Uskonto

Koulussa uskonto on oppiaine, joka alkoi itselläni aikoinaan Raamatun kertomuksilla ja jatkui oman uskonnon eli luterilaisen kristinuskon opetuksella. Kysymykset uskonnosta kulttuurissa, uskonnon luonteesta tai ihmisen tarpeesta uskonnollisuuteen samoin kuin suuret maailmanuskonnot tulivat käsiteltäviksi ylemmillä luokilla. Uskonnonopetus antoi monipuolisen yleiskuvan, ja oli luontevaa, että sen näkökulma oli oma uskonto, suomalainen luterilaisuus.

Koulun uskonnossa korostui tieto, ei uskonnon harjoittaminen, uskonnollisuus tai uskonnollinen herkkyys.

Uskonnon määritelmiä

Voimassa oleva uskonnonvapauslaki on vuodelta 2003. Sen seitsemäs pykälä tarjoaa yhdenlaisen uskonnon määrittelyn. Sen mukaan ”rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan tarkoituksena on järjestää ja tukea uskonnon tunnustamiseen ja harjoittamiseen kuuluvaa yksilöllistä, yhteisöllistä ja julkista toimintaa, joka pohjautuu uskontunnustukseen, pyhinä pidettyihin kirjoituksiin tai muihin yksilöityihin pyhinä pidettyihin vakiintuneisiin toiminnan perusteisiin.” Toiminnalla tarkoitetaan rituaaleja ja muita selkeästi uskonnollisia seremonioita.

Juridinen määrittely on kapea eikä todellakaan ainoa. Uskonnon määritelmät on jaettu yleensä kategorioihin pyhän ja profaanin välisen erottelun, perimmäisen huolenaiheen ja yliluonnollisen kautta määrittelemisen mukaan.

Saksalainen Rudolf Otto määritteli yli sata vuotta sitten uskonnon pyhän tunteeksi sekä samalla sisäsyntyiseksi pelottavuuden ja kiehtovuuden kokemukseksi. Romanialainen Mircea Eliade katsoi pyhän liittyvän olemisen, merkityksen ja totuuden ideoihin. Hän näki pyhän ajattomana, suurena ja täydellisenä ykseytenä. Pyhä on hänen mukaansa täysin muuta kuin profaani, joka on arkista ja katoavaa.

Ranskalaisen Émile Durkheimin määrittelyn mukaan uskonto on ”pyhiä, toisin sanoen erityisiä ja kiellettyjä asioita koskevien uskomusten ja tapojen solidaarinen järjestelmä”, joka yhdistää kannattajansa yhtenäiseksi yhdyskunnaksi. Olennaista on yhteisöllisyys. Uskonto on Durkheimin mukaan ilmiö, jonka tarkoitus on tuottaa ja ylläpitää kokemusta yhteisön ainutlaatuisuudesta ja sen jäsenten yhteenkuuluvuudesta.

Saksalais-yhdysvaltalaisen Paul Tillichin mielestä uskonto on perimmäisen huolen kokemus, jolle kaikki muut huolet ovat alisteisia, ja joka sisältää vastauksen kysymykseen elämän tarkoituksesta.

Yhdysvaltalainen Clifford Geertz piti uskontoa todellisuuden yleistä järjestystä käsittelevänä symbolien järjestelmänä, joka saa aikaan voimakkaita, laaja-alaisia, pitkäkestoisia ja erityisen todentuntuisia mielialoja ja motivaatioita.

Uskonnoille voidaan esittää monia tehtäviä ja piirteitä.

Yliluonnollisista olennoista, korkeammista voimista tai yliluonnollisuudesta lähtevät kenties tavallisimmat määritelmät. Koska yliluonnollisen käsitteellä on juutalaiskristillinen ja länsimainen tausta, nämä määritelmät paljastavat määrittelijänsä ajattelun lähtökohdat länsimaisiksi. Joskus on oletettu, että uskonnon perimmäiseen olemukseen liittyy tuonpuoleinen ikään kuin välttämättömänä uskonnon ehtona.

Yhdysvaltalainen Melford E. Spiro määritteli uskonnon ”instituutioksi, joka koostuu kulttuurisesti kaavoittuneesta vuorovaikutuksesta kulttuurisesti ilmaistujen yli-inhimillisten olentojen kanssa”. Tämä määritelmä korostaa yhteisöä ja uskonnon roolia yhteisön kulttuuriperintönä, mutta myös yliluonnollista. Suomalainen Ilkka Pyysiäinen on puolestaan määritellyt, että ”uskonnolliset ideat ovat intuitionvastaisia, ei-empiirisiä, tunnepitoisesti ja elämänhallintaan liittyen todesta otettuja ja yhteisöllisesti jaettuja.”

Uskonnoille voidaan esittää monia tehtäviä ja piirteitä. Niiden määrittely jää aina avoimeksi, eikä mitään kaikille uskonnoille yhteistä piirrettä ole. Uskonnon ”avainpiirteiden” hahmottamisen mukaan yhdysvaltalainen Ninian Smart on määritellyt, että uskonnoissa näyttäytyvät 1) käytännön ja rituaalien, 2) kokemuksen ja tunteen, 3) kertomusten ja myyttien, 4) opillinen ja filosofinen, 5) etiikan ja säädösten, 6) yhteisöjen ja instituutioiden sekä 7) materiaalinen ulottuvuus.

Uskonto määrittelemättömyytenä

Uskonnon kapeasti ajateltuja tehtäviä ja määrittelijän mieltymyksiä kuvaavat luonnehdinnat, jotka kertovat uskonnosta esimerkiksi ahdistuksen lievittäjänä, lohduttajana tai elämää suuntaavana merkitysjärjestelmänä. Kapeita ja manipulatiivisia ovat sellaiset kuin Karl Marxin lausahdukset uskonnoista kansojen oopiumina tai yhteiskunnallisena sortojärjestelmänä tai Sigmund Freudin teoria uskonnosta neuroosina, joka johtuu yhteiskunnan moralismista ja seksuaalisista paineista.

Monia muitakin määritelmiä löytyy. On myös uskonnollista käyttäytymistä ja uskontoja, joissa ei tunneta jumalaa, jumaluutta tai yliluonnollista.

Uskonto on siis paitsi määrittelykysymys, vielä enemmän määrittelemättömyyskysymys. Edelliset tiedot uskontojen lukemattomista määrittelyistä perustuvat Jaakko Närvän artikkeliin Kysymys uskonnon määrittelystä kirjassa Uskontotieteen ilmiöitä ja näkökulmia (2020).

Määrittelyt sopivat hyvin traditionaalisille ja vakiintuneille uskonnoille, jotka eivät oikeastaan määrittelyjä kaipaa. Tämä koskee esimerkiksi sellaisia uskontoja kuin hindulaisuus tai kristinusko, jotka esiintyvät hyvin monenlaisina ja toisistaan voimakkaasti poikkeavina muotoina. Uskonnoksi tunnistetaan kuitenkin vaikeammin sellaiseksi määrittyvää käyttäytymistä uushenkisyyden eri muodoista pakanauskontoon, ruokavalioiden noudattamiseen, liikuntaan tai jopa neulomiseen, mitä pohdittiin uskonnon muotona Helsingin yliopistossa maaliskuussa 2022 tarkastetussa väitöskirjassa.

Uskonto yhteisön koossapitäjänä

Uskontoa tarkoittava latinankielinen sana religio tarkoittaa uudelleen sitomista. Uskon tai uskonnon on ajateltu sitovan uskovan alkulähteeseen, Jumalaan. Sitominen voi merkitä myös sitomista uskovien yhteisöön ja sen tapoihin, rituaaleihin ja sääntöihin.

Uskonnollisen kielen luonteeseen kuuluu usein sen vertauskuvallisuus ja toisaalta sen eräänlainen sisäpiiriluonne, jolla se tukee ja rakentaa yhteisöä ja pitää sitä koossa.

Uskonnollisen kielen luonteeseen kuuluu usein sen vertauskuvallisuus ja toisaalta sen eräänlainen sisäpiiriluonne, jolla se tukee ja rakentaa yhteisöä ja pitää sitä koossa.

Suuret uskonnot perustuvat yhteiseen kokemukseen ja traditioon, joka on yleensä sidottu pyhänä pidettyyn kirjalliseen dokumenttiin. Uskonnolliset yhteisöt vaalivat niiden säilymistä. Tällainen on myös kristinusko ja sitä tulkitsevat kirkot ja kristilliset yhteisöt.

Uskontoja on pidetty kulttuurien ytiminä, joiden vaikutus tuntuu muussakin kuin eksplisiittisesti uskonnollisissa kysymyksissä. Kulttuurien taustalla vaikuttaa ihminen biologisena olentona. Sekä kulttuuria että biologiaa voidaan selittää evoluutioteorian avulla. Myös uskonnot muuttuvat ikään kuin evolutiivisesti.

Yksi vaikeaksi koettu asia on se, että uskonnolla on eettisiä kytköksiä paljon, ja uskontojen edustajat toimivat mielellään tuomareina eettisissä kysymyksissä. Silti etiikka ei ole uskon asia eivätkä eettiset kannanotot ole uskonnollista kieltä. Uskonnollinen usko on yleensä kiinteästi yhteydessä moraaliin ja uskonnolla on tässä mielessä moraalinen perusta. Kuitenkaan uskonto ei yleensä redusoidu moraaliksi. Sen takia ne ovat eri asioita.

Uskontokielteisyyden aika

Uskonnon rooli yhteiskunnassa ja siihen suhtautuminen vaihtelevat. Julkisessa keskustelussa välillä moititaan, että uskonnoista puhutaan liian vähän tai että niitä ei ymmärretä. Välillä kauhistellaan toisia uskontoja tunnustavien tapoja tai maahanmuuton myötä uskontojen moninaistumista.

Uskontoallerginen vaatii täyttä uskonnollista neutraalisuutta, mikä monien tulkinnassa tarkoittaa kaiken uskonnollisen kieltoa. Neutraalisuus muuttuu näin kaiken uskonnon syrjinnäksi. Tällainen ennakkoluuloisuus osuu yleensä kaikkeen kulttuurissa tavanomaisesti uskonnoksi nimitettyyn, mutta on syytä kysyä, mitä kaikkea silloin kielletäänkään.

Kansainvälisesti tarkasteltuna uskonnot ovat esillä paljon. Keskustelua ovat herättäneet uskonnon uudenlainen rooli politiikassa aina Iranin islamilaisesta vallankumouksesta lähtien sekä uskonnon ja luonnontieteen välinen suhde. Uusateisteiksi kutsutuista vaikuttajista Richard Dawkins julkaisi suosittuja poleemisia uskontokriittisiä kirjoja, ja hänen vanavedessään lukuisat muut.

Uskonnon rooli politiikassa vahvistuu

Tieteen ja uskonnon välistä keskustelua on käyty myös Suomessa. Uskontokielteisyys on aaltomaisesti historiassa kulkeva ilmiö. 2000-luvun alku on Euroopassa ollut erityisen uskontokielteinen. Samaan aikaan uskonnon rooli maailman eri maiden poliittisessa elämässä on yllättävästi vahvistunut.

Konservatiiviset kristityt ovat pyrkineet horjuttamaan evoluutioteoriaa. Varsinkin presidentti Trumpin kaudella Yhdysvalloista kantautui hämmästyttäviä uutisia konservatiivisen uskonnon vaikutusvallasta. Ukrainaan kohdistuneen hyökkäyksen aikaansaaman venäläisen nationalismin takana ovat ortodoksisen kristinuskon erikoinen tulkinta sekä Venäjän ortodoksisen kirkon tuki nationalismille. Arabimaiden politiikkaan vaikuttaa islam, mutta tärkeää on osata tehdä ero, onko kyse Saudi-Arabian johtamasta sunnalaisesta islamista vai Iranin johtamasta shiialaisesta islamista. Intiassa on vallassa hindupuolue, joka tähtää jättiläisvaltion hindulaistamiseen.

Uskonnot ovat aina inhimillistä toimintaa. Uskonnot käsittelevät ihmisyhteisöjen syvimpiä kysymyksiä, myös sellaisia, joihin ei ole lopullisia vastauksia. Uskonnollinen käyttäytyminen voi olla myös kaavamaisesti toistuvaa ja sellaisena pinnallista.

Uskonnot käsittelevät ihmisyhteisöjen syvimpiä kysymyksiä, myös sellaisia, joihin ei ole lopullisia vastauksia.

Uskonto ei ole koskaan vain uskonto, vaan se on myös elämäntapa, kuulumista tiettyyn historiaan ja sivilisaatioon. Uskonnosta voi päästä eroon, kun lakkaa uskomasta ja noudattamasta sen tapoja, mutta usein se jää vain osittaiseksi. Historiasta, sivilisaatiosta ja kulttuurista on vaikeaa irrottautua.

Filosofiassa on usein korostettu sen tarvetta irrottautua myyttisestä ja uskonnollisesta ajattelusta. Joidenkin mukaan irtisanoutuminen uskomuksista, riiteistä ja myyteistä riittää. Toiset taas korostavat, miten uskontojen ja myyttien eräässä mielessä “epäselvä” tai ”runollinen” tapa ilmaista asioita on osa niiden omaa symbolista järjestelmää, joka tulkitsee inhimillistä elämää ja johon sillä on yhteys. Sillä on taipumus jäädä ajattelun perustaksi.

Uskonnot muuttuvat

Uskontoihin näyttää liittyvän niiden näennäinen muuttumattomuus. Tosiasiassa uskonnot muuttuvat. On tietoja suurtenkin kulttuurialueiden uskonnon muutoksista. Esimerkiksi Intiassa oli vähän yli 2000 vuotta sitten vaihe, jolloin silloinen vedalainen hindulaisuus ei enää tyydyttänyt ihmisiä, ja uskonto muuttui buddhalaiseksi, kunnes se sitten muuttui takaisin hindulaiseksi.

Ihmisten uskonnot kehittyvät myös valloitusten ja poliittisten syiden takia. Sellainen oli Ruotsin ja Suomen uskonnon muuttuminen katolilaisesta luterilaiseksi, kun kuningas Kustaa Vaasa päätti niin. Uskonnollisia muutoksia ovat myös kirkkokuntien ja uskonnollisten liikkeiden opillisten korostusten muuttuminen tai myös niiden erityispiirteiden leviäminen. Ihmiset omaksuvat niitä, muokkaavat uskontoaan ja samalla väittävät, ettei uskonto muutu.

Uskonnon muuttumattomuuden korostaminen ja uskontoon liittyvien muutosten vastustaminen on luonnollista, koska uskonnon tehtävistä yksi on turvallisuudentunteen vahvistaminen. Juuri siksi monien tulkinta uskonnosta on konservatiivinen. Säilyttäjät kaipaavat uskontoaan muodossa, jonka he itse ovat oppineet.

Uskonnot – arki ja arjen arvoitukset symbolisella kielellä

Uskonnon kieli voi olla arkaaista tai täynnä symboleita. Vanhojen kirkkojen maalauksissa on paljon sellaista, joiden ymmärtämisessä tieto auttaisi, mutta tällainen tieto usein puuttuu. Uskonnon piirissä keskusteltavat asiat eivät sinänsä ole erillisiä muista elämän asioista, vaan ne sulautuvat kaikkeen. Uskonnot käsittelevät kaikkea sitä, mikä on ihmiselle tärkeää, elämää ja kuolemaa, rakkautta ja pelkoa, vihaa ja outoutta.

Uskonto voi olla myös perspektiivi, jonka kautta lähestyä elämää ja maailmaa. Tällöin se voi olla yksilön asia ja ”uskomisen asia”, siis sellainen, jossa henkilökohtaisella asennoitumisella on väliä. Se voi kuitenkin olla myös yhteisöllinen, kulttuurinen ja tiedollinen asia, jossa omalla pään tai sydämen asennolla, tahtomisella, toivomisella tai tietämisellä, ei ole kovin suurta väliä.

Wittgensteinin mukaan uskonnollisessa uskossa on kysymys tahtomisesta ja suostumisesta, taistelevasta ja intohimoisesta varmuudesta. Uskonnoissa voi olla kysymys totuudestakin, mutta ennen muuta elämän ja todellisuuden merkityksestä.

Uskonnot ovat elinvoimaisia perinteitä. Valtauskonnoiksi kutsumamme ovat inhimillisessä kulttuurissa ikivanhoja, mutta on myös nuoria uskontoja. Uskonto on kaikkiaan monimerkityksinen käsite, jonka sisältö ymmärretään hyvin eri tavoin. Uskonto on arjen kokemuksia, elettyä todellisuutta, mutta myös tärkeä tekijä kansainvälisessä ja kansallisessa politiikassa. Se on institutionaalista ja joidenkin johtamaa tai yksilöllistä hartautta, palvontaa ja pyhän kokemusta.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022041228401