Siirry sisältöön
Juttutyyppi  Blogi

Elämäni käsitteet: Kansallisuusaate

Yhteisen kielen, yhteisen historian ja yhteisen uskon väitetään yhdistävän samalla alueella asuvat ihmiset kansakunnaksi. Nationalismi luo tällaista tunnetta ja vahvistaa kansallisvaltiota. Se on kuitenkin hyvin ongelmallinen aate.

Jos joku väittää, että jollakin kansakunnalla, vaikkapa Suomella, ja nimenomaan kansakunnilla ylipäänsä, olisi ammoisiin aikoihin ulottuva erityinen, muista kansakunnista poikkeava historiansa, ja että tämä kansakunta on tunnistettavissa yhtenäiseksi nimenomaan kielen perusteella, hän on nielaissut nationalistien virittämän syötin ja ehkä itsekin levittää nationalistisia vääriä tietoja.

Vaikka edellä kuvaamani väite on aika yleinen, se ei ole tosi vaan perustuu suurimmaksi osaksi myytteihin.

Instituutiot sitovat yhteisöjä

Ennen uuden ajan historiaa maat koostuivat yhteisöistä, jotka olivat toisistaan suhteellisen erillään. Yhteisöjen sisällä kommunikoitiin tavalla, jota oli mahdollista ymmärtää, siis riittävän yhteisellä kielellä. Se ei taannut, että varsinkaan kauempana sijaitsevissa yhteisöissä olisi puhuttu samalla tavoin.

Ihmisten keskinäisen kommunikaation tarve lisäsi kielten yhtenäistymistä, mutta ilman valtiota ja sen instituutioita ihmiset eivät olisi päätyneet puhumaan samaa kieltä.

Ennen uuden ajan historiaa maat koostuivat yhteisöistä, jotka olivat toisistaan suhteellisen erillään.

Yhteisen kommunikaation tarve vähentää nytkin puhuttujen kielten määrää. Itsenäisten kielten erottaminen murteista ei ole kielitieteilijöille yksiselitteinen asia, mutta nykyisin puhutaan noin 6500 itsenäistä kieltä. Niiden määrä on laskusuuntainen, pienet kieliryhmät katoavat viimeisten kielen puhujien mukana.

Kielet ovat instituutioita niin kuin ihmiset. Kommunikaatio sinänsä ei tarvitsisi sellaisia määrittelyjä ja sääntöjä kuin mitä kielten pitämiseen yhtenäisinä katsotaan tarvittavan. Vastaavasti valtion katsotaan tarvitsevan lakejaan ja moninaista organisoitumista.

Kansallisvaltion synty

Käsitys, jonka mukaan kansallisvaltio olisi ihmiskunnan ainoa luonnollinen tapa organisoida yhteiselämänsä tällä planeetalla, on noin 200 vuotta vanha.

Uuden ajan Euroopan varhaisina vuosisatoina, noin 1400-luvulta 1700-luvulle, korkeakulttuuri merkitsi herrasväen kieltä, kirjallisuutta, kulttuuria ja tapoja. Tähän hallitsevaan eliittiin kuuluivat kruunu, aatelisto ja papisto, jotka yhdessä kontrolloivat määrättyä maa-aluetta.

Korkeakulttuurin ja valtiollisten laitosten liitto olisi epäilemättä voinut syntyä monellakin tavalla. Matka kohti kansallisvaltiota kuljettiin pitkän prosessin kautta ja se vaati keskitettyä valtiota sekä teollistumista jouduttaneita keksintöjä. Prosessi pääsi vauhtiin vasta 1800-luvulla ja silloinkin hitaasti.

Käsitys, jonka mukaan kansallisvaltio olisi ihmiskunnan ainoa luonnollinen tapa organisoida yhteiselämänsä tällä planeetalla, on noin 200 vuotta vanha.

Kansallisvaltioiden synty liittyy siis läheisesti teollisen kapitalismin nousuun, pitkään mutta historiallisesti sittenkin varsin nopeaan ja jyrkkään muutokseen, joka teki kapitalismista sen, mitä se nyt on, johtava ja käytännössä ainoa tuotantotapa koko maapallon mitassa. Kapitalismin ja kansallisvaltioiden synnyssä myös standardisoiduilla kansalliskielillä oli ratkaisevan tärkeä osa.

Aivan ratkaisevaa oli myös oppivelvollisuus, joka toi korkeakulttuurin suurille joukoille. Modernien kansakuntien nousu raivasi tieltään suunnattoman määrän kulttuurin ja kielten moninaisuutta, jonka tilalle tuli yhtenäinen kansalliskieli ja yhtenäiskulttuuri. Tämä puoli kansallisvaltioiden synnyssä on usein jäänyt vähemmälle huomiolle.

Kansakunta ideaalina

Länsimaisia yhteiskuntia on muovannut perusajatus, että jokaisella kansalla on oma henkensä ja jokainen kansakunta tarvitsee valtion, ja samalla vakiintuneen poliittisen järjestelmän sekä oikeaoppisen uskonnon. Tällainen ajattelu tulee Hegeliltä. Kansakunta oli ideaali, joka hegeliläisessä idealismissa oli kansan yläpuolella.

Nationalismi yhdistetään usein sellaisiin perustaviin ihmisoikeuksiin kuten itsemääräämiseen. Kun pienen nationalistisen liikkeen katsotaan joutuneen suuremman nationalismin sortamaksi, silloin on helppoa sympatisoida pienempää osapuolta ja unohtaa kaikki nationalismin taantumukselliset puolet. Niihin kuuluu yhden kielen ja kulttuurin määrääminen ihmisille ja heidän pakottamisensa vastakkainasetteluun muiden kansojen kanssa.

Suomalaisen nationalismin juurilla

Suomalaiskansallinen aatteellisuus luotiin aikana, jolloin nationalismi oli johtoaate kaikkialla Euroopassa. Nationalistinen kertomus Suomen heimosta syntyi silloin, kun Venäjän ja venäläisen nationalismin intressit osuivat vastakkain kansakunnan asemasta haaveilevan suomalaisuuden kanssa.

Hegel oli keskeinen vaikuttaja Snellmanin, Runebergin ja Topeliuksen ajattelulle ja elämäntyölle. He olivat omaksuneet Hegelin historiakäsityksen ja katsoivat Kaitselmuksen ohjaavan historian kulkua. Esimerkiksi Topelius oli nationalisti siinä mielessä, että hän ajatteli historian olevan kansojen historiaa, jossa kukin kansa pyrkii tulemaan tietoiseksi kutsumuksestaan ja luomaan sen huipentumana valtion. Vaikka Topelius kuuluu keskeisiin Suomen ja suomalaisuuden kertomuksen sanoittajiin ja hänet on totuttu määrittämään nationalismin ja kansallisromantiikan rakentajana, hänen Suomi-kuvansa oli realistinen ja ”monikulttuurinen”. Suomalaiset ovat sekakansaa ja rakentavat elämäänsä monien kulttuurien pohjalta.

Suomalaiskansallinen aatteellisuus luotiin aikana, jolloin nationalismi oli johtoaate kaikkialla Euroopassa.

Runebergiläis-topeliaanisessa hengessä kasvatettujen suomalaisten nationalismi ei ollut niin rajaavaa tai omaa kansallisuutta ja etnistä perintöä ylikorostavaa kuin miten sanaa nykyisin käytetään. Runebergin ja Topeliuksen ajatusten mukaan kansallinen ja kansainvälinen eivät sulje toisiaan pois. Patrioottisuus, toiminta oman isänmaan puolesta ja hyväksi, on hyve. Ahdas nationalismi, joka vetoaa etniseen samankaltaisuuteen ja veren puhtauteen, johtaa sen sijaan kärjistyksiin ja uhkaa yhteiskuntarauhaa.

Putinin venäläinen nationalismi

Venäjän johtajan Vladimir Putinin tiedetään jakaneen lähipiirilleen ja esimerkiksi Venäjän kuvernööreille 1950-luvulla kuolleen nationalistiajattelijan Ivan Iljinin ja nykypäivän äärinationalistin Aleksandr Duginin, mutta myös 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun venäläisen nationalismin klassikoiden Vladimir Solojevin ja Nikolai Berdjajevin teoksia.

Kremlissä ideologiat ja ihanteet ovat kokonaan muuta kuin naapureissa, ainakin lännessä. Venäjä ilmoitti syksyllä 2021 haluavansa uudistaa Euroopan turvallisuusjärjestelmän. Putin itse julkaisi omissa nimissään heinäkuussa 2021 artikkelin, joka oli otsikoitu: Venäläisten ja ukrainalaisten historiallisesta yhtenäisyydestä. Siinä Putin totesi, että ”Venäjä ja Ukraina ovat sama historiallinen ja hengellinen tila”.

Kun Venäjä on iskenyt täydellä voimallaan Ukrainaan, lännessä on jälkiviisauden aika: olisi pitänyt uskoa, että Putinin mielestä Venäjää ja Ukrainaa yhdistää sama hengen johdatus, sama Pyhän Vladimirin hengellinen valinta ja sama nationalistinen aate.

Venäjää käsittelevässä kirjallisuudessa yhteistä on kuvaus Venäjän järjestelmän autokraattisuudesta. Kaikki langat johtavat Putiniin. Yksinvaltaisesti johdettu nationalistinen valtio on luonnollisesti paradoksi. Nationalismi vetoaa kansaan ja tarvitsee kansaa, mutta jos kansalla ei ole muuta roolia kuin olla johdettavana, se pysyy nationalistisena vain manipulatiivisella propagandalla.

Presidentti Putinin vaalimaan venäläiseen nationalistiseen narratiiviin näyttää kuuluvan ortodoksinen usko. Kirkkohistorian käsitteistä kesaropapismi kuvaa parhaiten Kremlin ja Venäjän ortodoksisen kirkon suhdetta. Se on päinvastainen kuin teokratiassa, jossa uskonnollinen johtaja määrää valtiovaltaa. Kesaropapismissa kirkko on ajautunut niin lähelle valtiovaltaa, että se on täysin valtion määräysvallassa.

Juuri ennen Venäjän sodanjulistusta levitettiin tietoa Moskovan patriarkan puheesta, jossa hän siunasi kaikki Putinin aikeet. Seuraavana päivänä tilanteen valjettua kirkonjohtaja ei ollut enää yhtä ehdoitta siunaamassa Venäjän aseita.

Moskovan patriarkaatin alainen ortodoksinen kirkko ei ole kuitenkaan ainoa Ukrainassa. Siellä toimii myös suuri Konstantinpolin patriarkaatin tunnustama autokefaalinen (itsenäinen) ortodoksinen kirkko. Ukrainassa on myös katolinen kirkko, unioitu (hallinnollisesti katolinen, liturgialtaan itäinen) kirkko ja protestanttisia kirkkoja, mutta avainkysymys on ortodoksisten kirkkojen välillä. Kyse on idästä ja lännestä.

Putin oli ajatellut, että Moskovan patriarkaattiin kuuluvat ortodoksit Ukrainassa tulkitsisivat historiaa ja nationalismia hänen tavallaan. Moskovan patriarkaatin Kiovan metropoliitta Onufri on kuitenkin ollut tiukka ja tuominnut Venäjän aloittaman sodan. Hänen mukaansa ”sellaiselle sodalle ei tule oikeutusta Jumalalta eikä ihmisiltäkään”.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022022120034