Tekstivastine: Miten rakennetaan saavutettava yhteiskunta viittomakielisille?

[äänite alkaa]

Marko Vuoriheimo: Meitä sanotaan niin kun tavallaan näkymättömiksi kansalaisiksi, me muututaan siinä kohtaa. Vammaiset ajattelee että no, kuurot loppujen lopuksi niin ei ne välttämättä ole ihan sellaisia vammaisia, nehän pelaa lätkää ja ajelee autolla, kuuroja artisteja ja tekee musaa. Mutta sitten samaan aikaan ehkä kuulevat ihmiset ajattelevat, että kuuro, eihän se tänne kuulu, tehän kuulutte tuonne vammaisten porukkaan. No kumpaan minä nyt menen ja miten, että me ollaan vähän tällaisia väliinputoajia jostain kulmasta tarkasteltuna.

Tiina Saarijärvi-Kivelä: Usein monet ajattelevat että okei, tulkki on vain sellainen, että ei se tulkki olekaan minua varten, se onkin tuota kuuroa varten vain. On monilla sellainen asenne, mutta ei. Sehän tarkoittaa sitä, että tämä tulkki on tässä kuulevaa ja minua kuuroa varten, molempia. Ei se ole pelkästään minun tulkkini vaan se on myös sinun, sen kuulevan osapuolen, joka siinä kommunikoi minun kanssani, myös hän tarvitsee sitä tulkkia.

[musiikkia]

Katja Alaja: Elämä kuurona ja viittomakielisenä Suomessa onnistuu paremmin kuin monessa muussa maassa. Yhdenvertaisuuteen on silti pitkä matka. Minä olen toimittaja Katja Alaja ja tämä jakso on osa Diakonia-ammattikorkeakoulun Dialogi -podcastia. Se kutsuu mukaan rakentamaan tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa.

[musiikkia]

Katja Alaja: Minun kanssani täällä studiolla on kaksi asiantuntijaa tulkkeineen. Marko Vuoriheimo, joka tunnetaan rap-artisti Signmarkina ja yrittäjänä. Hänen tulkkinaan toimii Jussi Vainio. Markolla on kolme yritystä, viittomakielen tulkkausyritys, viittomakielen tulkkaukseen keskittynyt ohjelmistoyritys sekä käännöksiä, musiikkia ja videoita tuottava yritys, jonka nimissä Marko tekee myös kymmeniä inspiraatioluentoja vuodessa.

Marko Vuoriheimo: Moikka moi. Kiva nähdä ja kiva olla täällä.

Katja Alaja: Sama juttu. Ja toisena viittomakielen lehtori Tiina Saarijärvi-Kivelä Diakonia-ammattikorkeakoulusta. Hänellä on kaksi tulkkia mukana. Puheille kääntämässä on Kirsi Huisman ja toinen tulkki, joka viittoo, on Heidi Porekari.

Tiina Saarijärvi-Kivelä: Moikka moikka, kiva olla täällä.

Katja Alaja: Kiva kun olet mukana. Ja mukavaa päästä kuulemaan teidän kokemuksianne. Hiljennytään hetkeksi kuuntelemaan Olivian ajatuksia.

Olivia Huovila: Ajatellaan tilanne, jossa meiltä kuulevilta otettaisiin pois meidän oma äidinkielemme suomen kieli, jota emme voisi enää käyttää. Miltä se tuntuisi? Se on meidän oma kieli ja meidän keino kommunikoida toistemme kanssa. Sama koskee myös viittomakielisiä, heidän omaa rakasta äidinkieltänsä eli suomalaista viittomakieltä. Ikävintä tässä toki onkin se, että heidän kielensä ja kulttuurinsa ovat valitettavan pienessä osassa yhteiskunnassamme. Onkin tosi surullista, että ei saavutettavuus kohtaa aina viittomakielisten kohdalla. Esimerkiksi junien ja kauppakeskusten kuulutukset, ja esimerkiksi Youtube-videoiden sisällön vastaanottaminen on meille kuuleville täysin itsestäänselvyys. Tällaiset tiedot kuitenkin jäävät viittomakielisiltä saamatta, koska he eivät aisti maailmaa aina korvien avulla.

Katja Alaja: Näiden näkemysten takana on tänä keväänä viittomakielen tulkiksi valmistuva Olivia Huovila. Hän opiskelee Diakonia-ammattikorkeakoulussa. Olivia toi esiin, että viittomakielinen jää joidenkin asioiden ulkopuolelle yhteiskunnassa.

Marko Vuoriheimo: Se on ihan totta. Suomessa on vielä tosi paljon töitä tehtävänä, liittyy nimenomaan tasa-arvoiseen tiedonsaantiin. Moni esimerkiksi tv-kanava pesee kädet tavallaan tästä, ei halua ottaa vastuuta siitä teknisistä syistä tai liian kallis hinta ovat nämä mihin vedotaan. Se on tosi harmi, että ajatellaan aina ensin sitä rahaa ja sen jälkeen vasta sitten ajatellaan, että miten se tasa-arvoinen saavutettavuus voitaisiin toteuttaa. Esimerkiksi elokuvateattereissa sama juttu, esimerkiksi suomenkielisissä elokuvissa ei ole tekstityksiä. Tästä on pitkään keskusteltu ja voin sanoa, että taisteltukin. Usein vedotaan siihen, että esimerkiksi suomalaiset sitten katselijat, heitä jotenkin häiritsisi tämä, että elokuvissa olisi tekstitykset, mutta samaan aikaan kukaan ei valita siitä, jos englanninkielisissä elokuvissa on tekstitykset, että siitä ei valiteta. Mutta tuntuu, että se on vähän hullu tilanne.

Katja Alaja: Ja jos ajattelee sitä, että kerrottaisiin että minkä takia, että nyt myös kuurot ja viittomakieliset pystyvät seuraamaan tätä ohjelmaa, niin kyllä minä uskon, että katsojat ymmärtäisivät tämän. Tuntuu jotenkin mahdottomalle ajatukselle, että ei.

Marko Vuoriheimo: Kyllä, ja tosi monta erilaista sosiaalisen median keskustelua on käyty tästä, että oikeasti ihan siis tavalliset ihmiset, sanotaan kuulevat ihmiset sanovat, että tekstitys olisi tosi hyvä asia. Esimerkiksi kaikki suomalaiset näyttelijät eivät artikuloi aina hirveän hyvin kaikki siis. Voi olla taustalla tosi paljon meteliä, että on vaikea seurata, jos sinä olet sellaisessa paikassa, niin tekstitykset auttaisivat. Tai jos on vaikka vauva ja ei halua käyttää esimerkiksi hirveästi ääntä tv:ssä, vauva nukkuu, niin tekstityksistä olisi hirveästi hyötyä siinäkin. Usein ihmiset ajattelevat ensin, että tekstitykset olisivat jotenkin kuuroja varten, kun kuuroja on vain 5000 Suomessa, mutta onhan Suomessa paljon huonokuuloisia, tosi vaikeasti huonokuuloisia. Asennemuutosta vaaditaan.

Katja Alaja: Niinpä, eli tavallaan se palvelisi paljon laajempaakin joukkoa. Sano vielä tuosta, että tekstitykset, sehän ei ole kuitenkaan ihan sama asia kuin viittomakieli, eikö niin?

Marko Vuoriheimo: Ei ole, ei todellakaan ole. Ihan vaan senkin takia, että viittomakieli on tosi visuaalinen kieli, siinä on oma sanajärjestyksensä ja monella kuurolla ja huonokuuloisellakin, no se riippuu aina vähän taustoista sitten, että minkälaiset opiskelumahdollisuudet on olleet sen suomenkielen osalta. Saattaa olla esimerkiksi kuuroista lapsista osa, ketkä syntyvät kuuleviin perheisiin, niin oppivat vasta vuosien päästä kunnolla esimerkiksi viittomaan, että he eivät ole saaneet esimerkiksi saman tien parasta mahdollista oppimisympäristöä. No minulla on kuurot vanhemmat, että vanhemmat pystyivät saman tien kun pienenä minulla esimerkiksi oli joku sana, niin minä pystyin viittomaan. He pystyivät viittomaan minulle, että mitä tuo sana tarkoittaa. Minä pystyin heti yhdistelemään asioita helpommin, että kaikkihan eivät ole samassa tilanteessa. Sen takia tarvitaan sitä viittomakieltä myös, että tekstitys ei ole mikään kokonaisratkaisu.

Katja Alaja: Aivan, mutta se auttaisi ainakin paremmin sitten nauttimaan jostakin palvelusta niin kuin elokuvista, jonka sinä otit yhtenä esimerkkinä esiin. Miten sitten Tiina, millaisia.

Marko Vuoriheimo: Tuohon vielä hei, joo anteeksi.

Katja Alaja: Sano vain.

Marko Vuoriheimo: Nopeasti vielä jatkan tästä, kun ajatus riitti. Esimerkiksi Pikku Kakkoselle minun yritykseni on tehnyt paljon käännöstöitä, ollaan tehty meidän yrityksen kautta käännöstöitä viittomakielelle. Se on tosi hieno juttu. Esimerkiksi Yle ja muut kanavat eivät välttämättä käytä niitä tekstityksiä lastenohjelmissa, musiikkiohjelmissa, urheiluohjelmissa ja nämä kolme kuitenkin, ne olisivat juuri esimerkiksi minulle henkilökohtaisesti aika tärkeitä ohjelmia. Ne ovat juuri ne mistä tekstitykset puuttuvat ja tosi moni ajattelee, että no hei jääkiekko, vaikka MM-kisat, että voidaan me vaikka tekstittää ne seuraavana päivänä. Ja minä olen kysynyt oikeasti tältä ohjelmavastaavalta, että okei, sovitaanko sillä lailla sitten, että katsotaan Suomen finaali sitten vasta seuraavana päivänä yhdessä sinun kanssasi, miltä sellainen tuntuisi? Ei, ei, että onhan se aivan eri fiilis katsoa jälkilähetyksenä niitä.

Katja Alaja: Saitko sinä mitään vastausta siihen?

Marko Vuoriheimo: En, en saanut.

Katja Alaja: Eli tuo kertoo siitä, että jos ajatellaan että sekä niin kuin kaupallisten palveluiden että julkisten palveluiden puolella on sellaisia asioita, joista sinä jäät ulkopuoliseksi.

Marko Vuoriheimo: Kyllä.

Katja Alaja: Miten Tiina sinulla, millaisia ulkopuolisuuden kokemuksia sinulla on?

Tiina Saarijärvi-Kivelä: No joo, siis ulkopuolisuuden kokemuksia, niitähän on. Siis se, että jos kielen saavutettavuus ei toteudu, minähän jään silloin ulkopuoliseksi. Silloin tuntuu ehkä siltä, että minä joudun tekemään enemmän töitä juuri sen eteen, että minä kohtaan, miten minä saan sen tiedon jostain, millä tavalla se tulee minulle konkreettisesti, että joutuu käyttämään erilaisia kommunikointitapoja, esimerkiksi ihan kynää ja paperia tällaisessa keskustelutilanteessa. Siis se, että pitäisi hoitaa itse omaa saavutettavuuttaan, niin minä joudun itse hoitamaan sen niin, että se tavallaan toteutuu siinä tilanteessa. Se olisi hieno idea joo, jos yhteiskunta pystyisi sen tarjoamaan meille, että saavutettavuus, siinähän se on tavallaan se idea mikä pitäisi tulla, aivan kuin Marko tuossa sanoi. Tosi hyviä esimerkkejä mitä hän toi esiin, mutta se että joutuu tavallaan itse tekemään sen sitten yhteiskunnan puolesta. Ja joskus se tosiaan sitten menee siihen, että joutuu vaan tekemään kompromisseja, jotta saa jotain tietoa ja se yleensä vaikuttaa sitten siihen, että aikaa ainakin venyy niissä tilanteissa.

Marko Vuoriheimo: Ja tuosta tuli sellainen ajatus mieleen, että tästä asiasta on kyllä valitettu joo, mutta se pitäisi aina muistaa, että kuitenkin Suomessahan on lähtökohtaisesti hyvä tilanne. Meillä on tulkkauspalvelut, yksi maailman parhaimmista tulkkauspalveluista ja minä voin esimerkiksi jos minä haluan, niin minä voin pyytää tulkin viereen tuohon istumaan vaikka 24 tuntia vuorokaudessa. Tai jos minä lähden ulkomaille, minä saan tulkin sinne mukaani jos minä näin päätän tehdä ja se on todella harvinaista. Maailmassa on ihan muutamia maita, missä tällainen tulkkauspalvelu on tarjolla.

Katja Alaja: Aivan.

Marko Vuoriheimo: Ja se on todella upea asia, mutta silti totta kai toivon, että ihmiset eivät vain ajattele sen takia, että minun elämäni jotenkin riippuisi tulkkauksesta. Se on tosi ärsyttävä ajatus. Esimerkiksi joku suomalainen lähtisi Venäjälle, jos kuvitellaan tällainen tilanne. Hän ei ymmärrä yhtään, että siellä tarvitaan sanakirjaa tai että suomalaisten pitäisi oikeasti tehdä töitä, että voisi ymmärtää ja pärjätä siellä jollain tavalla. Sitten olisi ehkä helpompi ajatella, että siinä on tulkki mukana. Mutta se tulkin saaminen siihen vierelle ja sitten lähteä Venäjän matkalle, niin siinä on vaivaa oikeasti siinä prosessissa, mutta meille se on arkipäivää.

Katja Alaja: Oletko sinä koskaan tehnyt sitä, Marko? Oletko sinä koskaan ollut ulkomailla niin, että tulkki on ollut mukana?

Marko Vuoriheimo: Olenhan nyt toki, joka kerta, mutta ei lomamatkoilla toki. Silloin minä haluan juoda kaljaa ihan rauhassa.

Katja Alaja: Niin, koska tuo on mielenkiintoinen juttu jos ajatellaan sitä, että se tulkin käyttö, tosiaan se on niin kun teidän oikeus ja se on hyvä etu.

Tiina Saarijärvi-Kivelä: Aivan, totta.

Katja Alaja: Mutta vaatiihan se teiltä vaivaa sitten se tulkin hankkiminen aina siihen ja se on omanlaisensa lisä siihen teidän elämäänne. Tästä olisi kiinnostavaa kuulla lisää, kerro Tiina vähän sinun ajatuksiasi.

Tiina Saarijärvi-Kivelä: Joo, tosiaan sen verran kommentoin tuohon äskeiseen, että jos Venäjälle lähtisi ja ottaisi tulkin mukaan, niin sitä voisi soveltaa esimerkiksi sellaiseen ajatukseen, että usein monet ajattelevat että okei, tulkki on vain sellainen, että ei se tulkki olekaan minua varten, se onkin tuota kuuroa varten vain. On monilla sellainen asenne, mutta ei. Sehän tarkoittaa sitä, että tämä tulkki on tässä kuulevaa ja minua kuuroa varten, molempia. Ei se ole pelkästään minun tulkkini vaan se on myös sinun, sen kuulevan osapuolen, joka siinä kommunikoi minun kanssani, myös hän tarvitsee sitä tulkkia. Ja tätä ajatustapaa eivät ihmiset osaa sisäistää, että se tulkki on molempia varten. En minä tarvitse tulkkia, höpö höpö, kyllä, sinä tarvitset tulkkia jos sinä haluat minun kanssani. Mitä sitten tapahtuisi jos ei sitä olisi? Se on yksi sellainen asia mitä on hyvin hankala saada ihmiset ymmärtämään.

Katja Alaja: Tuleeko sinulla Marko jotain lisättävää tähän kokemukseen, josta Tiina kertoi?

Marko Vuoriheimo: No joo, vähän vastaavia kokemuksia. Mutta ehkä yksi konkreettinen esimerkki voisi olla tämä Chabla-niminen tuote, tällainen mobiilitulkkaus palvelusovellus. Ja olen yrittänyt muutaman yrityksen kanssa keskustella siitä, että hei kiinnostaisiko teitä tämä saavutettavuus, että kuurot voisivat helpommin ottaa teihin yhteyttä ja hoitaa asioita tämän kyseisen yrityksen kanssa. Tosi usein ihmiset sanovat sieltä tai yrityksistä vastataan, että joo, kiinnostaa, mutta ei meistä tunnu, että meillä olisi ollut kuurojen kanssa mitään ongelmaa. On tuntunut helpolta, kun kuuro on tullut tulkin kanssa käymään tai on soittanut, että ei siinä ole ollut mitään hässäkkää, ei meillä ole tarvetta tällaiselle. Se on tosi mielenkiintoinen, koska siinä minä tajusin, että he eivät oikeasti tiedä minkälainen prosessi siellä on tai minkälainen prosessi meillä on. Minun pitää ensin sopia joku aika sen firman kanssa, sen jälkeen minun pitää tilata tulkki Kelalta ja tapella ensin Kelan kanssa, että minä saan sen tulkin, joka ymmärtää tämän asian tai on siihen tilanteeseen sopiva. Ja sitten kun sopiva tulkki löytyisi, niin okei, hänellä ei ollutkaan aikataulut siihen sopivat, no sitten pitää sopia tämän yrityksen taas uusi aika asiakaspalvelun kanssa ja yrittää sopia uusi aika. Ja sitten minä saan vihdoin ja viimein sen tulkin siihen, sitten me nähdään tulkin kanssa ja mennään sinne yrityksen ovelle koputtamaan, ja kuuleva tai kuka asiakaspalvelija onkaan niin näkee, että okei, tässähän tämä kaksikko onkin, että tämähän meni tosi helposti. Mutta siellä ei ole oikeasti mitään ymmärrystä, että mikä helvetin prosessi siellä oikeasti on takana, että me päästään siihen koputtamaan edes siihen ovelle. Tämä on sellainen juttu mikä ihmisten pitäisi ymmärtää ja se ei ole selkeästi, ajatellaan vaan, että no niin, vähän sama kuin tulisi vaimon kanssa yhdessä paikalle, että ei se ole niin simppeliä.

Katja Alaja: Kuinka paljon tuollaiseen menee aikaa keskimäärin, pystytkö sanomaan, tällaiseen sumplimiseen? Se tietysti riippuu siitä, että montako tuntia sinulla on tulkki käytössä. Ehkä sinä voit siitäkin vähän avata, Marko?

Marko Vuoriheimo: No viime vuosi oli selkeästi koronavuosi, mutta pari vuotta sitten ihan huvikseni kysyin Kelalta, että montako tuntia minulla on ollut vuodessa, niin sieltä sanottiin, että noin 1500 tulkkaustuntia. Se on valtava määrä, se on ihan valtava määrä. Mutta tilauskohtaisia säätöjä, mitähän siihen menisi aikaa? Jos ei tällaisia hirveästi säätöjä ole, että saan heti sen tulkin kenet minä haluan siihen tilanteeseen, niin heittäisin arviolta ehkä 10-15 minuuttia siihen prosessiin. Ja sitten jos on huono tuuri, niin että menee säädöksi, niin siinä menee helposti tunti yhteen tilaukseen ja vaikka tapaaminen olisi 15 minuuttia, se itse tulkkaustilaisuus, mutta tulkin tilaamiseen menee tunti.

Katja Alaja: Se kuulostaa kyllä tosi pitkältä ajalta, kun ajattelee. Miten tämä Chabla sitten voisi helpottaa elämää? Kerro vähän siitä.

Marko Vuoriheimo: Todellakin helpottaa, että se on kolmipistepuhelu ja tarkoittaa sitä, että asiakaspalvelija, esimerkiksi sanotaan nyt vaikka pankissa, niin hänen ei tarvitse mitään muuta kuin antaa Chablalle tiedoksi se numero minkä kuuro voi sitten näpytellä. Ja kun kuuro painaa, niin tulkki tulee kuuron ruudulle automaattisesti ja yhdistää tähän kuulevaan asiakaspalvelijaan, ja sen jälkeen käydään se keskustelu. Tai sitten jos pankki haluaa soittaa esimerkiksi kuurolle, niin kuuro pystyy myös vastaanottamaan puheluita. Tulkki tulee siihen silloin mukaan kolmanneksi osapuoleksi. Ja Chablassa on myös sellainen ominaisuus, jos esimerkiksi sitä tulkkia ei löydy tai sanotaan, että asiakas asuu tuolla jossain kauempana, esimerkiksi maaseudulla, että se ajomatka olisi aivan hullu tulla, niin voi kävellä esimerkiksi suoraan pankkiin ja sitten yhdellä napinpainalluksella se tulkki tulee sinne ruutuun. Tulkin ei ole järkeä, siis anteeksi, ajaa sinne paikalle, niin asiakas voi suoraan mennä itse sinne pankkiin ja ottaa tulkin siihen ruudulle. Ja se, että tällaista tekniikkaa on olemassa jo, niin Kela ei ole vielä kuitenkaan esimerkiksi ottanut tällaista käyttöön. Yritykset joo miettivät, totta kai he harkitsevat myös kustannuspuolta tosi paljon. Minulla on ollut muutama yritys, ketkä ovat sanoneet, että hei ihan mahtava tuote. Okei, mahtavaa hei, montako kuuroa Suomesta löytyy? Ja sitten minä sanon, että no ehkä tuollainen viitisentuhatta heitän, niin sitten he alkavat laskemaan sitä tottakai. Montako minuuttia puhelu on, mitä se tulee maksamaan ja sanovat että hei, tämä nyt tuntuu vähän ehkä että nämä markkinat eivät nyt riitä, ei tässä ole mitään bisnestä meille, että ei kannata lähteä mukaan. No saman tien kysyn, että okei, mitenkä minä? Jos minä haluan nyt soittaa, niin olenko minä tärkeä, että voin jutella, hoitaa asiani ja saada palvelua teidän firmalta? Sitten tulee vähän sellainen, joo, olet toki. Onko sillä väliä, että onko se yksi vai 5000? Totta kai se raha, joo, raha on valtaa, näinhän se menee.

Katja Alaja: Niin, eli tällainen tasavertaisuuden ajatus ei vielä ole niin syvällä yrityksissä eikä välttämättä siellä julkisella puolellakaan, että ajateltaisiin että kannattaisi tällaisia palveluita ottaa käyttöön. Mitä kokemuksia sinulla Tiina on ja mitä ajatuksia herää näistä Markon mietteistä?

Tiina Saarijärvi-Kivelä: No siis omat kokemukset ovat aika lailla samanlaisia. Se tosiaan, että ehkä minulla on sitten vähän eri keinoja niistä selvitä. Käytän paljon sähköisiä palveluita, ihan asiakaspalveluita sähköisesti eli se on voi sanoa, että nopein. Minä saan omat asiani hoidettua, mutta se taas valittavasti on aina sillä suomen kielellä, että se tarjotaan suomen kielellä, kun minä haluaisin saada sillä oma kielelläni palvelua. Niin kuin Marko tuossa jo selittikin, siihen menee sitten, se on aina myös se kustannuskysymys ja aikaa menee hukkaan, että en minä haluaisi alkaa Kelan kanssa säätelemään näitä asioita aina. Olisi joku sellainen tapa mikä niin kuin nopeasti sen ratkaisisi, mutta tällä hetkellä ne ovat nuo sähköiset palvelut kyllä. Mutta toisaalta jos ajatellaan sitä meidän viittomakielistä yhteisöä, niin siellähän siis kielitaitotaso vaihtelee tosi paljon, että sekin tulee ottaa huomioon siinä saavutettavuudessa, että myös viittomakielisen yhteisön sisällä kielitaito vaihtelee. Chabla on yksi hyvä vaihtoehto tasa-arvoisen saavutettavuuden mahdollistamiseksi, että päästään sitten sillä ihan omalla äidinkielellä toimimaan, kyllä.

Marko Vuoriheimo: Ja minulla ja Tiinallahan on siinä mielessä sama tilanne, koska meillä on kuurot vanhemmat ja meillä on molemmilla ollut mahdollisuus saada kieli heti syntymästä lähtien kun vertaa esimerkiksi mitä suomen kielen oppiminen, se prosessi on ollut helpompi. Me pärjätään näiden sähköisten palveluiden kanssa, ei siinä ole mitään ongelmaa. Ja minulla on vielä tulkkifirmaa ja muuta, minun pitää ajatella asioita niin kuin viittomakielisten puolesta ikään kuin ja Tiina sanoikin hyvin, että se kielitaito vaihtelee, että miten me huomioidaan kaikki, miten me saadaan kaikki sen saavutettavuuden piiriin. Mutta todella hienoa, että Suomessa esimerkiksi tämä digitalisaatio, se on hieno juttu ja hyvä, että asiat etenevät, mutta se ei ole niin yksinkertaista.

[musiikkia]

Katja Alaja: Niin, miten te koette kun digitaalisuus etenee, saavutettavuusdirektiivihän tuli kaksi vuotta sitten voimaan ja sehän asettaa näille julkisille digipalveluille vaatimuksia, että sisällön pitäisi olla saavutettavaa kaikille. Millaisia kokemuksia, näkemyksiä teillä on siitä, onko näin?

Tiina Saarijärvi-Kivelä: No joo, tuohon voisin sanoa tosiaan tähän EU:n saavutettavuusdirektiiviin liittyen, niin kyllä minä olen huomannut heti, että tässä lähiympäristössä on saanut asian eteen taistella, esimerkiksi ihan täällä työpaikalla. Työpaikalla saavutettavuus pitää olla kunnossa, me ollaan kuitenkin ammattikorkeakoulussa ja täällä pitää huolehtia se saavutettavuus sille tasolle täällä talon sisällä, että homma toimii. Käytetään paljon tällaisia digiverkkoja, missä toimitaan, niin pikku hiljaa, pienin askelin aina tulee jotain uutta, että saavutettavuus pikku hiljaa ikään kuin paranee ja toteutuu, kyllä se on huomattu. Mutta sitten taas toisaalta, okei, työympäristössä alkaa ehkä pikkuhiljaa tilanne paranemaan, mutta sitten taas yhteiskunnassa muuten, kun ajatellaan vähän laajemmin tätä saavutettavuutta, niin se riippuu niin hirveästi siitä tahtotilasta, että mihin halutaan panostaa. Onko saavutettavuus saavutettavuutta kaikille? Nyt totta kai koronavuosi on vaikuttanut paljon, mutta se on ollut hyvä esimerkki siitä, että esimerkiksi nämä valtioneuvoston tilaisuudet tv:ssä on tulkattu suomalaiselle viittomakielelle. Tätä tulkkiruutua on käytetty niissä, mutta se on ollut tosi hyvä ja hieno asia, että samalla kaikki yhteiskunnan muut osa-alueet näkevät, että on olemassa yleensäkin, viittomakieliset ovat yksi osa tätä meidän yhteiskuntaa. Mutta vielä kuitenkin kun katsoo tätä vähän niin kun kauempaa kokonaisuutena tätä tilannetta, niin joo, korona on vaikuttanut paljon, että viittomakielistä tiedostusta on tullut enemmän, mutta sitten se muu tiedotus, ei se tavallaan sellainen mikä ei liitykään sitten siihen varsinaisesti koronaan, niin eihän niitä ole tulkattu. Ei sellaiset lähetykset ole, niissä ei ole sitä tulkkiruutua mitä me voitaisiin seurata, eli kokonaisuudessaan saavutettavuus ei tosiaankaan vielä ole kunnossa.

Katja Alaja: Onko tullut edes tekstityksiä enemmän?

Tiina Saarijärvi-Kivelä: Joo, kyllä tekstitystä on, mutta se tulee aina jäljessä. Esimerkiksi nyt kun ajatellaan, viittomakielen tulkkaus tuo tämän tilanteen tasa-arvon ikään kuin heti siinä, mutta tekstitys tulee aina viiveellä, että se ei ole siinä hetkessä mukana. Tekstitysten kautta se saavutettavuus ei toteudu heti. Eihän kukaan siellä livenä ole tekstittämässä samalla tavalla, että kun verrataan viittomakielen tulkkaukseen, niin siinä se tieto tulee juuri ja melkein aivan samalla hetkellä, tekstitys tulee aina perässä.

Marko Vuoriheimo: Joo, jos saa ihan suoraan rehellisesti tähän väliin sanoa, niin kauan kuin laki ei sitä velvoita, että viittomakieli pitää olla, niin se homma kusee. Tällä hetkellä se saavutettavuuslaki, joo, on joku sellainen, mutta siellä lukee paljon suosituksista, että kannattaa tehdä näin, mutta sitä ei velvoiteta ja sitten sitä kierretään, ei sitä toteuteta.

Tiina Saarijärvi-Kivelä: Niinpä, juuri tämä.

Marko Vuoriheimo: Aina löytyy joku porsaanreikä jostain, että voi pestä kädet ja sanoa että hei, ei tätä tarvitse vielä tehdä, se on vain suositus. Ja se oikeasti potuttaa tämä asia, minua potuttaa tämä asia tosi kovaa. Lain pitäisi velvoittaa se.

Tiina Saarijärvi-Kivelä: Kyllä.

Marko Vuoriheimo: Ja sitten voisi lähteä tyytyväisenä hautaan, mutta joo. Tiinan kanssa samaa mieltä tästä, että tekstitysviiveet tai sitten voitte te katsoa esimerkiksi tänä iltana kun menette kotiin, niin pistäkääpä vaikka Nelonen päälle ja laittakaan teksti-tv 333, niin siinä näette sen tekstityksen, että miten naurettavassa kunnossa se on.

Tiina Saarijärvi-Kivelä: No joo, se on aivan naurettavaa, ihan oikeasti, kyllä.

Marko Vuoriheimo: Esimerkiksi suomen kieli, se ongelma mikä siinä on, se on puheentunnistusohjelmille tosi haastava kieli kun vertaa englantiin. Se on aika pitkällä jo englannin kielessä, konekäännökset, mutta suomessa ei, suomen kieli on tosi haastava siihen.

Katja Alaja: Niinpä. Miten Tiina sinulla, jos ajatellaan sitä vielä, että kuinka paljon sinä käytät tulkin palveluita tai tulkkien palveluita viikossa, niin sinähän olet lehtori. Sinä opetat Diakissa, niin kerro vähän siitä miten se opetustyö sujuu?

Tiina Saarijärvi-Kivelä: Riippuu hirveästi meidän näistä opetusjaksoista kanssa. Nyt esimerkiksi syyslukukaudella niin olen käyttänyt tulkkia enemmän verrattuna kevääseen, mutta se tosiaan riippuu aina mitä opetusjaksoja ja sisältöjä on, ja mihin sitä tulkkia sitten oikeasti tarvitsee. Ja nyt minä en oikeastaan edes voi sanoa ihan tarkalleen, että paljonko tunteja minä tarvitsen. Se vaihtelee hurjasti. Mutta se, että siihen tuntimäärään, se sinällään ei ole tärkeintä vaan se, että ketkä tulkit ovat, että tulkit sitoutuvat siihen tehtäväänsä. Minulla on oikeastaan, minulla on sellainen viiden tulkin tulkkiporukka, tulkkirinki, jota minä käytän. Ja nämä tulkit tietävän tämän Diakin ympäristön, meidän oppilaitoksen rakenteen, opintosuunnitelman, nämä jaksojen sisällöt, eli ymmärtävät sen ja se meidän yhteistyö on silloin parempaa. Minä pystyn tekemään oman hommani, minä opetan ja tulkit pystyvät, he tietävät sen sisällön, he osaavat valita oikeat termit ja millä tavalla, mitä tämä edellyttää myös tulkeilta. Tulkeilla on se oma sisäinen tieto jo siitä omasta työstä, sen minun vaatimusteni mukaan ja me käytetään kuitenkin akateemista kieltä täällä oppilaitoksessa, niin ei voi kuka tahansa tulkki tulla tuosta noin vain tulkkaamaan sitä oppituntia. Ei niin, että miten minä sen nyt sanoisin? Ei niin, että ei kuka tahansa tulkki pystyisi, mutta se, että tulkin pitää osata siinä hommassaan tehdä se käännös siten, että meillä pysyy se akateeminen kieli ja suomen kieli, molemmat samalla tasolla mitä tämä opetus edellyttää, eli tulkilla pitää olla hallussa sen opetuksen vaatimat sanastot ja ne käsitteet mitä minä haluan käyttää. Ne käsitteet ovat todella tärkeitä, että ei pelkästään opetuksessa, myös muissa tilanteissa. Ajatellaan nyt vaikka työpalavereja tai muita, niin se mitä minä teen, mitä minä keskustelen siellä, termit mitä minä haluan käyttää, viittomat mitä minä käytän, niin tulkeilla pitää olla ne hallussa. Heidän pitää tietää ne, jotta se pysyy, ollaan koko ajan kartalla puolin ja toisin. Se tulkkien vaihtuvuus on, siis ei pysytä samalla tavalla tilanteen tasolla, jos täällä koko ajan tapahtuu muutoksia ja tulkit vaihtuisivat, niin hekään eivät pysyisi siinä mukana. Se on tosi tärkeä juttu ja tästä Kelan kanssa saa käydä aika tiukkoja keskusteluja koko ajan. Minä esitän sinne, että hei, minä vaadin nämä tulkit, tämän, tämän, tämän ja tämän, mutta Kelalla on ehkä sitten enemmän tämä kilpailutusaspekti tässä. Katsotaan, että laitetaan siinä tietyssä kilpailutusjärjestyksessä tulkkeja tulemaan tänne, mutta kyllä ne nyt loppujen lopuksi ovat ymmärtäneet sen, että hei, minä asiakkaana vaadin ja ne syyt miksi minä vaadin, että vaatii työtä kyllä. Mutta se, että nyt olen kuitenkin lopputulokseen tyytyväinen, että on saanut ihan selkeästi sitä laatua tämän oman työn kautta, oman prosessin läpikäytyä, niin on saanut sen nostettua sille tasolle kuin haluankin. Olen tyytyväinen tällä hetkellä, kyllä.

Katja Alaja: Onko sinulla Marko myös, onko se pieni se pooli tulkkeja, joita sinä tykkäät käyttää? Onko se samanlainen tilanne kuin Tiinalla?

Marko Vuoriheimo: No minulla on listalla noin kolmisenkymmentä tulkkia ja nyt Kela on tosiaan antanut sitten luvan käyttää tällaisia toivelistoja, niin voin valikoida siihen tulkkeja vähän tilanteiden mukaan. Onko minulla luentoa tai musakeikkaa tai jotain yrityssalaisuuksiin liittyviä palavereita ja muita tai ulkoministeriön jotain matkoja politiikkaan liittyen, niin niitä pystyy nyt jaottelemaan. Tällaista mahdollisuutta ei ennen ollut, niin totta kai käytän sitä hyväkseni nyt sitä mahdollisuutta ja tulkkien taitotaso on todella vaihtelevaa. Esimerkiksi mitä Tiina tuossa sanoi ja selitti tosi hyvin jo, että jos minä käytän jotain käsitettä eli viittomaa, niin tulkki voi spiikata sen tosi monella eri vastineella, eri tavalla, niin sen oikean käsitteen käyttäminen on tosi tärkeää. Ja myös tarkkaan mietin, esimerkiksi tällaiseen tilanteeseen haluan tämän Jussin, koska on nyt miesääni, se on tässä tärkeää. Mutta sitten jos on esimerkiksi tv-haastattelu, niin olen siinä suhteessa joustavampi, että voin ottaa naistulkin siihen, niin ihmiset kuitenkin näkevät ja ymmärtävät sen tilanteen silloin, kun on tv-ruudussa. En ole aikaisemmin oikeastaan edes kiinnittänyt huomiota tähän, mutta nyt olen saanut vähän palautetta tässä 14-vuotisen uran aikana, että se on vähän outoa ehkä sitten kuitenkin jos se tulee naisäänen kautta, niin okei, minä olen kuunnellut palautetta ja ottanut sen näkökulman huomioon. Tulkin kanssa yhteistyöstä, se on tosi tärkeää. Esimerkiksi radiossa, hiljaisuus on sellainen killerihetki radiossa, että sitä yritetään, pitää vähän tietää, että milloin minä näen kun sinä puhut, sitten kun sinä lopetat. Vaikka tulkki viittoisi vielä, niin minä en silti kommentoi siihen kesken oman spiikkauksen ja tulkkauksen. Minä en halua, että radiossa on hiljaista hetkeä, niin saadaan sellainen hyvä joustavuus siihen. Sellainen yhteistyö on tosi tärkeää, se pitää hallita.

[musiikkia]

Katja Alaja: No tämä on jännää, me ollaan puhuttu tosi paljon tulkkien käytöstä ja viittomakielestä. Te haluatte käyttää sitä eri palvelutilanteissa, aina se ei ole mahdollista, vaikka monessa tilanteessa onneksi on. Viittomakielen asema on tietysti tosi kiinnostava asia ja jos me ajatellaan sitä, niin pitää kysyä, että onko valtio valmis panostamaan viittomakielen koulutuksiin ja palveluihin ihan jatkossakin vai onko jotain sellaisia asioita, jotka voivat vaikuttaa siihen ehkä kielteisellä tavalla? Nyt jos mietitään esimerkiksi, tällä hetkellä jos lapsi syntyy kuurona, niin 95 prosenttia heistä saa sisäkorvaistutteen ja siitä voi seurata se, että ei ole sitten oikeutta tulkkauspalveluihin, vaikka opettelisikin viittomakielen, niin miten näette tämän kysymyksen? Miten sinä Tiina näet, uskotko, että teillä viittomakielisillä on palveluja tulevaisuudessakin?

Tiina Saarijärvi-Kivelä: Joo, kyllä minä uskon.

Marko Vuoriheimo: Vaarallinen kysymys.

Tiina Saarijärvi-Kivelä: Kyllä minä uskon, että tulevaisuudessakin on. Joo, uskon kyllä, että on myös tulevaisuudessa palvelua riittävästi. Tietenkin se riippuu vähän tilanteesta, että mitä asiakkaat itse lähtevät aktiivisesti ajamaan ja mitä he käyttävät ja mitä he tarvitsevat. Totta kai ne sitten kehittyvät kanssa ajan mukaan, että uskon kyllä.

Katja Alaja: Mitkä ovat sellaisia asioita, joita sinä näet, jotka antaisivat sinulle sitä uskoa, että mitä meidän yhteiskunnassa tällä hetkellä tapahtuu, jos me ajatellaan viittomakielisiä, että minkä tyyppisiä asioita työstetään eteenpäin? Jos ajattelee ihan konkreettisia toimenpiteitä.

Tiina Saarijärvi-Kivelä: No esimerkiksi nyt voisi sanoa, esimerkiksi nyt ajatellaan vaikka opiskelupuolta, niin joo, no vaikka joku vieraan kielen oppiminen. Totta kai siinä tarvitaan sitä tulkkauspalvelua. Se toteutetaan silloin usein kirjoitustulkkauksena, että pystyy viittomakielinenkin opiskelemaan taas sitten jotain uutta kieltä, sitä kirjoitettua muotoa. Eli jos vain riittää halua opiskella, mennään sitten vaikka yliopisto- tai korkeakoulutasolle, niin onhan siellä mahdollista omalla kielellä opiskella tulkin välityksellä niin sanotusti. Mutta kyllä tulevaisuudessa näkymät ovat ihan, kun vertaa nyt menneisyyteen. Minä puhun vähän nyt tosiaan menneestä ajasta, niin silloin ajateltiin, perinteinen ajattelutapa oli enemmänkin sitä, että oli ehkä vaan sitä asioimiseen tarvittavaa tulkkia, sellaista lyhytkestoista. Siis nykypäivänä tämä tarve on hyvin laaja ja mahdollisuuksia vaikka ja mihin, että osa haluaa kuuroistakin opiskella lisää, täydentää opiskelumahdollisuuksiaan ja käytetään hyvin erilaisissa tilanteissa sitä tulkkia, että se on laajentanut, se on monipuolistunut tosi hurjasti se tulkin käyttö kanssa. Ja se, että haasteena sitten voidaan ajatella, että siis nämä asiakasryhmät, ovathan nekin laajentuneet. Meillä on hyvin eri tyyppisiä asiakkaita, on joka elämän osa-alueella omat tarpeensa. Kyllä tulkkauspalvelun tarve sinällään, kyllä minä uskon, siis onhan se tulkkauksen tarvekin muuttunut tässä ajan myötä ja uskon myös, että tulevaisuudessa, kyllä.

Katja Alaja: Miten sinä Marko näet tämän?

Marko Vuoriheimo: No niin kauan kuin lakia ei muuteta, niin minä en usko, että mitään tapahtuu. Näin suoraan sanottuna minusta tuntuu siltä. Sairaaloihin syntyy kuuroja vauvoja, niin heti lyödään implantti ja korvalääkäri sanoo että hei, ei kannata opiskella viittomakieltä, että keskitytään nyt tähän puheopetukseen. Vanhemmat ajattelevat, että okei, no selvä. Mahtavaa, no kyllä se lapsi vielä oppii kuulemaan ja puhumaan. Heti lyödään sitä ajatusta sinne. Ja yritykset sanovat, että hei kuurot on niin pieni, laki ei velvoita mitään, se on niin pieni ryhmä, että antaa olla. Siinä on niin monta juttua. Kaikki löytävät jotain, että jos ei ole pakko, niin sitten ei ole pakko, sitten ei tehdä. Niin kauan kuin sellainen mahdollisuus on, että ei ole velvoitetta, niin mitään ei tule tapahtumaan. Suomen hallitus voi kyllä sanoa, että me nyt vahvasti suositellaan ja kannustetaan tähän, mutta hei, ei se. Sinä voit suositella ikuisuuksiin niitä, mutta niin kauan kuin se ei ole pakko, niin se on ainut tapa saada ehkä muutoksia aikaan, konkreettisia muutoksia aikaan.

Katja Alaja: Niin, ja tuo on niin kuin jännä mitä sinä toit tuossa esiin. Jos ajatellaan, että jos lapselle laitetaan se sisäkorvaistute ihan pienenä, niin kuin 95 prosentilla tilastojen mukaan laitetaan, niin siinähän pitää panna paukkuja tosi paljon siihen puheopetukseen, jotta sitten se kuulo kehittyisi niin hyväksi kuin se voi kehittyä. Sehän ei välttämättä kehity miksikään megahyväksi, mutta totta kai paremmaksi varmasti silloin kun harjoittaa sitä. Ja sitten jos ajattelee, että siihen tulee myös viittomakieli, että sitäkin opetellaan, niin siinähän on aika paljon opeteltavaa. Eikä se ole pelkästään, kukaanhan meistä ei kasva missään tyhjiössä, että ei siellä perheessä olla koko ajan pelkästään, jossa varmasti sitten pannaan enemmän paukkuja näihin asioihin. Mehän ollaan toimimassa sosiaalisissa ympäristöissä, päiväkodissa ja pihalla lasten kanssa ja näin, että se on aika sellainen monitahoinen juttu ja vaatii paljon paukkujakin tällä tavalla kun ulkopuolelta ajattelee.

Marko Vuoriheimo: Kyllä. Silloin 90-luvulla, kun implantit rantautuivat Suomeen, niin suomalainen viittomakielisten yhteisö, me oltiin tosi varpaillaan ja huudettiin todella sitä vastaan, pahaa vastustusta, mutta lääketiede oli voimakkaampi tässä suhteessa ja valtavirta voittaa usein aina. Kuurot lapsethan nyt ovat koko ajan vähenemässä ja kuurojen kouluja suljetaan, ja meidän on pakko myös muuttaa sitä asennetta siinä ja pakko yrittää tavallaan vähän hyväksyä, että implantit jäävät. Ja minun mielestäni se on hei sellainen tärkeä hyvä, että vanhemmat pääsevät sen päättämään. Ei siihen tietenkään ole mitään sanottavaa, mutta toivotaan, että lapsella olisi mahdollisuus kuitenkin tutustua molempiin maailmoihin ja annetaan lapselle ne kaikki eväät, kaikki mahdolliset mitä hänelle voi antaa. Ja sitten siinä varttuessa lapsi voi itse katsoa ja päättää, että hei kumpaan maailmaan minä menen tai ehkä molempiin. Katsokaa minua, minä joka päivä elän molemmissa maailmoissa. Minun lapseni ovat kuulevia, minun avovaimoni on kuuleva, mutta minun vanhempani ovat kuuroja. Minä hypin niiden molempien maailmojen väliä koko ajan ja minä olen ihan helvetin onnellinen tästä tilanteesta. Se on rikkaus minulle ja nyt vähitellen, pikku hiljaa on tullut muutama tällainen nuori viittomakieliseen maailmaan tavallaan sanomaan, että okei, minä tarvitsen jeesiä tai minä haluan tänne myös. Tämä implantoitujen maailma ei, se on tosi raskas minulle. Siellä pitää pinnistellä sen kuuntelemisen kanssa, minä en voi olla rennosti, että pikku hiljaa nämä tällä lailla yhdistyvät ja minä oikeasti toivon, että tähän tulisi joku asetus tai joku, että implantti ei olisi se ensimmäinen asia syntymän jälkeen, vaan oikeasti vanhemmat saisivat tutustua rauhassa molempiin maailmoihin. On esimerkiksi viittomakielisiä päiväkoteja. Voisi käydä sellaiseen tutustumassa ja totta kai siihen vaikuttaa myös, että jaksavatko vanhemmat lähteä opiskelemaan uutta kieltä, että siinä on monta asiaa.

Katja Alaja: Niinpä, mutta tuosta selkeästi kuultaa tuosta sinun kommentistasi sellainen suvaitsevainen asenne ja valinnan mahdollisuuksien antaminen, koska jos me ajatellaan, että on se kuuron tilanne mikä hyvänsä ja lapsi kasvaa siitä, niin jokainenhan sitten työstää sitä identiteettiään koko ajan siinä. Kuka minä olen tässä maailmassa, mihin ryhmiin minä kuulun ja ehkä vielä pikemminkin mihin ryhmiin minä haluan kuulua, mihin minä haluan samaistua ja sehän ei ole mitenkään, identiteettiä kun ajattelee.

Marko Vuoriheimo: Ja mihin ryhmään minut hyväksytään.

Katja Alaja: Niin, tuo on tosi hyvä pointti tuokin kyllä, todellakin ja juuri se, että sehän muuntuu myös se identiteetti. Se ei ole mitenkään stabiili, että nyt kun minä olen tänään tällainen, niin voi olla, että minä olen huomenna vähän erilainen ja kaikki joutuvat työstämään sitä. Ja te olette tuoneet hyvin esille tässä teidän kommenttien pohjalta sen, että kyllä kuuro ja viittomakielinen, ylipäätään kuuro niin joutuu miettimään tosi paljon sitä, että mikä se minun identiteettini on ja kuulostaa siltä, että teillä kummallakin on vahvasti kaksikielinen identiteetti. Siitä minä haluaisin vielä kuulla. Sano Tiina mitä se merkitsee sinulle, että sinä olet sekä suomen että viittomakielinen?

Tiina Saarijärvi-Kivelä: Joo, siis minä olen, suomalainen viittomakieli on minun kieleni ja sitten toisena kielenä on se suomen kieli. Minulla on kaksi kieltä, minä käytän niitä kumpaakin ihan päivittäin. Tavallaan siis minä seilaan näiden kielten välillä, minä teen hommia, minä viiton, minä kirjoitan suomen kielellä. Se on sellainen ihan osa minua, minä käytän niitä jatkuvasti sekaisin. Kyllä minä koen, että olen kaksikielinen. Mutta siis se, että ajatellaan esimerkiksi nyt tuota saavutettavuutta, että onko se mahdollista sillä minun omalla äidinkielellä. Jos ei, niin okei, sitten siirrytään siihen suomen kielen puolelle, eli silloin se saavutettavuus ehkä mahdollistuu. Se aina riippuu siitä ympäristöstä ja mitä se ympäristö asettaa tavallaan vaateita, että kummalla kielellä milloinkin toimin. Ja tämä kieli on kyllä tosiaan siis kun ajattelee, että se on minun äidinkieleni ja se on myös vahvasti minun identiteettiini sidottu. Minähän olen kasvanut viittomakielisessä ympäristössä ja viittoen koko ikäni. Mutta kyllä huomaa kanssa, että se kieli-identiteetti, se on sellainen hurjan tärkeä osa minua. Kun ajattelee, että minulla on se kieli, minulla on sen kielen ympäristö, minulla on kielen yhteisö, se kieli ja kulttuuri, ne elintavat mihin minä olen tavallaan sitoutunut. Jos sitä kieli-identiteettiä ei olisikaan, niin mitä sitten? Miten minä sulautuisin osaksi tähän yhteiskuntaan? Minä en oikeasti tiedä, minun on tosi vaikea edes kuvitella sitä, että sitä kautta tosiaan näkee enemmän sen. Minähän olen kuurojen yhteisön jäsen viittomakielen kautta, mutta myös tämän meidän yhteiskunnan jäsen sitten toisen kielen kautta, että kyllä, kaksikielinen.

Katja Alaja: Miten Marko, miten sinulla? Millainen identiteetti sinulla on, mihin ryhmiin sinä kuulut, mihin sinä haluat kuulua, mihin sinut hyväksytään?

Marko Vuoriheimo: No sama kuin Tiinalla voi sanoa, että minulla on tavallaan kaksi identiteettiä. Mutta syntymän jälkeen minulla oli jotenkin automaattista ja minulla oli sellainen fiilis, että okei, minä kuulun sellaiseen maailmaan, ahaa, okei. Olisinkohan minä ollut viiden, kuuden vanha sitten ja sen jälkeen vasta tajusin, että okei, me ollaan vähemmistö, ahaa, okei. Minä en ollut edes huomannut sitä siihen ikään mennessä, että aika myöhään tavallaan, vertaa muut kuurot on saattaneet ehkä, totta kai meillä on eri tilanteessa olevia, mutta minulla oli kuurot vanhemmat, minä tajusin tosi myöhään sen vasta sitten, että ahaa, okei. Tämä maailma onkin vähän erilainen mitä minä kuvittelin sen olevan ja sitä kautta on sitten muokannut tavallaan tätä kahta identiteettiä. On koulumaailma ja työ mitä kautta on päässyt sitä työstämään, ja minulla on kuulevat lapset tosiaan, niin näkee, että se on vahvistanut myös tätä kahteen maailmaan kuulumista. Mutta se on ihan kivaa, voi vähän vaihdellakin fiiliksen mukaan, vähän että missä porukassa menet ja aina tilanteen mukaan pystyy vähän vaihtelemaan.

Katja Alaja: No sitten oli se yksi ministeriön keskustelu. Kerro se esimerkki, koska sitten kanssa tämä yhteiskuntahan on sellainen ja se on ihan luonnollistakin, että mehän pistetään ihmisiä lokeroihin ja luokitellaan ja näin. Niitä pitää murskata ja miettiä, että onko nämä oikeasti sellaisia mitä meidän kannattaa ylläpitää. Kerro siitä, koska minä luulen, että se voisi olla hyvä tarina.

Marko Vuoriheimo: Kyllä, kyllä. Olin tosiaan mukana ulkoministeriön vammaisten koordinaatiotyöryhmässä tai kansainvälisessä koordinaatiotyöryhmässä ja siellä sitten tarkasteltiin Suomen vammaisten tilannetta suhteessa muuhun maailmaan, Suomea vähän vertailtiin. Ja siellä osallistuttiin erilaisiin kokouksiin, tärkeisiin seminaareihin ja se oli hei mahtavaa olla mukana. Mutta siinä pöydän ympärillä kun ollaan, niin tässä vuosien varrella on huomannut, että minä en jotenkin täysin kuitenkaan kuulu siihen porukkaan. No joo, siis joo, vammaisten käsitteen takia minä olen siellä, mutta siellä tosi paljon keskustellaan esimerkiksi apuvälineistä tai hengityskoneista, henkilökohtaisista avustajista, rampeista, kepeistä ja erilaisista tällaisista, että miten tavallaan esimerkiksi liikkumista jossain kehitysmaissa tai pakolaisleireillä, hygienia-asioita ja suihkuja. Ne ovat huikean tärkeitä asioita, ei siitä mitään pois, mutta minä jotenkin olen tässä ymmärtänyt, että minä tarvitsen eri asioita, minulla on eri tarpeet. Minä tarvitsen tietoa viittomakielellä erilaisissa paikoissa, minä tarvitsen tulkkauspalvelua ja minä haluan ymmärtää asioita viittomakielellä, viitottuna. Se on niin kuin kieli- ja kulttuurijuttu. Minä tarvitsen viittomakielisiä tapahtumia, festivaaleja ja siinä jotenkin sitten vaan lamppu syttyi, että kielivähemmistön allehan me kuulutaan enemmän. Joo, vammaisjutut ja kielivähemmistöt, me ollaan tavallaan vähän niin kuin siinä välissä ja siitä aiheutuu aika usein sitten, meitä sanotaan niin kun tavallaan näkymättömiksi kansalaisiksi, me muututaan siinä kohtaa. Vammaiset ajattelee että no, kuurot loppujen lopuksi niin ei ne välttämättä ole ihan sellaisia vammaisia, nehän pelaa lätkää ja ajelee autolla, kuuroja artisteja ja tekee musaa. Mutta sitten samaan aikaan ehkä kuulevat ihmiset ajattelevat, että kuuro, eihän se tänne kuulu, tehän kuulutte tuonne vammaisten porukkaan. No kumpaan minä nyt menen ja miten, että me ollaan vähän tällaisia väliinputoajia jostain kulmasta tarkasteltuna.

Katja Alaja: Joo, tuo on tosi mielenkiintoinen ja sittenhän siinä on kanssa se, että miten yhteiskunta luokittelee kun on jotain palvelua, niin se on sitten suunnattu vammaisille tai näin. Jos miettii sitä sanaa viittomakielinen, niin sehän on hirveän positiivinen, siinä on vahvasti esillä kyky, tietty ominaisuus, joka kantaa.

Marko Vuoriheimo: Kyllä.

Katja Alaja: Jotenkin itse toivoo ainakin sitä, että meidän terminologia muuttuisi sellaiseen myönteisempään suuntaan, että me nähtäisiin aina vahvuudet siinä tietyssä tilanteessa, koska teistä kumpikin Marko ja Tiina, ainakin minulle tulee vahva fiilis siitä, että te haluatte olla vahvasti viittomakielisiä. Se on niin kuin se mistä ne asiat kumpuavat.

Tiina Saarijärvi-Kivelä: Kyllä.

Katja Alaja: Me ollaan saatu kuulla millaista kuurojen ja viittomakielisten elämä meidän yhteiskunnassa on. Yhdenvertaisuuteen on vielä matkaa. Jos sinä saisit tehdä yhden parannuksen viittomakielisten elämään, niin mikä se olisi Marko?

Marko Vuoriheimo: Laki, yksinkertaisesti siinä.

Katja Alaja: Ja siihen tuli jo niitä perusteluja aiemmin, hyvä. No entä sinulla Tiina?

Tiina Saarijärvi-Kivelä: Minun mielestäni ehkä tämä koko meidän yhteiskunnan avoimuus olisi tosi tärkeää, että kaikkea kaikille. Jokainen ihminen voisi tavallaan olla sellainen, voisi elää sellaisena kuin on. Ei tarvitsisi lokeroida, laittaa tiettyihin kasteihin tai tuollaisiin porukoihin, että kuka on mitäkin. Jokainen saisi olla oma itsensä. Se olisi ehkä se, että sitä kautta yhteiskunta voimistuisi kyllä.

[musiikkia]

Katja Alaja: Kiitos, kun olitte mukana tässä dialogissa. Ja sinä, rakas kuulija, katsoja tai lukija, vinkkaa tästä Dialogi-podcastista tutuille. Keskustelu jatkuu.

[musiikkia]

[äänite päättyy]