Kirjoittajan kymmenen kaskua

Kirjoittamisen opettajat ovat usein innostuneita ja karismaattisia esiintyjiä tai ainakin haluaisivat sellaisia olla. He saattavat maalailla näkymiä, joissa lähes jokaisesta voi tulla hyvä kirjoittaja, kunhan löytää oman aiheensa, erityisosaamisensa ja äänensä. Kirjoittamista lähestytään ilon ja positiivisen asenteen kautta.

Kirjoittamiseen ryhdyttäessä on kuitenkin hyvä pohtia, mikä tekee hyvän tekstin. Tällöin on syytä muistaa myös, mikä tekee tekstistä huonon (tai vielä pahempaa: tylsän). On eräitä seikkoja, jotka tekevät tekstistä vitsin, joka ei naurata. Toiset seikat taas tekevät tekstistä vitsin, joka kyllä ahaa-elämyksen jälkeen naurattaa, mutta nauru tahtoo kuivua kurkkuun.

Aiheen valinnasta kielen tarkkuuteen

Ensimmäinen kompastuskivi on aihe. Kaikista aiheista voi saada aikaan hyvän tekstin, mutta joistakin aiheista saa todennäköisemmin huonon. Esimerkiksi syntymäpäivän kunniaksi koottu juhlajulkaisu saattaa sisältää itsestäänselvyyksistä koostuvia kymmensivuisia artikkeleita, vain jotta juhlajulkaisu saadaan kasaan. Näitä artikkeleita lukee parhaimmillaan vain tekstin toimittaja ja, jos hyvin käy, kielentarkastaja. Aihe kannattaa valita huolella ja sellaisesta teemasta, josta itsellä on asiantuntemusta.

Kirjoittamiseen ryhdyttäessä on hyvä pohtia, mikä tekee hyvän tekstin.

Toinen vaaranpaikka on kirjoittajan tendenssinomaiset aikeet muuten asiallisessa tekstissä. Tällöin kirjoittaja voi sekoittaa esimerkiksi tieteellistä asiantuntijatekstiä ja omia kannanottojaan. Tällaisia ovat esimerkiksi tiedetaustaisten henkilöiden poliittisesti kantaaottavat kirjoitukset, jotka ovat usein kiusallista luettavaa.

Kolmas koetinkivi on kirjoittajan laiskuus, mikä voi näkyä esimerkiksi oman ajattelun puutteena. Kielentarkastaja voi eliminoida pahimmat kielelliset naurunaiheet, muttei hänkään voi tekstiä kirjoittajan puolesta kokonaan uusiksi kirjoittaa.

Joskus teksti voi olla käytännössä sitaattikokoelma. Sitaattien välissä voi olla muutama köykäinen oma ajatus. Joskus teksti taas saattaa toistaa samaa asiaa, samalla tavalla muotoiltuna ja kokonaisen kappaleen pituisina versioina, parin sivun välein. Kirjoittaja ei ole vaivautunut tarkistamaan, mitä on aiemmin kirjoittanut, eikä kukaan muukaan ole sitä tehnyt. Tällaisiin teksteihin olen törmännyt myös julkaisuina artikkeleina.

Asiantuntemuksesta auktoriteettiuskoon

Neljäs ongelma on kirjoittajan tietämättömyys aiheestaan. Kirjoittajalla voi olla asiasta joitakin taustatietoja, jotka hän vuolaan retoriikan keinoin saa venytettyä artikkelin mittaiseksi. Aihetta oikeasti tuntevalla on vilkas tunne-elämä tekstiä lukiessaan, myötähäpeän karehtiessa kasvoillaan. Kriittinen lukija voi vain hämmästellä millaista täytettä varastokirjastojen hyllyt taas saivat.

Viides vitsaus on kirjoittajan liika innostuneisuus. Aihepiiri voi tuntua kirjoittajasta tärkeältä (ja voi sitä oikeasti ollakin), mutta lukijaa jo puistattaa. Julistuksenomaiset ja tunnetta tihkuvat tekstit ovat kiusallisia.

Kuudes kurimus on kirjoittajan auktoriteettiusko ja mielistelynhalu. Asiateksteissäkin auktoriteetteihin vedotaan yllättävän usein, ja auktoriteetin ei tarvitse olla alan johtava asiantuntija vaan organisaation johtoportaan Twitter-tili riittää. Tällaiset tekstin kuuluvat yleensä luokkaan ”lukemiskelvoton”.

Liiallisesta asiantuntemuksesta tyhjän paperin kammoon

Seitsemäs (vaikeasti) vältettävä asia on fakki-idiotismi eli ”liian pitkälle edennyttä asiantuntijuus”. Kirjoittajalla on syvälliset tiedot alaltaan, mutta kokonaisanalyysissa on silti jotain pielessä. Tykillä on ammuttu kärpästä, josta ei koskaan tule härkästä. Tieteentekijöillä on aina tämä vaara. Tiede ei tietenkään etene ilman äärettömien spesifienkin ilmiöiden tutkimista, mutta joskus aihe voi olla liiankin erikoistunut ja lukija pohtia: so what?! – entä sitten?!

Kahdeksas lukijan piina on erityisesti asiateksteissä kunnostautuvat, koketeeraavat ja ylivoimaisen kompetentit kirjoittajat. Kirjoittaja vyöryttää kymmenkunta viitettä joka toiselle lauseelleen, ja teksti näyttää sulkumerkeiltä sulkumerkkien perässä, jotka pullistelevat viittauksien nimilistoja, ja lähdeluettelo on nälkävuoden pituinen. Lukija uskoo vähemmälläkin, että kirjoittaja on tehnyt kotiläksynsä. Lukijan musertava seikka voi liittyä myös itse kieleen. Kirjoittaja hallitsee kielen niin täydellisesti ettei sitä voi sinällään kritisoida mutta esitystapa (sanavalinnat, lauserakenteet, retoriset tehokeinot, siteeraukset latinasta) on niin elitistinen, että tavallinen lukija on kanveesissa ensimmäisen sivun jälkeen. Kun tällainen kirjoittaja mellastaa vielä substanssin hallitsemalla, lukija alkaa kyseenalaistaa jo omaa älyään.

Yhdeksäs painajainen on lukijaa tietoisesti huijaavat kirjoittajat. Fiktiossa olemme tottuneet siihen, että mikään ei ole miltä näyttää jopa siinä määrin, ettemme usko, kun jokin onkin siltä miltä näyttää. Tieteellisessä tekstissä on ikävä tulla täydellisesti huijatuksi, mutta hauskojakin esimerkkejä on. Sokal (1996) ja Smith (salanimi, 2018) huijasivat tiedelehdet julkaisemaan täysin keksittyjä mutta uskottavan oloisia ”tieteellisiä” tekstejään. Smithin artikkelia lukiessa kauhunsekainen epäusko alkaa kääntyä nauruksi, joka kyllä hyytyy nopeasti.

Mitkä tekstit kestävät aikaa, mitkä eivät muutu vitseiksi ajan saatossa?

Kymmenes ahdistuksen aihe on ehkä se pahin: juttu, joka jää kirjoittamatta, ilman että on edes yritetty. Ehkä kirjoittajaa ahdistaa koko prosessi, ehkä hän ei löydä aihetta tai aineistoa tai hänellä on arvioijiin kohdistuva auktoriteettikammo. Monet kirjoittajat ovat kokeneet tämän.

Tieteellisten artikkelien ja asiatekstien merkitys on usein aikaan sidottu. Parikymmentä vuotta vanha tieteellinen julkaisu voi olla täysin vanhentunut. Asiatekstien merkitykset muuttuvat maailman muuttuessa ympärillä. Kokenut kirjoittaja ja lukija hymähtelee kollegan tekstille, joka voi olla ajankohtainen, mutta ei tuota enää mitään uutta tietoa, vaan toistaa samaa, jo aiemmin luettua.

Mitkä tekstit kestävät aikaa, mitkä eivät muutu vitseiksi ajan saatossa? Onko lopulta sellaista, jota kriittinen lukija voi oikeasti kunnioittaa? Mihin aika ei pysty? Pyhät tekstit ja sanataide parhaimmillaan. Newton, Maxwell ja Einstein. Kopernikus, Fleming ja Wittgenstein.

Viittaukset

Smith, M. (salanimi) 2018. Going Through the Back Door: Challenging Straight Male Homohysteria and Transphobia through Receptive Penetrative Sex Toy Use. Sexuality & Culture, 22 (4):1542.

Sokal, A. 1996. Transgressing the Boudaries: Toward a Transformative Hermeneutics of Quantum Gravity. Social Text, 46-47:217-252.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022041228389