistamme löytyy. Alleviivaan sitä, että ihmiset ymmärtäisivät oman merkityksellisyytensä ja myös sen vastuun, joka siihen liittyy ja että se olisi jotenkin läsnä vahvemmin näissä tulevaisuudennäkymissä. En sitten tiedä, se digitaalisuus ja muu, senkin jotenkin vahvasti näen, että fyysisesti läsnäolon merkitys tulee laskemaan. Miten se tulee meidän hyvinvointiimme vaikuttamaan ja millaisia sivuoireita siitä tulee, se on melkein mielenkiintoista jopa. Rauhaa toivon. Se on mielestäni ykkönen. Ja se, että ihmis- ja ympäristöoikeudet nähtäisiin synonyymeinä.

Katja Alaja: Te saatte tämän asian kuulostamaan siltä, että muutos on mahdollinen. Mitä haluaisitte vielä sanoa kuulijoille? Liisa?

Liisa Poussa: Minä voin ottaa tässä sellaisen tulevaisuusnäkökulman ja voisin sanoa, että kaikkia oletuksia tulevaisuudesta kannattaa aina haastaa ja kannattaa myös rohkaistua kuvittelemaan toisenlaisia tulevaisuuksia.

[vaimeaa, hiljalleen voimistuvaa pianomusiikkia]

Katja Alaja: Entä Maija sitten?

Maija Kalm-Akubardia: Hyvin sanottu, Liisa.

Liisa Poussa: Kiitos.

Maija Kalm-Akubardia: Minä sanon, että ihmisoikeudet ovat ympäristöoikeuksia ja ympäristöoikeudet ovat ihmisoikeuksia. Pidetään toisistamme huolta.

Katja Alaja: Kiitos, kun olitte mukana tässä dialogissa. Ja sinä, rakas kuulija, vinkkaa tästä Dialogi-podcastista tutuille, ja jatkakaa keskustelua. Ja tule taas langoille ensi kerralla.

[musiikki voimistuu ja lopulta vaimenee]

[äänite päättyy]