Tekstivastine: Miten vahvistetaan moninaisuutta kirkossa?
[äänite alkaa]
[musiikkia]
Kaisamari Hintikka: Kolmekymppisen kokemus tästä maailmasta on aivan yhtä totta kuin kuusi-, seitsemänkymppisen kokemus tästä maailmasta ja sitä juuri niin, että me kuullaan niitä erilaisia kokemuksia, niin sitä kautta me kasvetaan yhdessä vahvemmiksi.
Mikko Malkavaara: Minä vielä jotenkin jaksan uskoa sellaiseen yhteisöön, että ei vain ne työntekijät vaan me ihan kaikki.
[musiikkia]
Katja Alaja: Kirkon moninaisuus tekee kirkosta lähestyttävämmän ja auttaa nostamaan monenlaisia ajatuksia kirkon käymään yhteiskunnalliseen keskusteluun. Mutta miten sitä moninaisuutta oikein voidaan lisätä kirkossa? Tähän me keskustelijat haetaan ratkaisuja. Minä olen toimittaja Katja Alaja ja tämä jakso on osa Diakonia-ammattikorkeakoulun Dialogi-podcastia. Se kutsuu mukaan rakentamaan tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa.
[musiikkia]
Katja Alaja: Minun seurassani on kaksi kirkon toimintaa tuntevaa asiantuntijaa, Espoon hiippakunnan piispa Kaisamari Hintikka.
Kaisamari Hintikka: Terve.
Katja Alaja: Ja diakonian ja kasvatuksen yliopettaja, kirkkohistorian dosentti Mikko Malkavaara Diakonia-ammattikorkeakoulusta. Hän on kiinnostunut muutoksesta ja sen syistä.
Mikko Malkavaara: Näinhän minä olen jonnekin kirjoittanut, mutta se pitää vielä jopa paikkansa.
Katja Alaja: Kiva, kun olet mukana ja samoin Kaisamari.
Kaisamari Hintikka: Kiitos kutsusta.
Mikko Malkavaara: Kiitos.
Katja Alaja: Ennen kuin me aletaan puhua kirkosta ja moninaisuudesta, kuunnellaan mitä Taija siitä ajattelee.
Taija Välske: Minä olin itse tosi aktiivinen seurakuntanuori ja olin mukana oikeastaan ihan kaikessa mahdollisessa toiminnassa kerhojen vetämisestä ripareihin ja nuorten iltoihin, ja jopa messujen rakentamiseen. Kirkolta minä olen saanut sekä huonoimmat että parhaat kokemukset siitä, että miten työntekijä voi kohdata sateenkaarevaa nuorta. Minä olen ollut mukana papin vetämässä keskustelussa isosleirillä ja kuunnellut sitä kuinka kaikki homoseksuaaliset ihmiset kuuluvat helvettiin. Minä olen kokenut sen kuinka minulle tosi tärkeä työntekijä ei enää voinut olla rennosti minun seurassani sen jälkeen, kun oli kuullut minun seurustelusuhteestani. Toisaalta minä olen saanut myöskin tosi paljon tukea oman tieni kanssa ja oman tieni etsimisessä, ja minun kanssani on käyty muun muassa sateenkaarimessuissa. Ja ehkä tärkeimpänä ja isoimpana, niin minua on kohdeltu ihan niin kuin jokaista muutakin. Minun mielestäni kirkon pitäisi kouluttaa ja ohjata työntekijöitä enemmän sensitiivisen työotteen pariin ja se ei riitä, että sketseistä poistetaan huono ruotsalainen homoläppä, vaan esimerkiksi rakkausteeman ympärillä pitää käsitellä ihan kaiken muotoista rakkautta tasa-arvoisesti ja sitä pitää tehdä niin, vaikka työntekijän mielestä siinä kyseisessä ryhmässä ei olisi ketään, joka mukamas tarvitsee tällaista erilaista mallia, vaan kyllä näitä erilaisia malleja tulee näyttää ihan kaikille.
Katja Alaja: Siinä puhui Taija Välske, joka on kirkon nuorisotyöhön erikoistunut sosionomi ja valmistunut Diakonia-ammattikorkeakoulusta. Tuosta Taijan puheenvuorosta kumpuaa nuoren näkemys moninaisuuden huomioivasta kirkosta. Kirkosta, joka tarjoaa samaistumispintaa kaikenlaisille ihmisille. Mitä hyötyä tästä moninaisuudesta on, jos me ajatellaan kirkkoa yhteisönä ja organisaationa? Mitä sinä sanoisit tähän, Kaisamari?
Kaisamari Hintikka: Jos me ajatellaan kirkkoa yhteisönä, niin kyllä moninaisuudesta on sitä samaa hyötyä kirkolle kuin kaikille muillekin yhteisöille. Siis itse asiassa me tiedetään joistain organisaatiotutkimuksista, että jos vaikka päätöksiä tekemässä on mahdollisimman monenlaisia ihmisiä, jotka tulevat monenlaisista elämäntilanteista, monenlaisella taustalla varustettuja, monenlaisia sukupuolia ja monen ikäisiä ihmisiä, niin silloin päätöksiä tehtäessä pystytään ottamaan aika monenlaiset näkökulmat, riskit ja mahdollisuudet huomioon, ja silloin todennäköisesti ne päätökset myöskin kantavat ja sitten kriisitilanteessa se organisaatio on joustavampi. Se on resilientimpi ja pystyy pärjäämään niissä poikkeuksellisissa ja kriisitilanteissa paremmin, tämä on ihan tällainen näkökulma. Mutta toisaalta sitten jos me mietitään kirkon olemusta Kristuksen ruumiina ja seurakuntana täällä maan päällä, Jumalan valtakunnan rakentajina täällä maan päällä, niin kyllä siihen kuuluu ihan oleellisesti se, että kaikki ihmiset, kaikki Jumalan luomat ovat tervetulleita sellaisina joiksi heidät on luotu. Ja siinä on se ihmisarvon kunnioittaminen ja esillä pitäminen äärimmäisen tärkeää, ja se tietysti tarkoittaa meille kaikille sitä, että meidän täytyy tulla hyvin monenlaisten ihmisten kanssa toimeen.
Katja Alaja: Miten sinä, Mikko, itse näet tämän?
Mikko Malkavaara: Jos minä ajattelen näitä kokemuksia, niin minä olen surullinen kaikesta siitä, mitä hän kertoi. Tällaisia ilmiselviä syrjintätapauksia, jolloin häntä ei otettu vakavasti eikä joukkoon, ja minä olen iloinen kaikista niistä kohtaamisista ja kaikista niistä kokemuksista, jotka olivat saaneet hänestä tällaisen kuitenkin hyväksytyn seurakuntanuoren. Hänhän ei ollut ikään kuin pettymyksistään lähtenyt pois, vaan pikemminkin pysynyt joukossa, joka kertoo, että hänen kohdallaan loppujen lopuksi nämä tällaiset tasavertaiset kokemukset sitten ilmeisesti ovat olleet vahvempia kuin ne ikävät syrjintäkokemukset. Mutta sen minä haluaisin sanoa, että tuosta puheenvuorosta kumpusi sellainen seurakuntanäkemys, jossa niillä työntekijöillä on aivan ratkaiseva rooli, niin minä vielä jotenkin jaksan uskoa sellaiseen yhteisöön, että ei vain ne työntekijät vaan me ihan kaikki. Se ei ole mikään palvelulaitos, jossa työntekijät ikään kuin ratkaisevat asenteillansa ja toiminnallansa jotenkin onko tämä plus vai miinus, vaan minä jotenkin toivoisin, että jos on sellaisia pököpäisiä työntekijöitä, joiden asenteet ovat pielessä, niin sitten tulisi seurakuntalainen vastaan, että voi voi, sinun ajatuksesi ovat aataminaikaisia, että lopeta jo.
Katja Alaja: Niin, sinä peräänkuulutat keskustelua siihen, että sitten uskallettaisiin sanoa siellä kirkon sisällä, että hei, juuri mitä sinä sanoit tuossa, Mikko.
Kaisamari Hintikka: Niin, no minusta tämä on hirmuisen tärkeää, että vaikka kirkko yhteisönä ja organisaationa on sitoutunut kohtelemaan ihmisiä tasa-arvoisesti ja yhdenvertaisesti, niin se ei tarkoita sitä, että se käytännössä toteutuu. Se vastuu on jokaisella yksilöllä. Tietysti se on minusta ihan ymmärrettävää, että työntekijät mainitaan, koska heiltä pitää voida odottaa, että he toimivat sen työnantajansa linjausten mukaisesti. Mutta kuten minä äsken tuossa sanoin, kirkko on paljon muutakin kuin organisaatio ja työnantaja, ja siinä astuu sitten nimenomaan se Mikon peräänkuuluttama jokaisen kirkon jäsenen, jokaisen seurakuntalaisen, jokaisen kristityn vastuu toimia niin, että otetaan vastaan ihmisiä eikä suljeta ihmisiä pois.
[musiikkia]
Katja Alaja: No, me voidaan ajatella, että se moninaisuus kumpuaa sieltä sisään päin ja että se on helpompaa, jos meillä on erilaisia ihmisiä töissä kirkossa, on siellä seurakunnassa eri tyyppisiä ihmisiä toimimassa ja siinä toimintakulttuurissa huomioidaan sellainen moninaisuus. Onko meillä esimerkiksi tänä päivänä kirkossa kuinka paljon nuoria töissä?
Kaisamari Hintikka: Se ei ole tietysti pelkästään se, että onko nuoria töissä vaan ylimalkaan osallistuuko toimintaan nuoria, löytyykö tilaa niille nuorille. Kyllä minä olen kuullut välillä seurakunnista sitä, että rippikoulu- ja nuorisotyö saattaa olla aika hyvin hanskassa, mutta sitten kun päästään tähän niin sanottujen nuorten aikuisten ryhmään, niin sitten seurakunnilta ei löydykään siihen enää mitään. Ja tietysti se liittyy myöskin siihen kysymykseen, että kuka tekee sen tilan? Pitääkö se tehdä työntekijöiden puolesta vai onko seurakuntalaisilla sellainen omistajuus seurakuntaan, että he voivat itse raivata sitä tilaa myöskin sen sorttiselle seurakuntana olemiselle, elämiselle ja toiminnalle, mitä he itse kaipaavat ja antavatko työntekijät sille tilaa? Tässä aika tavalla ollaan juuri näiden tällaisten, että kuka määrittelee sen mitä seurakunnassa voidaan tehdä ja miten se vastuu jaetaan siellä, sekä seurakuntana elämisen ja olemisen suunnittelussa, että sitten sen todeksi elämisessä.
Katja Alaja: Niin, koska tuohan on sillä tavalla jännä juttu. Sinä kerroit joskus siitä Luterilaisesta maailmanliitosta, että siellä oli selkeä politiikka siitä, että miten palkattiin ihmisiä, minkä ikäisiä ja näin. Kerro vähän siitä lisää.
Kaisamari Hintikka: No joo, Luterilaisessa maailmanliitossa, jossa minä olen siis itse ollut töissä ja jossa on siis noin 150 luterilaista kirkkoa ympäri maailmaa, niin siellä on 80-luvun alkupuolelta ollut itse asiassa kaksi sellaista kiintiötä, joiden perusteella ollaan yritetty ja haluttu huolehtia siitä, että mahdollisimman monenlaiset ihmiset tulisivat yhteen ja mahdollisimman monenlaiset ihmiset olisivat päättämässä niistä yhteisistä asioita. Ja toinen on se, että aina sitä vähemmistössä olevaa sukupuolta, no tässä tietysti määritellään sukupuolia binäärisesti, niin on aina se 40 prosenttia vähintään, on se sitten miehiä tai naisia tämän käsityksen mukaan. Ja toinen on se, että vähintään 20 prosenttia pitäisi olla nuoria eli alle kolmekymppisiä. Varsinkin tässä nuorten kohdalla, niin se on ollut, siis molemmissa tapauksissa se on vaatinut sellaista pitkäjänteistä työtä ja sitoutumista, ja niiden kirkkojen muistuttamista, jotka ajattelevat, että hyvin käytetty edustajapaikka on ainoastaan silloin, jos siellä on ylempää keski-ikää oleva miespuolinen piispa ja kaikki muut ovat menetettyjä mahdollisuuksia. Mutta sitä on sillä pitkäjänteisellä näistä periaatteista kiinni pitämisellä ja niistä muistuttamisella saavutettu tulosta. Minusta varsinkin nuorten kohdalla se on ollut aika haastavaa, koska siinä oli ehkä pitkään sellainen toimintamalli, että ensin ”aikuiset” päättävät jotain ja sitten tulevat nuoret, joilta tulee tällainen vähän niin kuin vastateesi siihen mitä aiemmin on sanottu. Mutta nyt siitä on päästy yli, tällaisesta jännitteestä ja ne nuoret edustajat ovat ihan aidosti osana siellä toteuttamassa sitä työtä. Ja osa esimerkiksi alueellisista puheenjohtajista, presidenteistä, on nuoria ihmisiä. He toimivat osana sitä yhteisöä, eikä ainoastaan ikään kuin sellaisena ulkopuolelta tuotuna jälkilausuntona. Toki sitten on erikseen vielä sellaista työtä ja toimintaa ja verkostoa, jotka on tarkoitettu nimenomaan alle kolmekymppisille, tällaisille nuorille reformaattoreille kuten Luterilaisessa maailmanliitossa sanotaan.
Mikko Malkavaara: Minä olin muuten päättämässä noista kiintiöistä vuonna 1990 Brasilian Kuritibassa.
Katja Alaja: Olitko sinä nuorena siellä?
Mikko Malkavaara: Joo, minä olin oikeastaan vähän yli-ikäinen nuori, mutta minä olin kuitenkin niin sanottu nuori, olin yli 30, mutta niistä silloin sovittiin. Ja minä oikeastaan tähän vielä, että meidän luterilaisessa kirkossa tällä hetkellä minä en usko, että meidän työntekijäjakaumamme on kauhean vino toistaiseksi. Mutta näyttää, että meillä esimerkiksi tällä hetkellä kirkossa on vähän niin kuin liiankin muodikas tällä hetkellä sen tyyppinen keskustelu, että entäs sitten nuo milleniaalit? Eli yhtäkkiä puhutaankin kolmekymppisistä, jotka ovat jotenkin toisia, että heidän asenteensa pitäisi ottaa huomioon ja heidät täytyisi ottaa huomioon. Mutta tuntuu siltä, että he eivät ole itse ottamassa itseänsä huomioon, he eivät itse tulee siihen, vaan he ovat niin kuin toisia ja vanhemmat ihmiset keskustelevat heistä vähän peläten, että ai jaa, ai nuoremmat ihmiset ajattelevatkin tästä asiasta vähän toisella tavalla. Eli meillä on jokin tällainen sukupolviero ja minulla on sellainen tunne, että nyt tällä hetkellä sukupolvien välillä ei ole täyttä ymmärrystä.
Kaisamari Hintikka: Tuota, minä olen tuossa ehkä pikkaisen eri mieltä. Minä luulen, että se on myöskin osittain illuusio, että me puhutaan jostain, kun me puhutaan millenniaaleista, niin me puhutaan jostakin sukupolvesta, joka ei ole läsnä. Se konkretisoitui aika tavalla viime syksynä kirkolliskokouksen keskustelussa, jossa käytiin nimenomaan tätä, kun kirkon nelivuotiskertomus oli juuri ilmestynyt ja siellä puhuttiin tästä millenniaalien ja erityisesti millenniaalinaisten irtaantumisesta ja vieraantumisesta kirkosta, niin sitten sieltä yksi kirkolliskokousedustaja, Espoon hiippakunnan edustaja Heidi Zitting nousi ja sanoi, että niin, me puhutaan muuten minusta ja meitä on täällä aika monta tässä joukossa. Itse asiassa tällä hetkellä kirkolliskokouksessa on paljon kolme-, nelikymppisiä, jopa vähän päälle kaksikymppisiä naisia, että ehkä se on myöskin murtumassa se todellisuus, jolloin sukupolvet tässä päätöksenteossa, että siellä on nyt uusi polvi nousemassa. Ja minusta siinä on kaksi tärkeää asiaa, on siis toisaalta se sellainen sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus, että millä tavalla me huolehditaan ihan aktiivisesti siitä, että me nostetaan niitä nuorempien ihmisten ääniä sinne keskusteluun, että se tapahtuu. Ja sitten toisaalta myöskin se, että miten me keski-ikäiset suhtaudutaan nuorten ihmisten osallistumiseen sillä tavalla, että me ei sanota, että se on hyvä kun siellä on nyt kasvamassa näitä uusia päättäjiä, vaan että meidän ymmärrys olisi se, että kolmekymppisen kokemus tästä maailmasta on aivan yhtä totta kuin kuusi-, seitsemänkymppisen kokemus tästä maailmasta. Ja sitä juuri niin, että me kuullaan niitä erilaisia kokemuksia, niin sitä kautta me kasvetaan yhdessä vahvemmiksi ja sitä kautta me saadaan toteutumaan kirkossakin se todellinen rikkaus, sitä kautta myöskin vahvuus.
Katja Alaja: Niin, tuo on niin kuin yksi juttu juuri tämä sukupolvien välinen kokemus ja sukupolvien kunnioittaminen ja näin. Sitten on mielenkiintoista miettiä myös sitä, että miten vaikka vähäosaiset? Millainen kokemus kirkon työntekijöille, kaikille ihmisille jotka ovat toiminnassa, on heidän maailmastaan? Tuleeko heidän äänensä kuulluksi esimerkiksi siellä?
Kaisamari Hintikka: Niin, ja pitääkö se tulla työntekijöiden kautta vai teemmekö me tilaa ihmisten omille äänille aidosti, että kyllähän meidän kirkko on aika keskiluokkainen kirkko.
Mikko Malkavaara: Ja sitten, siis kyllähän meidän kirkossa on vahvoja diakonisia rakenteita, seurakunnilla on pakolliset diakoniatyöntekijän virat näin rakenteessa. Mutta toisaalta voidaan taas sitten kysyä, että kuinka paljon ollaan onnistuttu luomaan sellaista todellista diakoniaseurakuntaa, niin että se seurakunta hengittäisi koko ajan diakonisesti ja olisi diakoninen, eikä niin, että se on antanut joillekin taas työntekijöillensä erityistehtävän pitää huolta siitä, jolloin se muuttuu helposti juuri taas tällaiseksi vähän teknisluontoiseksi pienimuotoiseksi avustustoiminnaksi, jolla autetaan ihmisiä jaksamaan taas vähän matkaa. Siis kaikki kunnia sille, että autetaan ihmisiä jaksamaan taas vähän, koska mihinkään rakenteellisiin uudistuksiin, mutta sen sijaan siis tämä tällainen yhteisöllisyys, jossa se mitä ihmisellä on kullakin tuotavana jotenkin vaihtopöydälle, niin että saadaanko me juuri tämä keskiluokkainen tai hyväosaiset ja taas huono-osaiset olemaan keskenään vertailukelpoisessa, jotenkin vaihtopöydällä ja jakamaan yhteisyyttä, joka selvästi on taas tällaisen ihmisen hyvinvoinnin kannalta loppujen lopuksi vielä tärkeämpää kuin se, että saa ruokakassin.
Katja Alaja: Miten siinä voidaan onnistua?
Mikko Malkavaara: Niin, siis Suomen evankelisluterilaisen kirkon diakonian vahvuus on se, että meillä lakisääteisesti joka seurakunnassa täytyy olla se diakonian virka ja se pitää jotenkin ainakin potentiaalisesti seurakunnan sormet siellä ihmisten elämän pulssilla. Mutta millä tavalla se näkyy sitten nimenomaan siinä muuten seurakunnan toiminnassa, että onko se juuri sitä ulkoistettua hyvän tekemistä vai millä tavalla ollaan valmiita avaamaan ovet? Minä luulen, että yksi on myöskin se, että meillä diakonia on tehty perinteisesti niin, se on niin luottamuksellista. Siihen liittyy tietysti kaikki viranomaissäädökset, puhumme ensinnäkin asiakkaista ja sitten emme voi puhua asiakkaiden asioista. Ja toisaalta se vaikuttamistyö olisi siinä ihan hirmuisen tärkeää ja niin, että sitä vaikuttamistyötä tehtäisiin niin, että avattaisiin kanavia niin, että ne ihmiset joiden todellisuudesta me puhutaan voivat itse puhua siitä omasta todellisuudestaan käsin. Ja tämä tietysti liittyy laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, ei pelkästään kirkkona ja seurakuntana olemiseen.
Mikko Malkavaara: Minä olin juuri mukana sellaisessa minulle tärkeässä diakoniaan liittyvässä keskustelussa, jossa mieleen jäi nimenomaan yhden Helsingin seurakuntayhtymän kokeneen diakoniatyöntekijän, joka oli muuten juuri äskettäin tehnyt ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon Diakonia-ammattikorkeakoulussa, ja koska hänellä oli tällainen tuore kokemus Diakista, niin hän sanoi tai puhui siitä, että kuinka Diakissa hän näkee jotenkin selvän linjan tällaisen yhteisöllisyyden rakentamiseen. Mutta sitten hän pohti sitä, että miten toimintakulttuurit ovat kaikkialla, olkoon sitten kysymys seurakunnasta, seurakuntayhtymästä, järjestöstä, mistä hyvänsä, ne ovat niin vahvoja, että koulutus ei yksin riitä. Ei se aina auta, että tulee virkistämään aivojansa johonkin paikkaan ja saamaan uusia ajatuksia, jos vastassa on sitten sellainen toimintakulttuuri, joka tarjoaa jotakin toisenlaista.
Katja Alaja: Joo, tuo on nyt tosi mielenkiintoinen, koska koulutushan antaa tietyt eväät ja totta kai sitten voi miettiä sitä, että sinä vahvasti näet siten, että sitten kun on siellä työssä, niin sitten oppii sitä yhteiskunnallista ulottuvuutta lisää. Mutta miten sitten vaikka harjoitteluiden rooli tai muu, että pitäisikö jotain sitten kehittää siellä ja muuttaa jo siinä opiskeluaikana, että ihminen olisi valmiimpi näihin asioihin mistä puhutte?
Mikko Malkavaara: Harjoittelut on tietenkin aivan elintärkeitä ja minä luulen, että jokainen ammattikorkeakoulun tutkinnon suorittanut tietää sen. Mutta toisaalta sitten tähänhän liittyy aika paljon sitä, siitäkin opiskelijat keskustelevat paljon, koska he huomaavat, että jonkun tuo harjoittelupaikka on vielä enemmän tuhannen taalan paikka kuin jonkun toisen. Eli siis, että loppujen lopuksi nehän eivät ole mitään laboratorio-olosuhteita, jolloin kaikki saisivat yksi yhteen ja jossakin, jollakin harjoittelujaksolla jollekulle ihmiselle aukeaa sillä tavalla maailma, että hänen oikeastaan koko loppuelämänsä on niin kuin viitoitettu sen yhden harjoittelukokemuksen mukaan. Ja joku toinen taas sitten oppii tiettyjä rutiineja ja tiettyjä asioita ja muuta vastaavaa, mutta se on jotakin toista, ei niin silmiä avaavaa tai käänteentekevää.
Mikko Malkavaara: Niin, ja kun se harjoittelupaikka kuitenkin voi ja usein muuten tietysti onkin monelle se ensimmäinen kokemus seurakunnasta nimenomaan työyhteisönä. Ja siis minä itse asiassa itse tässä juuri pari viikkoa sitten järjestelin papereita ja minun käteeni sattui itse kirjoittamani harjoitteluraportti kesältä 1989, jolloin olin eräässä itä-suomalaisessa seurakunnassa tekemässä teologi-seurakuntaharjoittelua. Ja minä olin aika kyllä järkyttynyt siitä, koska se oli minulle aika rankka kokemus, minä törmäsi sellaiseen todellisuuteen, missä ideaalini siitä minkälaista on olla pappina ja saarna, mitä asioita haluan sanoa, niin törmäsi siihen todellisuuteen mitä ihmiset haluavat kuulla ja mitä ne eivät halua kuulla. Ja se mitä minä olin kirjoittanut siihen, niin minä ajattelin, että nämä ovat minulle ajankohtaisia kysymyksiä tänäkin päivänä ja millä tavalla ne ovat ehkä ohjanneet sitä omaa ajattelua, vaikka en ole niitä tarkasti muistanutkaan. Siinä mielessä myöskin se millä tavalla seurakunnat ottavat vastaan harjoittelijat, millä tavalla sitten harjoittelun ohjaus on järjestetty siellä, ehkä myöskin vähän sillä tavalla työnohjauksen näkökulmasta, että miten on mahdollisuus purkaa niitä omia havaintoja ja ehkä vähän sellaisia järkytyksen tunteitakin, mutta toisaalta miten luodaan sitä innostusta ja kanavoidaan sitä sillä tavalla, että se kantaa siinä työuralla jatkossakin, niin ne ovat ihan hirveän tärkeitä. Ne eivät ole pelkästään opiskelijasta kiinni, ne ovat todella paljon siitä seurakunnasta ja harjoittelun ohjaajasta kiinni.
[musiikkia]
Katja Alaja: Otetaan tällainen toinen näkökulma vielä tähän keskusteluun. Moninaisuus on meillä tänään teemana, niin jos me ajatellaan, että se kirkko rakentuu moninaisemmaksi, niin se alkaa myös sitten näkyä siellä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Sen pitäisi heijastua sinne, että meillä on erilaisia ihmisiä mukana tässä kirkossa ja he ovat esillä sitten myös julkisuudessa. Ketkä tällä hetkellä edustavat kirkkoa julkisuudessa, jos me ajatellaan ja minkä takia, Kaisamari?
Kaisamari Hintikka: No tämä keskustelu siitä, että kuka käyttää kirkon ääntä, niin tämä on nyt kyllä suurin piirtein yhtä vanha kuin kirkko itse. Tätä aina puidaan. Se on tietysti hyvä kysymys. Kyllähän me, kun me olemme vielä jollakin tavalla kansankirkko, niin siihen kuuluu siihen ajatukseen myöskin se, että jokainen käyttää sitä kirkon ääntä. Mutta totta kai, jos miettii sitä julkisuutta ja laajempaa yhteiskuntaa, niin kyllähän piispoilla kuitenkin perinteisesti on ollut sellainen, että jotenkin se kuulemiskynnys on ehkä vähän matalampi silloin, kun piispat puhuvat. Mutta sekin on sellainen asia, mikä ei ole itsestäänselvyys ja sitä ei pidä ottaa, että takana ovat ne vuodet jolloin kirkko oli sellainen yhteiskunnallinen instituutio, jota ilman muuta kuultiin. Se täytyy se kuuleminen lunastaa sillä, että on jotain merkityksellistä sanottavaa. No tietysti tänä päivänä kenen tahansa kannanotot ovat aika haastavia saada läpi, koska mediakenttä on niin hirveän sirpaleinen. Se minkä sinä sanot Twitterissä, niin ne jotka ovat vain Facebookissa tai ne jotka lukevat vain aamun lehden, niin he eivät kuule sitä ja sitten syntyy se vaikutelma, että sinä et sano mitään. Sitä varten jotenkin tämä tuo sen kirkon äänen, siitä tulee paljon moninaisempi väkisinkin. Me ei pystytä hallitsemaan sitä sillä tavalla ja tämä on kyllä, vaikka kysymys on vanha, niin on tällä hetkellä aika uudenlaisia haasteita sen edessä. Kuten ehkä tästä kuulee, niin ei tähän sellaista selkeää vastausta ole olemassa.
Katja Alaja: Miten sinä, Mikko, näet? Ketkä ovat sellaisia näkyviä hahmoja mediassa, kun me ajatellaan kirkon edustajia tänä päivänä?
Mikko Malkavaara: Niin, tuohan on vähän eri kysymys kuin se sinun ensimmäinen. Totta kai nyt voi alkaa luettelemaan joitakin, mutta itse asiassa juuri tällä hetkellä meiltä ehkä puuttuu joku sellainen selkeä nimenomainen kirkon ääni siitä syystä, että meidän kirkollista keskustelua on viime aikoina vaivannut sellainen polarisaatio, jolloin kaksi ryhmää, jotka ajattelevat varsin kaukana toisistansa, niin yrittävät jollakin tavalla sietää toisiaan ja ajattelevat, kyllä tuokin on kirkon jäsen. Tämä on tosi vaikeaa minusta tämä tällainen ajatus tästä, että kirkko pysyy kasassa, jos itse asiassa toisen ajattelutapa ei ole omasta mielestä hyväksyttävä. Ja nämä liittyvät nyt täsmälleen juuri niihin teemoihin, millä me tänään aloitettiin. Kyllä meillä aivan erityisesti tällä hetkellä keskustellaan niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin voivatko kaksi samaa sukupuolta keskenään olla, rakastaa toisiaan ja saada kirkolta siunauksen ja kirkollisen vihkimyksen. Ja sitten siihen nähden siitä lähtee poikimaan myös erilaisia kysymyksiä, jotka liittyvät ihmisen identiteettiin, ihmisen seksuaalisuuteen, seksuaalisuuden harjoittamiseen ja ihmisyyden hyväksymiseen eri muodoissansa, että tämä on sitten laajempi vyyhti, joka sieltä sitten löytyy sieltä takaa. Mutta se varsinainen rintamalinja käydään tällä hetkellä tämän kirkollisen vihkimyksen yhteydessä.
Katja Alaja: Mistä se johtuu, että siitä keskustellaan niin paljon?
Mikko Malkavaara: Se on vaikea kysymys.
Kaisamari Hintikka: Niin, se on vaikea kysymys ja siitähän ollaan niin kovin eri mieltä. Sitä lähestytään niin kovin eri näkökulmista, että joko me ollaan menetetty tai me ei olla koskaan onnistuttu rakentamaan sellaista rakentavan keskustelun kulttuuria, sellaista missä ihan aidosti kuultaisiin toista. Ja sitten minun mielestäni varsinkin tässä niin sanotussa avioliittokeskustelussa ylimalkaan ihmisen sukupuoli- ja seksuaaliseen identiteettiin ja ylimalkaan ihmisyyteen liittyvissä kysymyksissä, niin meillä tuntuu keskustelussa olevan, se mikä siinä on minun mielestäni hirveän surullistakin on se, että toisen mielipide ja toisen identiteetti, vaaditaan että niiden pitäisi olla jotenkin yhtä painavia asioita. Kun se miksi ihminen on syntynyt ja miksi Jumala on hänet luonut olisi jotenkin verrattavissa siihen, että mitä mieltä joku toinen on tai mitä teologista oppikoulua tai tulkintaperinnettä se toinen edustaa. Ja nämähän eivät ole, ne eivät voi olla eivätkä ne saa olla yhtä painavia kysymyksiä ja tämä minusta johtaa helposti siihen, että me puhutaan äärimmäisen loukkaavasti. Jotenkin se lähtökohtien taso on niin erilainen, niin siitä tulee helposti ohi puhumista, pahimmassa tapauksessa tietysti ohi huutamista ja siitä sen sellaisen kunnioittavan keskustelun rakentaminen on äärimmäisen vaikeaa. Mutta minä olen edelleen sitä mieltä, että se ei ole mahdotonta.
Katja Alaja: No te toitte kumpikin tässä esiin sen, että jos me ajatellaan kirkkoa, yhteiskunnallista keskustelua, niin se saattaa pyöriä aika lailla sitten tämän samaa sukupuolta olevien vihkimisen parissa. Mistä te haluaisitte, että keskusteltaisiin enemmän julkisuudessa, jos mietitään, että mihin aiheisiin kirkko voisi ottaa kantaa, mitä aiheita se voisi nostaa esiin keskusteluun?
Mikko Malkavaara: Minun mielestäni kirkon tulisi kaiken kaikkiaan keskustella niistä asioista, joista ihmiset keskustelevat. Ja kyllä kai tällä hetkellä esimerkiksi tämä pandemia, koronatilanne on sellainen, joka huolettaa ihmisiä joka tapauksessa, mutta ei esimerkiksi ilmastonmuutoskysymys ole mihinkään mennyt ja kyllä minun mielestäni ihan yhtä hyvin mitä tapahtuu Myanmarissa. Siis se, että miksi maailmalla on tai sitten noiden suurten jättiläisten, vaikkapa Kiinan ja Intian, niillä on ulospäin ystävälliset kasvot ja hoitavat ulkopolitiikkaansa ehkä jonkun mielestä tyylikkään oloisesti. Samaan aikaan niiden valtioiden sisällä on käsittämätöntä sortoa ja ne edustavat kumpikin lähes viidennestä ihmiskunnan väestöstä, jolloin niiden vastuu on vielä suurempi kuin pienten valtioiden. Tämä on minusta ihan yhtä hyvin kirkon ja kristittyjen asioita. Se, että jokainen luonnollisesti myös sitten valitsee kiinnostuksensa kohteet. En minä myöskään voi pakottaa ketään kiinnostumaan Myanmarin pakolaisista, jos hän ei kiinnostu heistä.
Kaisamari Hintikka: Minun mielestäni siis kirkon kyllä tietysti tehtävä on kirkastaa Kristusta, mutta me emme voi kirkastaa Kristusta, jos me emme näe ihmistä ja jos me emme puhu ihmisyydestä ja arvosta sitä toisen ihmisen ihmisyyttä. On se sitten se ihminen, joka on tässä samassa studiotilassa tai on se ihminen, joka asuu siellä Nepalissa rajat ylittäneiden rohingyojen pakolaisleireillä tai se ihminen, jonka kotisaari on liukenemassa valtamereen iltamastonmuutoksen myötä. Ne ovat niin isoja asioita ja toisaalta me saadaan sitä tietoa koko ajan, tämän kovin sirpaleisen mediakentän kautta me saadaan koko ajan sitä sirpaleista tietoa ja jotenkin pieni ihminen yrittää omaksua sitä, ja kukaan meistä ei pysty omaksumaan näitä valtavan suuria syy-seuraus-suhteita, niin silloin tietysti syntyy kiusaus yksinkertaistaa asioita ja tehdä aika sellaisia mustavalkoisia asetelmia. Ja se vaikuttaa taas sitten tällaiseen aika jyrkkään polarisoituneeseen keskustelukulttuuriin ja minä tarkoitan polarisoituneella nyt sitä, että ollaan hyvin vahvasti, jos et ole meidän puolella, niin olet meitä vastaan, tällaisella aika yksinkertaistavalla ajattelulla. Ja tämä on sellainen, missä sitten täytyisi muistaa se ihminen siinä kaikessa, se toinen ihminen ja se vaatii paljon sellaista empatiakykyä, se vaatii solidaarisuutta. Minä luulen, että solidaarisuus on vähän sellaista, se ei ole ehkä tällä hetkellä ihan kauhean muodikas ilmiö ja kuitenkin se on myöskin aidosti kristillinen tapa elää ja olla ihmisyhteisönä, että otetaan se toinen, se lähimmäinen huomioon, joka ei ole tässä ihan välittömässä naapurustossa. Ja tietysti tänä päivänä kun me puhutaan siitä tilanteesta mihin me ollaan ihmisenä ajettu koko tämä luomakunta, niin on hyvä myöskin muistaa se, että meidän lähimmäinen ei ole se ihminen, joka elää tällä pallolla samanaikaisesti meidän kanssamme, vaan meidän pitäisi osata huomioida tulevat sukupolvet myöskin lähimmäisinä ja ehkä myöskin kaikki luotu lähimmäisenä myös, josta meidän täytyy kantaa vastuuta.
Katja Alaja: Me on juteltu hyvä tovi kirkon moninaisuudesta ja sen näkymisestä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Mitä sinä vielä haluat sanoa kuulijoille, Kaisamari?
Kaisamari Hintikka: Nyt jos puhutaan nimenomaan Diakin opiskelijoille, niin tervetuloa kirkkoon töihin. Minä olen nyt tässä itse ollut reilut kaksi vuotta piispana ja päässyt jo vihkimään aika monta diakonian virkaan, ja ne keskustelut mitä me ollaan käyty on olleet ihan hirveän arvokkaita minulle. Ja ne lahjat mitä ihmiset tuovat tullessaan seurakuntaan ja kirkkoon ovat äärimmäisen kallisarvoisia. Minä toivon, että minä tiedän millaisella näyllä uusi vastavalmistunut opiskelija tai vastavalmistunut diakoniatyöntekijä tulee seurakuntaan töihin, niin minä toivoisin, että jotenkin se näkemisen tarkkuus ja se näyn laaja-alaisuus säilyisi myöskin kirkon töissä, että se näky ei siitä himmenisi eikä sumenisi, vaan säilyisi kirkkaana.
Katja Alaja: Ja entä sinä, Mikko?
Mikko Malkavaara: Minä toivoisin, että toivo elää. Kukaan ei lannistuisi, ei näkisi, että ne rakenteet tai joskus vähän ummehtuneet itseään toistavat keskustelut jäisivät ikään kuin päällimmäiseksi, vaan ennen kaikkea katsottaisiin rohkeasti ihmistä suoraan silmiin ja nähtäisiin toisen ihmisen silmissä ja katseessa toivo ja mahdollisuus.
Katja Alaja: Kiitos, kun olitte mukana tässä dialogissa. Ja sinä, rakas kuulija, vinkkaa tästä Dialogi-podcastista tutuille ja jatkakaa keskustelua. Tule taas langoille ensi kerralla.
[musiikkia]
[äänite päättyy]