”Olen yhä samalla tiellä, jonka aloitin Diakissa”

Susanna Volanto syntyi merellisessä Kaarinassa, josta hän muutti kahden ensimmäisen lapsuusvuotensa jälkeen naapurikaupunki Turkuun. Esiintyminen ja luova tekeminen kulkivat läsnä arjessa jo lapsuudesta, joten harrastuksetkin valikoituivat niiden mukaan: musiikki, valokuvaaminen ja teatteri toimivat hänelle kanavina toteuttaa omaa persoonaansa.

Turun nuorisoteatteri, Samppalinnan kesäteatteri sekä Turun kaupunginteatteri tulivat perin pohjin tutuiksi.

– Peruskoulussa ja lukiossa olin aika kiltti ja tunnollinen. En ollut kympin oppilas, mutta tein aina töitä opintojeni eteen. Kirjoitin lopulta hyvin omannäköiseni paperit.  

En ollut kympin oppilas, mutta tein aina töitä opintojeni eteen.

Susanna kertoo koulussa opitun tunnollisuuden heijastuvan suoraan työelämään: hän hoitaa aina sellaiset asiat, joista on sovittu – paitsi silloin, kun ne liittyvät ainoastaan häneen itseensä. Hän myöntää myös olevansa viimetipan ihminen.

– Tuntuu, että nykyisin lukiolaisten paineet ovat tosi paljon kovemmat. Etenkin tämä muutos korkeakouluihin hakemisessa, kun ylioppilaskirjoitusten painoarvoa on lisätty. Itsellänikin toki oli tavoitteita lukioaikana, mutta en mieltänyt niiden hallitsevan loppuelämääni.

Opiskelupaikka löytyi Diakista

Ajatus viittomakielen opiskelusta oli hetken mielijohde. Lukiosta valmistumisen jälkeen Susanna piti välivuoden ja työskenteli kouluavustajana alakoulussa.

– Samalla minulla oli aikaa miettiä, mitä alkaisin tekemään elämässäni. Löysin opinto-oppaasta viittomakielen tulkin koulutuksen, ja se kuulosti tosi mielenkiintoiselta. Hain sinne samana päivänä.

Susannalla oli kosketusta viittomakieleen jo aikaisemmin, sillä hänen tätinsä käytti tukiviittomia työskennellessään lastenkodissa. Hän opetti tukiviittomia myös Susannalle, joka piti niitä jo lapsena kiehtovana tapana kommunikoida.

Ala tuntui jo pääsykokeissa omalta, ja Susanna pääsi heti ensimmäisellä yrittämällä sisään. Samalla jäi myös teatterityöskentely, sillä hän halusi keskittyä opintoihinsa sataprosenttisesti.

Luonteva tapa kommunikoida

Kouluaikana Susanna piti vieraita kieliä haasteellisina, mutta viittominen tuntui heti alusta lähtien luontevalta. Käsien käyttäminen kommunikoinnissa ja uuden kielen merkitysten hoksaaminen tapahtuivat kuin itsestään.

– Meillä oli tosi rempseä luokka ja hyvä yhteishenki. Vietimme neljä vuotta tiiviisti yhdessä, ja näen edelleen aktiivisesti entisiä luokkakavereitani. Opiskelu oli työntäyteistä ja intensiivistä, ja meillä oli paljon lähiopiskelua. Neljässä vuodessa piti opiskella kokonaan uusi kieli ja sen lisäksi vielä tulkkaustaito. Työssä usein tulkataan simultaanisesti. Se vaatii aivoilta paljon työtä.

Meillä oli tosi rempseä luokka ja hyvä yhteishenki.

Lehtorit Diakissa olivat jämptejä, mikä oli Susannan mielestä ainoastaan hyvä asia; valmistuttuaan hän tunsi todella saaneensa valmiuden työn tekemiseen.

Koulutusta vastaavalle uralle

Valmistuttuaan Susanna muutti Helsinkiin ja aloitti työt viittomakielen tulkkina. Sen jälkeen hän siirtyi Kelan tulkkivälitykseen ja lopulta Sivupersoonaan, joka on nykyisin hänen päätyönantajansa. Sivupersoona tarjoaa muun muassa viittomakielen tulkkausta, puheterapiaa ja valmennusta kommunikaation erityisryhmille.

Näiden lisäksi Susanna on tehnyt vuodesta 2006 lastenohjelmien dubbausta, toiminut viittomakommunikaation opettajana sekä Ylellä freelancerina.

– Sivupersoonassa etsittiin tulkinvälittäjän sijaista. He olivat kuulleet, että voisin olla sopiva, ja houkuttelivat minut mukaan. Nykyään vastaan Sivupersoonan opetuspalvelusta ja koulutuksista sekä käyn aina tilaisuuden tullen itse opettamassa. Tittelini on hyvin mahtipontinen: Sivupersoonan opetusministeri, Susanna toteaa pilke silmäkulmassaan.

Samana vuonna, kun Susanna aloitti työnsä Sivupersoonassa, hän muutti perheineen Tampereelle. Muuttokin tapahtui hetken mielijohteesta.

– Olen tehnyt useita suuria päätöksiä elämässäni hyvin nopeasti, mutta en ole koskaan katunut niitä. Palaset ovat aina loksahtaneet paikoilleen.

Nuoruuden unelma-ammatti sähköpostiviestin päässä

Susanna oli 15-vuotias sanoessaan ensi kertaa ääneen, että tulisi työskentelemään lastenohjelma Pikku Kakkosessa. Hän tuskin uskoi vielä silloin, että haave tulisi toteutumaan.

Jälkeenpäin olen hieman nauranut omalle rohkeudelleni.

– Asuttuamme Tampereella muutaman vuoden, päätin laittaa Pikku Kakkoseen sähköpostia ja kysyä, olisiko heillä tarjolla avoimia koekuvauksia. Minulla oli esiintymiskokemusta teatteriajoilta sekä osaamista viittomakielen tulkin ja kommunikaatio-opettajan ammateista.

Samaan aikaan Ylellä oli tiedostettu tukiviittomien hyöty kommunikoinnin tukena. Talon sisällä vain ei tiedetty, miten se pitäisi toteuttaa tai kuka sitä lähtisi tekemään.

– Kun tulin Ylelle ensimmäistä kertaa, kerroin oman näkemykseni asiasta. Siitä lähdimme rakentamaan yhteistyötä. Jälkeenpäin olen hieman nauranut omalle rohkeudelleni.

Työpaikka Pikku Kakkosessa on jatkumoa samalla tiellä, jonka Susanna aloitti, kun hän pääsi opiskelemaan Diakiin.

– Juontajana pääsen toteuttamaan pedagogista puoltani. Lisäksi saan olla luova, ja mikä tärkeintä: saan tehdä näkyväksi kommunikaation tukemista.

”Kun astun studion ovista sisään, tunnen syvää rauhaa”

Laadukkaan televisio-ohjelman tuottaminen on usean eri ammattilaisen tinkimättömän työskentelyn lopputulos. Vaikka Susannalla on näkyvin rooli, hän pitää itseään vain pienenä osana kokonaisuutta.

Televisio-ohjelman tekeminen on lopulta tavallista työtä: ympärillä on yhtä lailla työyhteisö ja työkaverit, vaikka työaika ei aina olekaan perinteinen kahdeksan tunnin päivä. Myös luovassa työssä on omat rutiininsa. Kuvauspäiviin valmistaudutaan meikkaamalla, laittamalla hiukset ja pukeutumalla kuvausvaatteisiin. Sekä tietenkin harjoittelemalla etukäteen päivän ohjelmaa.

– Vaikka tämä on julkinen ammatti, olen aina kameran edessä omana itsenäni, Susannana. Se on vapauttavaa.

Kuvauksissa harvemmin on lapsiyleisöä mukana, mutta yhteys perheen pienimpiin välittyy studioon kameran kautta.

– Parasta tässä on se, kun ajattelee, mitä iloa ja riemua tuotan lapsille. Tunnen elävästi studiossa sen, kuinka lapsi tapittaa silmät suurena ruutua ja kuuntelee mitä puhun. Ja minä saan olla aikuisena läsnä siinä hetkessä.

Vuonna 2018 Ylen Pikku Kakkoselle myönnettiin Aivojen asialla -tunnustuspalkinto. Aivoliiton myöntämässä palkinnossa perusteena oli, että Pikku Kakkonen on upealla tavalla ottanut ohjelmissaan ja verkkosivuillaan huomioon lapset, jotka hyötyvät kommunikoinnin tukemisesta.

Äiti on tuttu televisiosta!

Susannan perheeseen kuuluu puoliso, 8-vuotiaat kaksospojat ja 2,5-vuotias tytär. Pojat olivat esikouluiässä, kun äiti alkoi näkyä televisiossa. Alkuinnostuksen jälkeen asiasta tuli hyvin tavallinen ja arkinen, eivätkä vanhimmat pojat nykyään enää ajattele asiaa.

Nuorin on juuri saavuttanut pikkukakkosiän ja on riemuissaan siitä, kun äiti näkyy televisiossa. Hän on päässyt myös tutustumaan studioon.

– Hakiessani päiväkodista nuorimmaista, lapset kerääntyvät usein ympärilleni. Pidän tärkeänä, että pystyn antamaan kaikille siinä hetkessä pienen huomion ja jututtamaan, sillä eiväthän lapset pysty erottamaan sitä, olenko töissä vai en. Se on tavallaan haaste, mutta koen hyvin tärkeänä sen, että voin antaa hyviä kohtaamisia myös televisioruudun ulkopuolella.

Vaikka ohjelmatarjonta onkin muuttunut Susannan lapsuudesta, on studiossa yhä aistittavissa samaa taianomaista tunnelmaa. Nyt Susanna voi itse luoda uusia muistoja tuleville sukupolville.