Eurooppa

Ajatukseni Euroopasta on ollut ennen muuta maantieteellinen. Olen ollut varovainen pohtimaan poliittista Eurooppa-kuvaa ja ajatellut, että Eurooppa ulottuu Uralilta Atlantille ja Pohjoiselta Jäämereltä Bosporin salmeen. En kuitenkaan kiistä, että Eurooppa on minulle arvoyhteisö, kulttuuripiiri ja lopulta tärkeä identiteettitekijä.

Olen myös kylmän sodan ajan lapsi. Yli 30 vuotta elämästäni Eurooppa oli jakautunut ja sen osat selkeästi erillään toisistaan. Pitkään ajatuksena olikin vakauttaa kaksinainen Eurooppa pysyväksi olotilaksi. Meidät kasvatettiin hyväksymään se, että Euroopan jakoi muuri.

Vähemmistökirkot kriisien keskellä

Väitöskirjani kirjoitin Euroopan poliittisesta kriisistä, Itä-Euroopan luterilaisista kirkoista, jotka toisen maailmansodan jälkeen kärsivät jäsenkadosta, kun saksalaisia ja saksalaistaustaisia ajettiin maanpakoon kohti länttä.

Pääteemani oli kuitenkin se, miten nuo pienet tai melko pienet vähemmistökirkot saivat apua ja olivat yhteyksissä länteen, erityisesti Amerikan luterilaisiin kirkkoihin. Amerikkalaiset olivat yhteistyössä ruotsalaisten ja joidenkin muiden luterilaisten kanssa perustamassa Luterilaista maailmanliittoa (LML) ja toimivat samoin perustamisvaiheessa olleen Kirkkojen maailmanneuvoston kanssa yhteistyössä. Ekumeenisten järjestöjen päämajoja rakennettiin Geneveen, puolueettomaan Sveitsiin.

Tutkimukseni käsitteli vuosia 1945–1950. Se on kuvaus tiedosta, mitä ekumeenisiin järjestöihin Itä-Euroopan luterilaisista kirkoista kantautui. Ylivoimaisesti eniten Genevessä – ja Yhdysvalloissa – seurattiin Unkarin tapahtumia. Unkarilainen älykäs, kielitaitoinen ja periaatteellinen kirkonjohtaja Lajos Ordass oli rakentanut huolellisesti yhteyksiä länteen ja tuli valituksi vuonna 1947 LML:n varapresidentiksi, mutta sai vuonna 1948 vankeustuomion tekaistujen syytösten perusteella ja menetti virkansa.

Euroopassa on voimakkaita osia, ja sen on vaikea olla yksi kokonaisuus.

Stalinistinen kausi oli Unkarissa kirkkojen kannalta erityisen synkkä, mutta vaikeaa oli kaikissa maissa. Kirjani kertoi tilanteen heikkenemisen historian. Eurooppalainen yhteys todella katkesi, kun rautaesirippu laskeutui ja itä eristettiin lännestä.

Väitöskirjaa tehdessäni tulin tietoiseksi siitä, että 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa, jolloin tutkimustani tein, Itä-Eurooppaan liittyvistä teemoista olivat kiinnostuneita lähinnä oikeistolaiset ja antikommunistiset voimat, jotka katsoivat 1940-luvun lopulla syntynyttä ja vuosikymmeniä kestänyttä asetelmaa mustavalkoisesti. Yritin tehdä poikkeuksen ja tarkastella asioita avarammin ja antamalla oikeutusta myös kommunisteille. Kirjani Itä-Euroopan luterilaiset vähemmistökirkot ja luterilainen yhteysliike 1945–1950 ilmestyi vuonna 1993.

Avara tendenssi näkyi ehkä vielä selvemmin vuonna 2002 ilmestyneessä kirjassani Kahtia jakautuneet Baltian luterilaiset kirkot ja Luterilainen maailmanliitto 1944–1963. Siinä kuvailin lännessä toimineiden, oikeistolaisesti radikalisoituneiden Baltian pakolaiskirkkojen ja Neuvostoliiton uskontolainsäädännön mukaan toimineiden Viron, Latvian ja Liettuan luterilaisten kirkkojen vaikeaa suhdetta ja Luterilaisen maailmanliiton roolia välittäjänä.

Euroopan unioni yhteistyön pohjana

Euroopan unioni on vahvistanut Eurooppaa, mutta se on tehnyt Euroopasta entistä vaikeamman. Eurooppa on vaikea itselleen. Euroopassa on voimakkaita osia, ja sen on vaikea olla yksi kokonaisuus. Erityisen sen on vaikeaa hyväksyä olevansa yhteisvastuullinen, sosiaalinen Euroopan unioni. Unionin sisälle on vaikeaa luoda sellaista yksimielisyyttä, että sen ulkopolitiikkaa kunnioitettaisiin yhtenäisenä ja vakavasti otettavana. Vielä vaikeampaa on ollut luoda sellaista yhteistä puolustuspolitiikkaa, joka perustuisi yhteiseen sotilaalliseen voimaan.

Vuonna 1992 allekirjoitettu ja vuonna 1993 voimaan tullut Maastrichtin sopimus koski talous- ja rahaliittoa ja poliittista yhteistyötä. Se johti Euroopan unionin syntyyn, euron luomiseen ja valitettavasti eurooppalaisten jakautumiseen unionin kannattajiin ja vastustajiin. Maastrichtin jälkeen unionia on kehitetty monin sopimuksin.

Vuonna 1995 jäseniksi tulivat Itävalta, Ruotsi ja Suomi, ja vuonna 2004 EU sai kymmenen uutta jäsenmaata, joista Kyproksen ja Maltan ohella kahdeksan oli entisen Itä-Euroopan maita. Puhuttiin itälaajentumisesta ja siitä, miten se koettelee EU:n yhtenäisyyttä ja toimintakykyä. Sen jälkeen vielä kolme maata, Bulgaria, Romania ja Kroatia, on liittynyt EU:n jäseniksi.

Ranskalainen talousasiantuntija ja poliitikko Jean Monnet omistautui jo toisen maailmansodan vuosista Euroopan yhdentymiselle ja eurooppalaisten maiden muodostamalle unionille, joka varmistaisi rauhan säilymisen.

Jean Monnet ryhtyi kehittämään hitaasti ja ikään kuin takaoven kautta syntyvää prosessia. Ranskan entisen pääministerin, saksaa ja luxemburgia äidinkielenään puhuneen Robert Schumanin idean pohjalta hän keksi välineeksi yhtenäisen Euroopan synnyttämiseen Euroopan hiili- ja teräsyhteisön. Sen avulla siirrettiin teollisuuden avainalat pois kansallisesta määräysvallasta, ja näin luodulla ydinalueella aloitettiin ylikansallinen kehitysprosessi, jonka tuloksena Euroopan liittovaltion piti syntyä.

Takaperoisesti syntynyt suunnitelma oli nerokas, mutta siitä tuli nopeasti vanhanaikainen. Vuonna 1950 tehty päätös hiili- ja terästeollisuuden asettamisesta yhteiseen valvontaan koski teollisuuden avainaloja, joista tuli pian murheenkryynejä ja Euroopan yhteisön alkiosta kannattamattomien tuotantoalojen puolustaja.

Myöhemmin yhteinen eurooppalainen maatalouspolitiikka on ollut omiaan kangistamaan prosesseja, mutta myös mielikuvia. Ajatukset EU:sta kasvun ja työllisyyden ja kauppasuhteiden edistäjänä samoin kuin infrastruktuurin rakentajana tai sosiaali- ja terveysalan hankkeiden tukijana vahvistavat kaikki ajatusta, että EU on olemassa edistääkseen partikulaarisia etuja, ei niinkään yhteisyyttä.

Alkeellinen ajatus on yrittää käyttää unionia kuin kassana, josta voi nostaa rahaa itselle tai rusinapullana, josta voi napsia rusinat. Unkari mainitaan yleensä kärjessä maista, joille yhteisyys Euroopassa ei merkitse mitään, mutta jotka mielellään ottavat vastaan saatavissa olevat edut.

Euroopan yhtenäisyys koetuksella

Euroopan tarkoitus ei ole kuitenkaan edistää Tampereen, Madridin, Prahan tai Ateenan intressiä, vaan edunsaajan pitäisi olla Eurooppa. Mutta mitä pitää tehdä, kun osa Euroopasta on Euroopan ulkopuolella ja Euroopan intressiä vastaan?

Nyt Suomen itäraja, joka on myös EU:n itäraja, on myös Euroopan itäraja, vaikka maantieteellisen Euroopan itärajalle on matkaa toista tuhatta kilometriä. Vuonna 2022 käsitämme, että se on vielä paljon painavammin Euroopan itäraja kuin miten siitä vielä vähän aikaa sitten ajattelimme.

Monet luulivat 1990-luvulla, että Venäjä haluaa eurooppalaiseksi valtioksi ja osaksi Eurooppaa. Kehitys ei ole aikoihin näyttänyt siltä. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen presidentti Boris Jeltsin pyysi venäläisiä oppineita luomaan uuden muotoilun Venäjän idealle.

Vladimir Putinin kaudella ja nimenomaan Putinin toimesta Venäjä on muuttunut harvainvallaksi ja yksinvallaksi. Maa on uponnut erityiseen venäläiseen nationalismiin, jossa on piirteitä, jotka eivät kuulu moderniin länsimaiseen liberaaliin ajattelutapaan lainkaan. Niin kuin nationalismissa usein, sen tärkeä tuki ja takaaja on ollut Venäjän ortodoksinen kirkko. Tällainen ”Venäjän idea” on jostakin syystä sopinut monille venäläisille.

Presidentti Mauno Koivisto tutki aikanaan Venäjän ideaa ja kirjoitti siitä kirjankin. Hän kirjoitti: ”Venäjän laajentumisessa yhtyi kolme tekijää: pyrittiin saamaan haltuun arvokasta maata, pyrittiin levittämään uskoa, pyrittiin yhdistämään slaaveja Venäjän johtoon. Se oli Venäjän idea.” Koivisto jatkoi: ”Hyvinvoinnin ja tai onnen tavoittelu ei ole kuulunut Venäjän eikä Neuvostoliiton pyrkimyksiin. Tähtäimessä on ollut tarvittaessa toteuttaa suurempia päämääriä.”

Näyttää siltä, että Eurooppa ei ole vain maantieteellinen ilmaus vaan sillä on muukin sisältö.

Viimeistään vuonna 2014 toteuttamastaan Krimin valtauksesta saakka Venäjä on toiminut johdonmukaisesti niin, että se ei ole Eurooppaa ja että Eurooppa on sen vastustaja. Ja kun Ukraina alkoi ilmaista yhä selvemmin olevansa eurooppalainen valtio, Venäjä halusi näyttää sen olevan Venäjää.

Näyttää siltä, että Eurooppa ei ole vain maantieteellinen ilmaus vaan sillä on muukin sisältö.

Euroopan ongelma on myös Turkki, jonka maa-alasta tosin vain kolme prosenttia on maantieteellistä Eurooppaa. Välillä kuitenkin ehti vahvistua suunta, jonka mukaan Turkki tulisi saada mukaan Euroopan unioniin. Neuvottelujakin ehdittiin käydä, kunnes tavoitteen mahdottomuus alkoi näkyä.

Eurooppalaisuus identiteettinä

Eurooppa voi olla kulttuurinen voima ja arvoyhteisö, yksilöllisyyden, vastuun, demokratian ja tasa-arvon yhteinen koti. Se ei ole kuitenkaan natio, kansakunta, jollaiset alkoivat täyttää uskonnon jättämää aukkoa. Kansallisvaltioita tuki nationalismi, joka puhutteli peruskokemuksilla, elämällä ja kuolemalla, kamppailulla ja selviytymisellä, uhrautumisella ja sovituksella, jotka tapahtuivat yhteisyyden puolesta. Sellainen loi pyhyyttä ja modernia uskontoa, johon kristinuskonkin oli sovittauduttava. Siksi kansallisvaltiot ovat edelleen useimmille Eurooppaa tärkeämpiä.

Napoleonin kukistumisesta on yli kaksisataa vuotta. Siitä saakka on rakennettu kansallisvaltion ajatusta, kansallismieltä ja kansallista ylpeyttä. Monet ovat sellaisen ajatustavan omaksuneet ja kokevat kansallistunteen omakseen.

Eurooppalaisuus voi kuitenkin luoda identiteettiä, yhteisyyttä ja pyhyyttä. Minun rinnassani läikähtää aina kun kuulen Beethovenin Oodin ilolle, jota Euroopan neuvosto ryhtyi jo 1972 pitämään hymninään ja joka vuodesta 1985 saakka on ollut Euroopan virallinen hymni. Se vahvistaa eurooppalaista ylpeyttä ja yhteistuntoa.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022041228385