Siirry sisältöön
Juttutyyppi  Elämäni käsitteet

Historia

Historia viittaa sekä kaikkeen siihen, mitä on ollut ennen että myös kertomukseen menneestä ajasta. Historiantutkimuksessa olennaista on seurata menneisyydestä jääneitä jälkiä sekä myös uudelleenarvioida niitä nykyajan käsitteiden ja ymmärryksen valossa. Erilaiset teoriat ja näkemykset ohjaavat ajatuksia siitä, minkälaisia jaksoja sivilisaation historiasta on erotettavissa.

Kun lukioikäisenä aloin miettiä opiskelualaa, kartoitin omia kiinnostuksenkohteitani. Olin kiinnostunut semantiikasta Hayakawan tapaan, kognitiotieteestä Noam Chomskyn tapaan, poploresta 1970-luvun lopun folkloristiikan tapaan ja kulttuurihistoriasta Egon Friedellin tapaan. Noukin fragmentteja sieltä täältä niin kuin uteliaat koululaiset tekevät, mutta kokonaisuuksista minulla ei ollut kunnollista käsitystä. Silloiset kiinnostukseni kohteet olisivat saattaneet tehdä minusta sosiologian, uskontotieteen tai kansanrunouden tutkijan.

Pohdintojani kuunnellut äitini esitti minulle hyvän kysymyksen: ”Miksi ei historia? Se sisältää kaiken mikä oli ennen. Sen piirissä voit tutkia ihan mitä hyvänsä.”

Äidin ajatus oli ehkä terävämpi kuin hän oivalsikaan. Hän toi silmieni eteen historian käsitteen kaksi merkitystä, sen mikä on ollut ja sen mikä syntyy tutkimuksen tuloksena.

Historian määritelmä

Historiaa on toisaalta kaikki se mitä on ollut ennen, toisaalta se on kertomus menneestä ajasta. Jälkimmäinen merkitys korostuu ruotsin ja ranskan kielissä, joissa historia (ruotsiksi) ja histoire (ranskaksi) merkitsevät tarinaa, juttua tai kertomusta. Suomen kielessä historia-termi korostaa toisaalta entisyyttä, toisaalta tutkittua ja sen pohjalta tiedettyä historiaa.

Historiaa on toisaalta kaikki se mitä on ollut ennen, toisaalta se on kertomus menneestä ajasta.

Koulun historianopetuksessa olennaista oli oppia historiallisen ajan rajaksi inhimillisen kulttuurin kyky jättää itsestään kirjallisia jälkiä, lähteitä, joita voi tulkita. Ennen kirjoitustaitoa oli esihistoriaa.

On eroja siinä, miten itse kukin meistä on historiaa koulussa oppinut ja miten sitä on opetettu. Tavallista on puhua historiasta muistettavina yksittäisinä asioina: Pähkinäsaaren rauha 1323, Kustaa Vaasan hallitsijapojat Erik, Juhana ja Kaarle, Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus 1776 ja Ranskan vallankumous 1789.

On hyvä osata panna asioita vuosilukujen avulla ajalliseen yhteyteensä, mutta sitä tärkeämpää on asioiden ymmärtäminen. Pähkinäsaaren rauhan rajana tunnettu linja noin Viipurista Raaheen on kulttuuriraja, joka jakaa suomalaista väestöä yllättävän monien asioiden suhteen. Vaasan perheen dynastiasta voi muistaa Ruotsin valtion muotoutumisen ja Suomen sen osana sekä kuninkaan poliittisista ja taloudellisista syistä toteuttaman reformaation ja luterilaisen uskonopin hitaan etenemisen valtion ja kansan uskonnoksi.

Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus toi historiaan ihmisoikeusajattelua selkeämmin kuin ennen ja Ranskan vallankumous jatkoi tätä.

Muistaminen voi olla arvostettavaa ja muistiin tallentuneet tiedot voivat olla apukeinoja ymmärtämisessä, mutta historia on muisti vain osittain.

Samoin on hienoa, jos historiallinen tietämys riittää vastaamaan, kuka oli ja mitä edusti Bonaventura, Savonarola, Paracelsus, Oliver Cromwell, Leibniz, Alexis de Tocqueville tai Teilhard de Chardin. Tai millaista musiikkia sävelsi Jacques Offenbach tai millainen runoilija oli Guillaume Apollinaire, mutta välttämätöntä se ei ole. Nimet ja vuosiluvut ovat usein vain yksityiskohtia.

Muistaminen voi olla arvostettavaa ja muistiin tallentuneet tiedot voivat olla apukeinoja ymmärtämisessä, mutta historia on muisti vain osittain.

Historiantutkimus perustuu jälkiin

Historiantutkimuksen lähtökohta ovat sen lähteet, jäljet ihmisen toiminnasta. Usein ne ovat kirjallisia. Lähdeaineisto on aina vaillinainen otos menneisyydestä. Mitä vanhemmasta ajasta on kyse, sitä vajaampi on aineisto. Lähteiden puute voi kertoa myös siitä, että etsittyä ilmiötä ei ollut, että asiat ymmärrettiin aivan toisin tai, että kyseisenä aikana käytettiin aivan eri käsitteitä.

Historia on selitysten ja tulkintojen antamista. Tärkeät murrosvaiheet tutkitaan yhä uudelleen. Menneisyyden lähteitä täytyy voida tutkia uudelleen nykyajan käsitteiden ja kysymysten avulla. Tutkimuksen aikarajaus voi antaa avaimen tai auttaa oivaltamaan jotain siitä, mitä kysytään. Historiantutkimus ei kuitenkaan katsele mitä hyvänsä entistä, vaan se tutkii muutosta ja muutoksen syitä.

Historiantutkimuksen asema tieteessä

Yhteiskuntatieteiden, etenkin sosiologian, ja historian kesken käydään tiivistä keskustelua. On väitetty jopa, että ne ovat yksi ja sama tiede. Toisaalta taas historiaa on pidetty teoriattomana, epätieteellisenä ja spekulatiivisena tieteenä.

Keskeinen kysymys tässä keskustelussa on ollut suhde teoriaan. Historiantutkimukselle on ollut ominaista painottaa historian hetkien ainutkertaisuutta, tapahtumahistorian kuvaamista ja eräänlaista rekonstruktiota selitysten aikaansaamiseksi. Sosiologia sen sijaan on pyrkinyt yleistämään ja etsimään yhteiskunnallisesta kehityksestä säännönmukaisuuksia ja hakemaan näin ollen teoriaa.

Historiantutkimukselle on ollut ominaista painottaa historian hetkien ainutkertaisuutta, tapahtumahistorian kuvaamista ja eräänlaista rekonstruktiota selitysten aikaansaamiseksi.

Jos historian ajatellaan olevan vain uniikkeja tapahtumia, tällöin teorioilla, käsitteillä ja yleistyksillä ei ole paljon annettavaa. Minä olen saanut koulutukseni sellaiseen, mutta mitä enemmän olen teemaa pohtinut, sitä enemmän olen kiinnostunut trendeistä ja aikakausista, jopa historian aalloista ja sykleistä. Tämä tarkoittaa systemaattisten ideoiden, teorioiden ja käsitteiden hyödyntämistä historiallisessa ajattelussa ja historiantutkimuksessa.

Historismi ja historisismi

Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770–1831) ja Karl Marx (1818–1883) opettivat historian dialektiikasta. Sen mukaan aikakautta seuraa toinen, joka on vastareaktio edelliseen, ja kehitys etenee heiluriliikkeen lailla vastakohdasta toiseen. Marx oli Hegelin oppilas, joka vei ajatteluaan toiseen suuntaan kuin opettajansa, mutta dialektiikan ajatuksesta molemmat tunnetaan.

Hegel ja Marx edustivat historiallista determinismiä. Sanalla tarkoitetaan yleensä sitä, että yhteiskuntien kehitys kulkee vääjäämättä päämääräänsä, esimerkiksi yhteiskuntamuotoon. Hegelin mukaan historia loppuu, kun ”vapaa yhteiskunta syntyy”. Se on siis ”historian loppu”. Marxilla lopussa odotti kommunismi, joka luo maanpäällisen paratiisin.

Francis Fukuyama (1952–) lainasi Hegeliltä deterministisen ajatuksen historian lopusta, kun hän väitti yhteiskunnallisen kehityksen päätyneen liberalismiin, liberaalin demokratian ylivoimaan muihin nähden. Nämä ovat historistisiksi väitettyjä näkemyksiä.

Historismi tarkoittaa historiallista tutkimusta, jossa pyritään selittämään ilmiöitä niiden historiallisista lähtökohdista käsin. Sana viittaa myös nykyaikaisen historiantutkimuksen perustajaan, saksalaiseen Leopold von Rankeen (1795–1886), jonka mukaan kutakin aikakautta oli tutkittava sen omilla ehdoilla. Tämä historiantutkimuksen perusmenetelmä voidaan helposti korvata muilla käsitteillä.

Historisismi on filosofi Karl Popperin (1902–1994) luoma käsite. Popperin kritisoimat historisistiset teoriat ovat historiantutkimusta, joka etsii historian kulusta säännönmukaisuuksia kuten aaltoja, rytmejä, kuvioita, välttämättömyyksiä ja päämääriä. Ensimmäisenä historisistina Popper piti Platonia (427–347 eKr.) ja muina keskeisinä juuri Hegeliä ja Marxia. Historisismi tarkoittaa siis turhien teorioiden etsimistä historiasta.

Historisistiset ideat perustuivat Popperin mielestä vääriin oletuksiin luonnontieteellisten lakien ja ennustamisen suhteesta. Yhteiskunta ei voinut tieteellisesti ennustaa tulevaa tietoaan, minkä takia tulevaisuutta ennustavaa tiedettä ei voinut olla olemassa. Hänen mukaansa tulevaisuus riippui ”meistä itsestämme, ja me emme ole riippuvaisia mistään historiallisesta välttämättömyydestä.”

Historisismin väitetään olevan pikemmin yhteiskuntafilosofiaa kuin kriittistä historiantutkimusta. Sen mukaan yhteiskuntatieteet voivat luoda historiallisia kehityskaaria ja ennakoida, jopa ennustaa niiden pohjalta tulevaisuutta. Futurismi, tulevaisuudentutkimus ja jopa yhteiskuntasuunnittelu ovat tämän määritelmän mukaan luonteeltaan historisistisia.

Historisistisissa kehityksen kuvauksissa kiinnostavaa on menneisyyden ja tulevaisuuden suhde sekä logiikka, jonka mukaan kehityksen selitetään tapahtuvan.

Popperilla oli näkemykselleen myös poliittinen sisältö. Hänen mukaansa totalitarismin ja autoritarismin pohjavireenä oli aina historisismi, usein nimenomaan jonkinlainen historian determinismi, jossa totalitaarisen ideologian kannattajat uskoivat aatteensa vääjäämättömään voittoon. Hän katsoi sekä kommunismin että kansallissosialismin ammentaneen historisismista.

Historisistisissa kehityksen kuvauksissa kiinnostavaa on menneisyyden ja tulevaisuuden suhde sekä logiikka, jonka mukaan kehityksen selitetään tapahtuvan. Niissä historia nähdään säännönmukaisuuksia sisältäväksi aikasarjaksi ja ajatellaan, että tapahtumisella voisi olla myös ennustearvoa tulevaisuudelle. Historian säännönmukaista jaksollisuutta kutsutaan syklisyydeksi, määränpäätä kohti vievää ajan kulkua taas deterministiseksi.

Historian jaksot ja syklit

Historian vaiheille on totuttu antamaan nimiä. Laajoilla ajanjaksoilla on vakiintuneita nimityksiä kuten vanha aika, keskiaika tai uusin aika. Jaksoja voidaan jaotella vähän pienempiin vaiheisiin, kuten renessanssi tai valistus.

Aikakausien muutoksille on sovittu rajakohdat, jolloin uusi on murtautunut läpi ja vanha jäänyt taakse, vaikka aikalaisista vain harvat ovat havainneet mitään erityistä tapahtuneen. Kiinnostavaa tällaisissa ajan rajoissa on, millaisten paineiden läpi aikakausi muuttuu uudeksi.

Sivilisaatioiden kehityskaaria

Malleja, joiden mukaan sivilisaatioilla on elinkaari – nousu, kehitys, huippu, lasku ja tuho – ovat esittäneet esimerkiksi kreikkalainen Polybius (n. 200–118 eKr.), italialainen renessanssifilosofi Niccolo Macchiavelli (1469–1527) ja ranskalainen valistusfilosofi Montesquieu (1689–1755).

Ensimmäisen maailmansodan aiheuttaman katastrofin ja tuhon sekavissa jälkitunnelmissa saksalainen Oswald Spengler (1880–1936) julkaisi kirjan Länsimaiden perikato (Der Untergang des Abendlandes, 1922). Siinä hän esitti, miten kulttuurit ovat elävän eliön kaltaisia järjestelmiä, jotka syntyvät, kehittyvät vaihe vaiheelta ja lopulta kuolevat. Spengler näki länsimaiden kehityksen huipuksi 1700-luvun. Länsimaiden kulttuurin rappio oli alkanut 1800-luvulla. Hänen pessimistisen ennustuksensa mukaan länsi tuhoutuisi 200–300 vuodessa.

Spenglerin ja muiden pessimistien auktoriteetti oli Friedrich Nietzsche (1844–1900), joka koki samoin elävänsä eurooppalaisen länsimaisen kulttuurin rappion kautta. Eurooppa oli illan maa, Abendland. Uusi huominen koittaisi idästä. Nietzsche oli eräänlainen optimismin leimaaman ajan vastarannankiiski. 1800-luvun lopulla syntyi uusia sosiaalisia liikkeitä. Sosialistinen työväenliike kokosi joukkoja lupaamansa sosialistisen yhteiskunnan unelman taakse, kansallisromanttinen taide vahvisti kansakokonaisuuteen uskovaa kansallista mieltä ja nähtiin ensimmäisiä modernismin merkkejä. Vuosisadan vaihteessa usko yhteiskunnalliseen edistykseen ja tieteellisen tiedon aktiiviseen voimaan edistyksen avittajana alkoi hieman väistyä ja kriittinen ajattelutapa vahvistui.

Englantilainen Arnold J. Toynbee (1889–1975) julkaisi 12-osaisen teossarjansa A Study of History vuosina 1934–1961. Se on synteesi maailmanhistoriasta sivilisaatioiden synnyn, kukoistuksen, luhistumisen ja hajoamisen näkökulmasta. Aikamme suuriksi kulttuureiksi Toynbee tunnisti kuusi, länsimaisen, ortodoksisen, islamilaisen, intialaisen, kiinalaisen ja japanilaisen. Aiempia merkittäviä, mutta hävinneitä kulttuureita maailmanhistoriassa oli Toynbeen mukaan ollut yhteensä 21 (esimerkiksi egyptiläinen ja sumerilainen). Hänen mielestään kulttuurin luhistumista edeltää noin 400 vuotta kestävä levottomuuksien kausi. Toynbee on saanut vaikutteita Spengleriltä.

Toynbee on vaikuttanut puolestaan Samuel P. Huntingtoniin (1927–2008), jonka ajatuksia on siteerattu runsaasti etenkin lännen ja arabimaailman konfliktien yhteydessä. Huntingtonin mukaan maailma siirtyi kylmän sodan kaksinapaisuudesta, Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton vastakkainasettelusta, kuuden tai seitsemän kulttuurin kamppailuun. Näiden sivilisaatioiden taustavaikutin on politiikan sijaan uskonto ja kulttuuri. Sotia ei jatkossa käytäisi niinkään rahasta tai vallasta vaan uskonnosta tai pikemmin kulttuurisen perinnön oikeutuksesta.

Francis Fukuyama tuli puolestaan kuuluisaksi ajatuksestaan, että kaikki inhimillisen historian kannalta merkittävä on jo tehty. Ihmiskunnan historian kehitys ideologioiden välisenä taisteluna oli päättynyt liberaalin demokratian voittoon.

Spenglerin, Toynbeen, Huntingtonin ja Fukuyaman historiateoriat ovat olleet viime vuosien yhteiskunnallisessa keskustelussa runsaasti esillä ja niitä on arvosteltu paljon. Ajatus historian syklisyydestä kiehtoo monia ja ärsyttää kenties vielä useampia.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2021121060073