Tekstivastine: Miten meitä hoidetaan tulevaisuudessa?

[äänite alkaa]

[musiikkia]

Arja Suikkala: Se kohtaaminen on se A ja O, kuinka asiakas, terveydenhuollon asiakas tai potilas kohdataan niissä tilanteissa.

[musiikkia]

Katja Alaja: Nykyiset ja valmistuvat hoitajat haluavat hoitaa potilaita hyvin. Miten se onnistuu tulevaisuudessa, joka tuo mukanaan uutta, esimerkiksi digiratkaisuja. Tähän me keskustelijat haemme tänään vastauksia. Minä olen toimittaja Katja Alaja, ja tämä jakso on osa Diakonia-ammattikorkeakoulun Dialogi-podcastia. Se kutsuu mukaan rakentamaan tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa.

[musiikkia]

Katja Alaja: Minun kanssani juttelemassa on kaksi hoitotyötä tuntevaa asiantuntijaa. Etäyhteyksien välityksellä Mikkelistä yliopiston lehtori Lauri Kuosmanen. Hän työskentelee Itä-Suomen yliopistossa, ja on perehtynyt terveydenhuollon eettisiin kysymyksiin. Lauri on myös valtakunnallisen sosiaali- ja terveysalan eettisen neuvottelukunnan Etenen varapuheenjohtaja. Terve Lauri.

Lauri Kuosmanen: Terve terve.

Katja Alaja: Ja toisena vieraana täällä studiolla on terveydenhuollon yliopettaja Arja Suikkala. Hän tulee Diakonia-ammattikorkeakoulusta. Hän on tutkinut 20 vuotta potilaan ja sairaanhoitajaopiskelijan yhteistyösuhdetta.

Arja Suikkala: Tervehdys.

Katja Alaja: Ennen kuin alamme puhua tulevaisuuden hoitotyöstä, kuuntelemme kuinka Matias visioi sitä.

Matias Kivilahti: Sovellukset tulevat lisääntymään ja kehittymään tulevaisuudessa vielä paljonkin. Niitä on nykypäivänäkin jo useampia. Nyt kun olemme tätä etävastaanottoa lisänneet, ja monesta sovelluksesta se jo löytyykin, niin se voi jopa vielä jatkuakin tämän pandemian jälkeen. Hoitotyö voisi tulla esimerkiksi potilaan luokse. Se olisi sellaista liikkuvaa hoitotyötä. Ja sitten se voisi olla sellaista, että sillä sovelluksella saataisiin lisättyä tietoa potilaasta, omainenkin voisi syöttää tietoja sinne. Samalla osallistaisimme myös omaista. Ja sitten kun hoitajat saavat poikkeavia tai hälyttäviä tietoja potilaasta, niin siihen pystyttäisiin puuttumaan. Ja tiedot olisivat näkyvillä siellä sovelluksessa hoitajille. Se tieto välittyisi heti oikeaan osoitteeseen myös, ja se olisi melko nopeaa tiedonvälitystä ja -kulkua, ja puuttumista nopeasti potilaan tilanteeseen.

Katja Alaja: Näiden ajatusten takaa löytyvä Matias Kivilahti opiskelee sairaanhoitajaksi Diakonia-ammattikorkeakoulussa. Matias puhui etähoidosta, jota tehdään jo nykyisin. Monien selvitysten ja tutkimusten mukaan etähoito ja erilaiset digiratkaisut nähdään yhtenä ratkaisuna resurssipulaan. Siis siihen tilanteeseen, jossa terveydenhuollon asiakkaiden määrä kasvaa nopeammin kuin hoitohenkilökunnan määrä. Kuinka yleisiä tällaiset digiratkaisut ovat jo Suomessa ja maailmalla, Arja?

Arja Suikkala: Kiitos kysymystä. Itse asiassa kyllähän meillä on, voisi sanoa että ehkä tämän koronapandemian myötä, otettu melko iso harppaus digiratkaisujen näkökulmasta. Koska esimerkiksi monia vastaanottotoimintoja on siirretty jo etävastaanottoihin, ja sillä tavalla pyritty palvelemaan terveydenhuollon asiakkaita rajoituksista huolimatta, mahdollisuuksien mukaan. Mutta jos ajattelemme ylipäänsä terveyden näkökulmasta, niin meistähän jokainen lähestulkoon käyttää jonkinlaista ratkaisua. Moni on ladannut esimerkiksi Koronavilkun itselleen, joka on yksi ratkaisu ja sovellus tänä aikana. Sitten meistä monet käyttävät älyrannekkeita, seuraavat sillä omaa hyvinvointiaan, kuinka nukutaan, kuinka riittävästi liikutaan, ja niin edelleen. Nämä ovat tulleet sillä tavalla jokaisen arkeen. Älyratkaisujen kehittämisen näkökulmasta ehkä urheilu ja terveydenhuolto ovat sellaisia, jotka molemmat myös palvelevat ja tuottavat näitä ratkaisuja niin, että ne palvelevat toinen toisiaan.

Katja Alaja: Entä sitten tulevaisuudessa? Kuinka digitaalisessa maailmassa elämme, kun puhumme hyvästä hoidosta?

Arja Suikkala: Luultavasti lisääntyvässä määrin digitaalisessa hoidossa elämme tulevaisuudessakin. Toki meidän tulee nyt muistaa se, että ainakin oman näkemykseni mukaan melko paljon näitä ratkaisuja tehdään meille tavallisille työssäkäyville ihmisille, ja myös kohdennetusti ikääntyville.

Katja Alaja: Mitä Lauri ajattelet tästä? Kuinka itse näet sen, että millaiseen digimaailmaan olemme kenties menossa?

Lauri Kuosmanen: Kyllä luulen, että Matias ennustaa melko hyvin hoitotyön tulevaisuutta tuossa puheenvuorossaan. Ilman muuta digitaaliset ratkaisut tulevat säilymään osana terveydenhuoltoa, ja myös osana hoitotyötä. Se on selvä. Digiä enemmän innostuin tuosta Matiaksen puheenvuoron valveutuneista potilaista ja asiakkaista, joka on mielestäni erittäin toivottavakin tulevaisuuden skenaario. Että ihmiset ovat tietoisia omasta tilanteestaan. Jossa digitaalisuus tietysti auttaa. Mutta myös omista oikeuksistaan, siitä että mikä on heille hyväksi, ja he uskaltavat rohkeasti sanoa toivomuksiaan hoidon suhteen. Tällä tavalla ovat aktiivisia palveluiden käyttäjiä. Se on mielestäni aivan toivottava skenaario.

Arja Suikkala: Olen täysin samaa mieltä kuin Lauri, että valveutuneet asiakkaat ovat mielestäni yksi terveydenhuollon etu. Koska silloin he ottavat myös osaltaan vastuuta omasta hoidostaan. Osaavat vaatia tietynlaisia asioita. Se haastaa henkilöstön, opiskelijat, ammatissa työskentelevät, pitämään myöskin itsensä hyvin ajan tasalla, koska he joutuvat sitten vastaamaan myös lukuisiin kysymyksiin. Ja perustelemaan näkemyksiään, tuomaan tutkittuun näyttöön perustuvaa tietoa. Se on myös hoidon laadun yksi tae silloin. Toki siinä voi tulla kääntöpuolena myös se, että odotukset voivat asiakkailla olla sitten suurempia kuin mihin on mahdollisuuksia. Mutta näissä kaikissa tilanteissa ajattelisin, että se kohtaaminen on se A ja O. Että kuinka se asiakas, terveydenhuollon asiakas tai potilas kohdataan niissä tilanteissa. Kaikki lähtee aina siitä.

Lauri Kuosmanen: Siitähän tässä on kuitenkin kysymys. Sosiaali- ja terveydenhuollon volyymi, tai mitä siellä tapahtuu, sehän on kohtaamisia avun hakijan ja apua tarvitsevan, ja sitten auttajien välillä. Ja näitä on suomalaisessa järjestelmässä miljoonia vuosittain. Siitä se koostuu se koko perustoiminto, mitä siellä SOTE-palvelussa tapahtuu. Ja sen laadustahan tässä puhutaan, että se onnistuu. Ja tuo on kyllä todella mielenkiintoinen kysymys, että mitä digimaailma tuo tähän. Osa kohtaamisista on jo siirtynyt etäyhteyksiin. Ja jatkossa luultavasti jää pysyväksi osa näistä kohtaamisista. Niin senhän joudumme kokonaan opettelemaan uudestaan. Kuten olemme joutuneet opettelemaan kaikki tämän pandemian aikana, nämä etäyhteydet. Kuinka käyttäydytään, kuinka huomioidaan toisia, pidetäänkö kameroita päällä vai kiinni, ollaanko aktiivisia vai kokonaan hiljaa. Kuinka aistitaan ihmisten tunnetiloja, eleitä, koko se fyysinen viestintä johon olemme tottuneet silloin kun esimerkiksi sairaanhoitaja havainnoi sairasta ihmistä. Niin kyllähän se on hyvin kokonaisvaltainen havainnointiprosessi. Eikä se pelkästään voi tapahtua etänä, tai jonkin digitaalisen datalaitteen avulla. Väitän, että siinä vierellä pitää vain olla, ja koskettaa ja kuunnella ja katsoa.

[musiikkia]

Katja Alaja: Mistä koostuu hyvä vuorovaikutus jos se on digivälitteistä? Kuinka siitä vuorovaikutuksesta saadaan hyvää siinä digissä? Sehän ei ole aina helppoa oikeassakaan elämässä.

Lauri Kuosmanen: Ei ole, ja me kaikki opettelemme sitä. Mitä enemmän käytämme, niin sitä enemmän opimme tätä sosiaalista koodistoa ja tapaa toimia etänä. Se tunnehan siitä täytyy sitten välittyä. Mutta ajattelisin, että tuossa on todella tärkeää se, että me oppisimme tunnistamaan ne ihmiset, joita voidaan hoitaa tai auttaa etänä. Ja ne, joita ei kannata tai ei pitäisi hoitaa etänä. Tämä on yksi elementti, kuten muutenkin kehitellään yksilöllisiä lääkehoitoja ja niin edelleen. Tämä on yksi sitä hoidon prosessia.

Katja Alaja: Tuo on melko mielenkiintoinen tämä. Että voidaanko kaikkia auttaa etänä. Ajatteletko itse että se ei välttämättä toimi kaikkien kohdalla?

Lauri Kuosmanen: Oma taustani on mielenterveystyössä ja psykiatriassa. Niin kyllä siellä on paljon ihmisryhmiä ja potilasryhmiä, joita ei pidä hoitaa etänä. Vaan pyytää heidät vastaanotolle, ja kannustaa tulemaan hoitopaikkaan, ja sillä tavalla esimerkiksi saada heitä liikkeelle heidän omasta kodistaan.

Katja Alaja: Tuohan on itse asiassa todella hyvä pieni asia, joka voi olla osa sitä hoitoa. Jotenkin pitää miettiä, että ei mene lapsi pesuveden mukana. Että vaikka puhumme sinänsä hyvistä asioista, joilla voidaan saada hyötyä, niin ei sitten tehdä tällaista tuhoa jonkun potilaan hoidossa. Miten Arja näet, onko joitakin ryhmiä joille se digi ei välttämättä sovellu?

Arja Suikkala: Kyllä siis itse ajattelisin, että tällä hetkellä hyvin pitkälle meille tavallisille ihmisille, työikäisille ja ikääntyneille, näitähän on kohdennettu näitä digitaalisia palveluja melko paljon. Ajattelisin ryhmänä erikseen lapset, joka on alue, josta vähemmän tiedetään. Ja sitten ylipäänsä erityisryhmät, esimerkiksi näkövammaiset, kuulovammaiset ryhmänä, koska ne vaativat aivan toisenlaista huomioimista sen terveydentilan näkökulmasta. Silloin kun on aistivajauksia tai muita, niin miten siinä tulee se kohtaaminen hoitamaan. Koska se vaatii taas omaa osaamista ja toisenlaisia ratkaisuja niin siltä ammattihenkilöltä kuin myös luultavasti digitaalisissa ratkaisuissa, kuin niin sanotusta keskivertokansalaiselle suunnitteluissa palveluissa.

Katja Alaja: Tuo on hyvä pointti. Millaisia ne palvelut ovat. Miten saamme aikaiseksi hyvän palvelun. Voisi ajatella, että hyvää palvelua ei voi kehittää ilman, että potilaat ovat mukaan sen kehittämisessä. Mutta onko tällainen yleistä?

Arja Suikkala: Tokihan se on aina tärkeää, että asiakasryhmät joille palveluita tai sovellusta kehitetään, että he ovat kehittämistyössä mukana. Koska silloin voidaan nimen omaan ottaa huomioon se käyttäjänäkökulma, käyttäjäystävällisyys. Se näkemys on aina erilainen sen ohjelmiston tai sovelluksen kehittäjän, ja toisaalta alan terveydenhuollon ammattilaisen näkökulmasta. Asiakas on kuitenkin se, joka käyttää sitä., Ja sen täytyy olla hänelle sopiva ja soveltuva. Eli siinä mielessä erittäin tärkeä näkökulma.

Katja Alaja: Miten sinä Lauri näet tämän? Olet itsekin kehittämässä tällaista digivälinettä.

Lauri Kuosmanen: Käyttäjänäkökulma on ehdoton. Sehän on elintärkeä. Sosiaali- ja terveydenhuolto ei ole ehkä aivan paras esimerkki siitä, että kuinka käyttäjien kokemukset, ääni tai mielipiteet on huomioitu palvelujen kehittämisessä. Olemme petranneet siinä viime aikoina, että onhan meillä asiakasraateja ja kokemusasiantuntijatoimintaa. Ne tuovat sitä palvelujen käyttäjän näkökulmaa myös tähän terveydenhuoltoon, mikä on todella tervetullutta. Jos bisnesmaailmaa kuuntelee tai seuraa, että miten siellä jokin sovellus tai tuote kehitetään, niin käyttäjätieto ja -palaute on elintärkeää. Siellähän tuotteita viedään melko aikaisessakin vaiheessa, jopa keskeneräisinä, käyttäjien testattavaksi, jotta nähdään, miten ihmiset ottavat sen käyttöönsä. Tämä on digimaailmassa erittäin tärkeää. Jokainen meistä tietää, että huonosti toimiva tai tyhmä tai kökkö sovellus jää käyttämättä.

Katja Alaja: Olet tutkijaryhmässä, joka kehittää tekoälylle perustuvaa chat-bottia. Tässä chat pal -palvelussa ajatus on se, että se botti juttelee sellaisen ihmisen kanssa, joka tarvitsee henkistä tukea, kannustaa ja hieman tuuppaa eteenpäin hakemaan apua, jos sellaista tarvitsee. Tämä on ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä. Miten teillä on potilaat mukana kehitystyössä?

Lauri Kuosmanen: Me emme puhu potilaista, koska tämä on tarkoitettu kenelle tahansa meistä. Ja lähtökohta on se, että meillä kaikilla on mielenterveys, ja meidän kaikkien mielenterveys tarvitsee välillä tukea ja boostausta. Käyttäjänäkökulma tulee siitä, että kuka tahansa meistä antaa palautetta siihen. Meillä on toki tässä ollut meidän tutkimushankkeessa työpajoja, joissa olemme pohtineet yhdessä tulevien mahdollisten ja potentiaalisten käyttäjien kanssa, että mitä tämä tekoälyrobotti, minkälainen persoonallisuus sillä on, mitä se puhuu, onko siihen mahdollista rakentaa kevennyksiä, miten huumoria käytetään, miten se juttelee käyttäjän kansaa. Ja tämä on ollut mielenkiintoinen prosessi, koska tämähän on hieman harhaanjohtava tämä tekoäly, koska sehän on todella tyhmä se robotti. Sehän ei osaa mitään, jos ei sille kerro että sano tuossa kohtaa noin, noin ja noin. Ei sitä niin älykkäänä voi suoranaisesti pitää. Mutta olemme yrittäneet meidän hankkeessamme miettiä sitä, mikä se käyttäjän näkökulma on. Mitä ihminen tarvitsee ja haluaa. Ja miten hän haluaa keskustella silloin, kun hän kaipaa tukea oman mielenterveyden vahvistamiseen.

Katja Alaja: Tuo on luultavasti hauska harjoitus siinä, että puretaan sitä ihmisen vuorovaikutusta. Että kuinka monitahoista se on, ja kuinka tulkinnanvaraista se on eri tilanteissa riippuen. Ei kuulosta, että se olisi täysin helppoa, mutta luultavasti erittäin mielenkiintoista.

Lauri Kuosmanen: Joo, erittäin vaikeaa itse asiassa. Ja iso työ on siinä, että se ei tosiaan osaa sanoa mitään, jollemme kirjoita sitä käsikirjoitusta sille tekoälylle. Ja sen huomaaminen tietysti myös korostaa sitä, että miten rikas meidän livenä tapahtuva vuorovaikutuksemme on. Ja sitä tietysti hoitotyössä tehdään paljon, ja miten suppeaksi se loppujen lopuksi jää se meidänkin tekoäly, verrattuna esimerkiksi sairaanhoitajan ja asiakkaan kautta potilaan vuorovaikutukseen.

Katja Alaja: Niin, ja ainakin tällä hetkellä se vaatii paljon työtä. Ja tietysti suomen kieli tuo siihen oman mausteensa. Mutta tämä on hyvä esimerkki siitä, että meille tulee myös entistä enemmän koneiden, robottien ja ihmisten välistä vuorovaikutusta sen rinnalle, että meillä on niitä ihmisten välisiä kohtaamisia.

[musiikkia]

Katja Alaja: Olemme puhuneet todella paljon tässä hyvästä vuorovaikutuksesta, ja potilaan ohjauksesta, On todella tärkeää miettiä, miten opiskelijat valmistautuvat tähän tulevaisuuden maailmaan. He ovat niitä tulevaisuuden terveydenhuollon ammattilaisia. Miten me pystynee auttamaan heitä kasvamaan paremmiksi vuorovaikuttajiksi siellä virtuaalisessa ympäristössä? Olisi mielenkiintoista Arja kuulla siitä, että miten näitä asioita opetetaan jo nykyisin sairaan- ja terveydenhoitajaopiskelijoille? Entä sitten täydennyskoulutuksen puolella?

Arja Suikkala: Opiskelijoilla teoreettisissa opinnoissa kyllä tulee tiedonhallinnan näkökulmasta ja potilasjärjestelmien näkökulmasta myös. Digitaalisen ohjauksen näkökulmasta. Teoriaopinnoissa näitä asioita. Mutta jos katsomme sitä, että missä opiskelijat ovat harjoittelussa, niin kyllähän se tänä päivänä painottuu vielä hyvin pitkälle siihen, että opiskelijat ovat sairaaloissa, poliklinikoilla. Ja tämä on mielestäni iso haaste vielä tänä päivänä, koska tämä malli ei näkemykseni mukaan tue sitä tulevaisuutta. Pitää olla rohkeutta lähteä perinteisestä ajattelusta laajentamaan sitä näkemystä ylipäänsä. Toinen näkökulma on sitten se, että miten se mahdollistuu. Eli ajattelisin, että oppilaitosten, työelämän ja erilaisia sovelluksia tuottavien yritysten yhteistyö on yksi, johon voidaan kytkeä opiskelijoita myös prosesseihin mukaan. Enemmänkin painottuu, jos yhteen vielä vetää, niihin teoreettisiin opintoihin. Koska niistä löytyy tutkittua tietoa ja uusinta tietoa. Mutta tämä käytännön puoli, miten niitä sovelletaan ja käytetään, on vielä sellainen, jossa vaaditaan kyllä lisää työtä.

Katja Alaja: Miten sitten jos mietimme vielä hieman sitä koulutusta. Puhuimme tuossa vuorovaikutustaidoista. Kuinka paljon sitä voi oppia teoreettisesti siellä opintojen aikana, harjoitteluissa? Onko se sellainen asia, joka saadaan erittäin vahvalle pohjalle silloin, vai pitäisikö sitä vielä paljon ottaa esille siinä, kun ihminen menee töihin, työllistyy pysyvästi? Pitäisikö siellä keskustella niistä asioista paljon? Paljonko voi oppia etukäteen?

Arja Suikkala: Sanotaanko, että rajattomasti voi oppia. Mutta toki täytyy muistaa, että esimerkiksi opiskelijatkin, persoonallisuus on aina erilainen. Ja meistä on osa enemmän ekstrovertteja, ulospäinsuuntautuneita, osa on enemmän sisäänpäinkääntyneitä. Siinä mielessäkin se, että minkälaiseen vuorovaikutukseen kukakin, mikä on kenellekin luontevinta. Persoonan näkökulmasta. Se on yksi asia. Mutta kyllä ajattelisin, että hyvin paljon koulutuksissa sitä myöskin harjoitellaan. Ja enemmän tällaisten pirullisten tilanteiden kautta. Koska nehän ovat myös sellaisia, jotka haastavat ja ruokkivat sitä tietyllä tavalla opiskelijaa. Ja miten niistä selviytyy. Ja tänä päivänä käytetään melko paljon myöskin simulaatiota, eli todellisten kaltaisten tilanteiden harjoittelua simulaationa. Ja sitä voidaan myöskin käydä niin, että ei olla ainoastaan fyysisessä tilassa, vaan ollaan esimerkiksi työskentelemässä oman tietokoneen kautta. Tällaisina verkkovälitteisinä. Meillä oli esimerkiksi melko kiva kokemus siitä, että meillä oli hoitotyön opiskelijoita Oulun yksiköstä, sosiaalialan opiskelijoita Helsingistä, ja viittomakielen tulkkauksen opiskelijoita ja kokemusasiantuntija Turusta. Siinä pohdimme asiakkaan tilannetta, miten sitä lähdemme ratkaisemaan. Kun oli vielä kyse siitä, että oli kuurosta kyse. Se oli hyvin, hyvin mielenkiintoinen. Ja sitä seurasi myös lukuisa joukko. Siinä oli aktiiviset toimijat verkkovälitteisessä simulaatiossa, ja sitten siinä oli myös yleisöä aivan Vietnamista ja Nepalista asti, meidän hankekumppanuuskorkeakouluistamme. Se oli hyvin hedelmällistä kyllä se keskustelu, kun se tilanne siinä jälkikäteen myöskin purettiin. Siinä yhdistettiin hyvin monenlaista vuorovaikutusta. Eli tätä miten ollaan asiakkaan kanssa vuorovaikutuksessa, miten ollaan toisen ammattiryhmän henkilön kanssa vuorovaikutuksessa, ja miten myöskin ratkaistaan tilanne silloin kun joudutaan käyttämään viittomakieltä.

Katja Alaja: Tällaiset eettiset pohdiskelut, hienoa kuulla että niitä on siellä opinnoissa mukana käytännön tilanteita harjoitellaan. Onko niille aikaa siinä käytännön hoitotyössä? Koska nämä ovat luultavasti hieman prosessimaisia asioita, ei näitä kertalaakista opi, kuten tuossa sanoit Arja. Miten näet tämän tilanteen?

Arja Suikkala: Opiskelijoitahan aina eettiset asiat pohdituttavat, erityisesti harjoittelujaksot ovat sellaisia, jotka nostavat esille näitä eettisiä kysymyksiä. Ja melko monissa harjoitteluympäristöissä on myös mahdollisuus onneksi niitä purkaa ja keskustella. Ehkä se minun huoleni on siinä että valmistuttuaan sairaanhoitajat kokevat eettistä uupumusta. Ja sen tyyppisiä asioita, että en pysty tekemään tätä työtäni niin hyvin kuin haluaisin. Ja se on ehkä sellainen huolestuttava seikka. Ja siihen esimerkiksi viimeinen valmistumisvaiheen harjoittelu on melko ratkaiseva. Jos se menee hyvin, niin se myöskin vahvistaa sitä omaa osaamista ja pärjäämistä työelämässä.

Katja Alaja: Tämä on todella mielenkiintoinen kysymys, että kuinka paljon aikaa käytetään tällaisiin eettisiin pohdiskeluihin työpaikoilla. Ja paljonko siihen ylipäänsä pitäisi käyttää aikaa. Kuinka Lauri itse näet tämän?

Lauri Kuosmanen: Kuten vuorovaikutusta, niin myös eettistä ajattelua voi kehittää. Ja on erittäin tärkeää, että sitä tehdäänkin, ja sitä opiskellaan sairaanhoitajakoulutuksissa. Ja olen todella iloinen että sitä tapahtuu siellä. Ja se on mukana opintosuunnitelmissa. Eettinen päätöksenteko ja eettiset keskustelut, niiden ei tarvitse kestää tuntikausia. Ja uskon, että ne on mahdollista integroida osaksi sitä kiireistä käytännöntyötä. Nehän voivat olla hyvin pragmaattisia, käytännönläheisiä, että meitä huolestuttaa nyt tämä asia yksikössä, emme tiedä miten tässä pitäisi toimia. Tämä herättää meissä ristiriitaisia ajatuksia ja monenlaisia tunteita. Voimmeko keskustella tästä hetken. Ja sille varataan 45 minuuttia tai puoli tuntia aikaa, ja toistetaan tarvittaessa. Sen ei tarvitse olla niin hienoa tai byrokraattista etiikka.

Katja Alaja: Voisimme lopuksi vielä jutella hoitajapulasta. Siitä, että ilman hoitajia se hyvä hoito ei ole mahdollista tulevaisuudessakaan. Ja melko monet tahot miettivät tätä asiaa, haluttaisiin varmistaa että hoitotyö koetaan kiinnostavaksi, saadaan opiskelijoita hakeutumaan sinne, ja totta kai pysymään siellä alalla. Maahanmuuttokin nousee esiin yhtenä väylänä saada lisää hoitajia. Miten sitä hoitotyötä tulisi itsessään kehittää, että sen vetovoima säilyisi? Arja.

Arja Suikkala: Ylipäänsä hoitotyö nähdään merkittävänä ja tärkeänä työnä. Ja se on luultavasti tässä tämän kuluneen puolentoista vuoden aikana myös osoittanut sellaiseksi, että se on yksi kantava yhteiskunnan rakenne. Ja sinänsä meillä esimerkiksi on organisaatioita, jotka tähtäävät tietoisesti vetovoimaisiksi organisaatioiksi. Puhutaan niin sanotusta magneettisairaala-ajatuksesta. Eli magneetti vetää puoleensa työntekijöitä. Tulevia työntekijöitä, ja myöskin potilaita jotka haluavat tulla hoidetuksi tietyssä paikassa. Ja se vaatii johtamisen näkökulmasta asioita niin, että siitä saadaan vetovoimainen organisaatio. Mutta se vaatii myöskin sitä, että se työntekijöiden osaaminen tunnistetaan, se pystytään hyödyntämään parhaalla mahdollisella tavalla niin, että yksilölliset ominaisuudet voidaan siinä ottaa huomioon. Että missä on hyvä, niin kohdentaa myös sitä osaamista ja sen kehittämistä tiettyyn suuntaan. Eli mahdollistaa myös urakehityksen. Toinen asia, mikä tietysti aina tässä puhuttaa on se palkkaus, koska pelkästään se hyvä työn sisältö ei elätä. Eli se myös, että on työn vaativuuden palkkaus kohdallaan. Ja se on luultavasti yksi asia, jota myös nuoret alalle tulevat puntaroivat. Ja ylipäänsä nyt kun lähtee miettimään, että mille alalle hakeutuu opiskelemaan, niin se voi olla yksi asia.

Katja Alaja: Entä sitten hoitoalan koulutus? Onko siinä jotain sellaista, että sitä voidaan tehdä vielä kiinnostavammaksi ja paremmaksi? Arja tuossa jo sivusit jo sitä, että kuinka tätä vuorovaikutuspuoli hoituu digissä. Pitää vielä tuoda lisää sinne, tarvitaan uusia oppimisympäristöjä. Onko siinä lisäksi vielä jotakin muuta, jota siellä voitaisiin tehdä, jotta oppimiskokemus on myös mahdollisimman hyvä ja realistinen?

Arja Suikkala: Jos ajattelemme tuon alan pitovoiman näkökulmasta, niin koulutuksenhan pitäisi vastata myös melko realistisesti sitä, mitä se tuleva työ sitten on. Ja siinä mielessä yhteistyö työelämän kanssa on melko olennainen. Ja sehän on tietysti olennainen, koska harjoittelu sisältyy aivan säädösten mukaisesti paljon koulutukseen. Sen näen. Mutta näen myöskin nämä monenlaiset uudet pedagogiset ratkaisut, jotka tulevat verkko-opetuksen näkökulmasta, erilaisten sovellusten näkökulmasta. Eli voimme myöskin pelillistää joitakin asioita. Ja sitten ajattelisin, että tänä päivänä kun myös tämä digitaalisuus on tullut niin paljon opetukseen, niin se ei enää välttämättä tarkoita sitä, että kun aloitat koulutuksessa, niin sinun täytyy muuttaa esimerkiksi Helsinkiin asumaan. Vaan, että etäyhteyksien kautta voi melko paljon opintoja myös sieltä jostakin kauempaa Suomesta, ja sillä tavalla koulutus on myös tavoitettavampaa. Eli aivan vastaavasti kuin potilaat saavat palveluja entistä enemmän asuinpaikasta riippumatta, niin myös opiskelua voi tehdä entistä enemmän asuinpaikasta riippumatta.

Katja Alaja: Olemme jutelleet hyvän tovin tulevaisuuden hoitotyöstä. Hyvä hoito on tulevaisuudessakin mahdollista, kun potilas on mielessä ensimmäisenä, ja hyvää hoitoa kehitetään yhdessä. Mukaan tarvitaan niin potilas, omainen, hoitohenkilökunta, päättäjät kuin palvelujen kehittäjät. Mitä vielä haluat sanoa kuulijoille, joiden joukossa on hoitoalan opiskelijoita ja ammattilaisia? Arja.

Arja Suikkala: Oikeastaan halusin sanoa se, että aikoinaan kun tein opiskelijan ja potilaan hoitosuhteeseen liittyvää tutkimusta, niin muistan kun yksi miesopiskelija minusta hyvin määritteli sen, että mikä on hänen näkökulmastaan se ydin ollut oppimisessa. Hän totesi hyvin yksioikoisesti, että potilas on ollut hänen paras opettajansa. Koko koulutuksen ajan Tämä on mielestäni se lähtökohta, että olimme sitten opinnoissa tai työelämässä, niin opimme toisilta ihmisiltä aivan valtavasti. Ja sieltä tulee se paras anti. Ja sehän on myös hoitotyössä se paras palkitsevuus, nimenomaan ne potilaat.

Katja Alaja: Entä Lauri? Mikä sinun viestisi on kuulijoille?

Lauri Kuosmanen: No tämä on aivan samaa, Arja kaikella kunnioituksella, meidän keski-ikäisten hoitotyön ammattilaiseen puhetta, se kohtaaminen ja potilaan kanssa työskentely on se ensimmäinen. Kaikesta hypetyksestä tai digi-innostuksesta huolimatta niin hoitotyön keskeisintä ydintä on ihmisten välinen kohtaaminen. Ja siinä se taika tapahtuu. Toki se voi osittain siirtyä sinne digiin, mutta ei ollenkaan niin isossa mittakaavassa ehkä kuin tällä hetkellä ajattelemme.

Katja Alaja: Kiitos kun olitte mukana tässä Dialogissa. Ja sinä, rakas kuulija, vinkkaa tästä Dialogi-podcastista tutuillesi, ja jatkakaa keskustelua. Ja tule taas langoille ensi kerralla.

[musiikkia]

[äänite päättyy]