”Sairastelujeni jälkeen havaitsin, kuinka tärkeää on kuulua johonkin yhteisöön”

Kun Kati Holstikko oli viidentoista ikäinen, hän sai mummoltaan postikortin. Kortissa luki, että ”meidän suvussammehan ei ole mielenterveysongelmia”.

– Itse olin samaan aikaan suljetulla osastolla ja juuri lopettanut ysiluokan kesken, Kati Holstikko naurahtaa.

Holstikko osaa lähestyä asiaa huumorilla, vaikka surullistahan se pohjimmiltaan on, tämä meidän yleinen tapamme peitellä ja hyssytellä mielenterveysongelmia.

Toinen esimerkki: Pari vuotta siten Holstikko oli Iltalehden haastateltavana syrjäytymisen kokemuksistaan kahden muun nuoren kanssa. Holstikko oli mukana omalla nimellään ja kasvoillaan.

– Yllätyin sitä paljastumisen pelon määrää, mikä näillä kahdella muulla nuorella oli, vaikka he eivät esiintyneet kuvissa ja nimetkin oli muutettu.

”Miksi pelkäämme puhua avoimesti mielenterveysongelmista tai syrjäytymisestä?”

– En ole keksinyt, miksi pelkäämme puhua avoimesti mielenterveysongelmista tai syrjäytymisestä. Tuon haastattelun jälkeen oivalsin, että ehkä tällä saralla tarvitaan edustajaa. Jos kukaan ei puhu näistä omalla nimellään, asiat pysyvät tabuina ja stigmat jäävät.

Holstikko on sittemmin puhujakeikoilla ja mediassa jatkanut syrjäytymisen kokemuksista puhumistaan. Huumorintajuinen nainen on alkanut tituleerata itseään ”esimerkillisesti syrjäytynyt” -ammattinimikkeellä.

– Tulevaisuudessa toivottavasti saan hankittua kokemusasiantuntijan virallisen koulutuksen. Sitä ennen mennään tällä, ihan osuvalla tittelillä, Holstikko hymyilee.

Tekniikan nainen

Holstikolla oli erilainen varhaislapsuus: siihen kuuluivat tietokoneet, ja tyttöä kannustettiin pienestä pitäen tekniikan pariin.

– Vanhempani olivat todella kiinnostuneita tekniikasta. Sain jo kolmivuotiaana lelukseni vanhan tietokoneen. Tämä tapahtui siis vuonna 1997, jolloin kotitietokoneita ei todellakaan vielä ollut joka kodissa.

Katin aika kului rakennellessa ja purkaessa perheen vanhoja tietokoneita.

– Nykyäänkin kasaan tuttavilleni tietokoneita, ja omat koneeni olen koonnut jo vuosikausia. Seuraavaksi aion tuunailla kännykkääni uuteen uskoon ja aloittaa Raspberry Pi -projektin.

Mikä se sellainen Raspberry Pi on?

– Se on yhden piirilevyn tietokone. Sitä pitäisi alkaa rakennella.

Hidas ja varma alamäki

Tekniikkaharrastuksen lisäksi Holstikon lapsuus oli valitettavasti erilainen myös isän vakavan päihteidenkäytön vuoksi. Tästä syystä perhe oli jo varhain lastensuojelun asiakas. Vanhemmat olivat eronneet, mutta Kati tapasi isäänsä viikoittain ja välit olivat hyvät.

– Meillä ei koskaan ollut vaikkapa väkivaltaa. Isän ongelmat eivät vaikuttaneet minuun sillä tavalla suoraan, Holstikko muistelee.

– Lastensuojelukäynnit olivat sellaista kevyttä tsekkausta, että kaikki on ok. Pääsin niiden kautta retkille ja sirkuskouluun.

Elämä kulki omalla painollaan, kunnes iso tragedia iski Katin ollessa seitsenvuotias. Hänen isänsä kuoli päihteisiin.

– Siitä alkoi hidas ja varma alamäki minun elämässäni.

Isän kuoleman jälkeen Kati olisi kovasti kaivannut ammattilaisten tukea. Saatu apu kuitenkin tuntui vähättelevältä.

”Minun olisi pitänyt päästä purkamaan asioita.”

– Sen sijaan että olisin päässyt käymään läpi näitä asioita, ongelmat sivuutettiin ja keskityttiin pitämään positiivisuutta yllä. Käytiin leffassa, retkillä, Linnanmäellä ja näin, mutta ei puhuttu – se oli minun kohdallani huono juttu.

– Hyvää lastensuojelun ihmiset toki tarkoittivat, mutta minun olisi pitänyt purkaa asioita. Sen sijaan asiat patoutuivat vuosikausiksi sisälleni.

Erakoksi kotiin

Kati alkoi vähitellen pudota koulusta. Ihme kyllä, eivät opettajat eikä edes koulupsykologi ryhtyneet missään vaiheessa selvittämään, miksi Katin poissaolomäärät kasvoivat kohta koko koulun suurimmiksi.

Paniikkihäiriön, masennuksen ja ahdistuksen tuottamien poissaolojen lisäksi Kati sairasteli fyysisesti paljon. Hän joutui 13-vuotiaana tapaturmaan ja on siitä pitäen elänyt fibromyalgian aiheuttamien vaikeiden kroonisten kipujen kanssa.

– Tykkäämäni sirkusharrastus piti kipujen vuoksi lopettaa. Onneksi tietokonepelaamista ja tekniikkaharrastusta fyysinen kipu ei juuri rajoita.

Kati erakoitui yhä enemmän kotiinsa. Paniikkihäiriö esti häntä lopulta lähtemästä yksin ulos mihinkään. Koulustakin reagoitiin: jossakin vaiheessa postiluukusta kolahti ilmoitus koulusta erottamisesta.

Holstikko oli 15-vuotiaana pahimmassa aallonpohjassaan. Jostakin hän sai silloin erityisiä voimia ja hakeutui itsenäisesti terveysasemalle apua etsimään. Sieltä hänet otettiin kolmeksi kuukaudeksi kiireellisenä sisään Hesperiaan nuorten suljetulle osastolle.

– Jotain on järjestelmässä pahasti pielessä, kun syvimmällä pohjalla oleva joutuu itse tekemään kaiken työn apua saadakseen. Kuka sellaiseen pystyy? Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten minä siinä onnekseni onnistuin.

Takaisin on pitkä matka

Hesperian jälkeen Kati pääsi nuorisopsykologian terapiapalvelujen piiriin. Alkoi hidas kuntoutuminen takaisin yhteiskuntaan.

Meni vielä monta vuotta niin, että Katin ainoa sosiaalinen kanssakäyminen ulkomaailman kanssa oli viikoittainen käynti terapeutin luona.

– Ei mikään nopea nousu. Sitähän sanotaan, että mielenterveysongelmista toipuessa menee puolet pidempään kuin niistä kärsiessä.

”Varhainen puuttuminen on ehdottoman tärkeää.”

Tämän vuoksi varhainen puuttuminen lasten ja nuorten oireisiin on niin ehdottoman tärkeää, Holstikko painottaa.

– Mahdollisimman aikaista ja moniammatillista puuttumista pitäisi ehdottomasti lisätä. Minun ja monen muun kohdalla asioihin on puututtu aivan liian myöhään. Tilanteeseen tulisi tarttua ensimmäisistä merkeistä.

Kohti koodaamista

18-vuotiaana Holstikko pääsi terapiakäyntiensä lisäksi Helsingin Diakonissalaitoksen Vamos-toimintaan mukaan.

– Se oli parhaita asioita, mitä elämässäni on tapahtunut. Vamokseen tullessani olin vielä vahvasti eristäytynyt omaan kotiini, ja ainoa säännöllisyys olivat terapiakäyntini. Aika hemmetin vaikeaa oli hypätä päivittäiseen ryhmään ja sosiaaliseen kanssakäymiseen.

Tämä kuitenkin onnistui, samoin kuin Vamoksen peruskoulustartin myötä peruskoulun hoitaminen loppuun. Ei tosin ensi yrittämällä.

– Aluksi rahkeeni eivät vain riittäneet. Kuntoni alkoi romahtaa uudestaan, ja psykoositaipumukseni tuli nyt ensimmäistä kertaa esiin vuosikausia kestäneiden uniongelmien ja valvomisen seurauksena.

– Puolitoista vuotta meni yrittäessä saada elämää uudestaan kasaan hoitojen ja lääkkeiden kanssa, ennen kuin pystyin palaamaan koulunpenkille.

Lopulta Kati sai peruskoulun hoidettua jopa sellaisilla arvosanoilla, jotka itsekin kelpuutti.

– Varsinkin kymppi matikasta oli suurin tavoitteeni, ja jos en sitä olisi saanut, olisin käynyt kurssit uudestaan!

Määrätietoisuutta ja älliä Holstikolla riittää. Päästötodistuksen keskiarvokin oli komeat 8,7.

Tällä hetkellä Holstikolla on hyvä vaihe elämässään. Hän saa vielä kuusi kuukautta kuntoutustukea, mutta ei vietä kaikkea aikaansa kotonaan.

– En halua passivoitua vaan tehdä jotain hyödyllistä ja hyvää nyt, kun siihen on aikaa.

Holstikko käyttää aikaansa edustamalla edelleen syrjäytyneitä nuoria Vamoksen tilaisuuksissa ja muun muassa Diak Areena -tilaisuudessa maaliskuun lopulla.

Henkireikä ja vuosittainen intohimo Holstikolle ovat tietokonetapahtuma Assembly ja roolipelaajien Ropecon -tapahtuma. Assemblyssa Holstikko on nykyään yksi tapahtuman päämoderaattoreista.

– Nämä tapahtumat ovat tuoneet minulle paljon motivaatiota ja ystäviä. Niissä ollaan kuin yhtä suurta perhettä.

– Sairastelujen jälkeen olen todella havainnut, miten merkityksellistä ihmiselle on kuulua johonkin yhteisöön. Niiden merkitystä ei ehkä ymmärräkään, ennen kuin yhteisöistään putoaa ja löytää ne uudelleen.

Tulevaisuudessaan Holstikolla on selvä suunta. Hän tähtää koodaajaksi. Siksi tänä keväänä aikaa on kulunut erityisen paljon pääsykokeisiin valmistautumisessa.

– Olen tunnistanut koodaamisen kutsumustyökseni. Pyrin nyt Supercellin Hive Helsinki -koodauslinjalle. Ensimmäisen vaiheen olen jo läpäissyt, ja loppukeväästä sitten koittaa varsinainen iso, neljän viikon karsinta. Sitä odotan innolla!

Kuvat: Meeri Utti