Siirry sisältöön
Juttutyyppi  Blogi

Elämäni käsitteet: Sekularisaatioteesin kritiikki

Uskonnon suhteen maailmassa eletään outoa välitilaa. Euroopassa ja yleensä länsimaissa sekularismi, uskonnonvastaisuus ja uskonnottomuudeksi kutsuttu ilmiö vahvistuvat. Muualla maailmassa uskonnot voimistuvat.

Täydellinen sekularisaatio tai uskonnottomuus on tuskin mahdollista. Suomessa niin kuin muissa länsimaissa näkyy uskonnoksi muuttumassa olevia ilmiöitä, kun vanha uskonto ei vastaa odotuksia.

Ennen modernia aikaa uskonto oli tärkein poliittinen ja yhteiskunnallinen ideologia, joka vaikutti kaikkeen. Se ei ollut erillinen tekijä ihmisten ja heidän yhteisöjensä elämässä. Usko ja uskonnolliset tavat ja rituaalit olivat läsnä perhe-elämässä ja ihmisten välisissä suhteissa ja käännekohdissa sekä hallinnossa, tieteessä ja ammattityössä.

Moderni aika muutti kuitenkin ajatustapaa. Tieteen kehittyminen ja varsinkin evoluution osoittautuminen tosiasiaksi kavensivat uskonnon alaa. Tavallinen ajattelutapa 1960-luvulla oppineiden sosiologien joukossa oli, että uskonnot kuolisivat 21. vuosisataan mennessä.

Casanova: Uskontojen uusi nousu oli alkanut

Espanjalainen José Casanova (s. 1951) kuului ensimmäisiin, joka teki havaintoja siitä, että vanha teoria väistämättä etenevästä sekularisaatiosta on väärässä. Vuonna 1994 ilmestyneessä teoksessaan Public Religions in the Modern World hän arvioi sekularisaatioteoriaa ja totesi uskontojen uuden nousun alkaneen jo neljä vuosikymmentä sitten.

Ennen modernia aikaa uskonto oli tärkein poliittinen ja yhteiskunnallinen ideologia, joka vaikutti kaikkeen.

Hänen onnistui muuttaa vanha sosiologinen totuus häviävistä uskonnoista uudeksi näkökulmaksi ja kiinnittää huomiota siihen, että julkiset uskonnot eivät olleet hävinneet.

Uskonnot olivat palanneet julkiseen tilaan, pois yksityisyydestä, ja uskonnon rooli oli julkisessa elämässä voimakkaampi kuin oli totuttu ajattelemaan. Uskonto oli palannut maailmanpolitiikkaan keskeisenä voimana. Sellaisena se haastoi pitkään voimassaolleet oletukset sekularisaation ja modernin maailman välisestä suhteesta.

Uskonnot konservatiivisia ja vallanhaluisia

Uskonnot olivat kuitenkin tulleet takaisin toisenlaisina, konservatiivisina ja vallanhaluisina. Sen sijaan Euroopassa, kristinuskon emämaassa, sekularisaatio on jatkunut. Valistuksen läpitunkemassa ja rationaalisessa Euroopassa uskonto, ennen muuta kristinusko, on sopeutunut kulttuurissa vallitseviin arvomuutoksiin siinä määrin, että uskontoa ei aina tunnisteta uskonnoksi tai sillä ei ole uskonnolta odotettavaa funktiota. Tämä näyttää kuitenkin koskevan lähinnä vain Eurooppaa ja jossain määrin Pohjois-Amerikkaa. Karkea yleistys myöhäismodernin tilanteessa on, että mitä rationaalisemmaksi uskonto ja sen sanoma koetaan, sitä harvemmat tuntuvat sitä tarvitsevan.

Hänen mukaansa elimme aikaa, jossa jouduimme todistamaan uskontojen deprivatisaatiota. Uskonnolliset traditiot kaikkialla maailmassa yksinkertaisesti kieltäytyivät siitä marginaalisesta ja yksityistetystä roolista, jonka modernisaation ja sekularisaation teoreetikot olivat niille varanneet.

Uskonnon deprivatisaation Casanova kuvaili tapahtuneen varsin konkreettisesti 1980-luvulla. Uskonto saapui julkiseen tilaan ja sai paljon julkista huomiota. Hän esittelee neljä toisistaan riippumatonta tapahtumaketjua, Iranin islamilaisen vallankumouksen, Solidaarisuus-liikkeen nousun kommunistisessa Puolassa, roomalaiskatolisen kirkon roolin sandinistivallankumouksessa ja muissa Latinalaisen Amerikan konflikteissa sekä protestanttisen fundamentalismin kohoamisen poliittisesti varteenotettavaksi voimatekijäksi Yhdysvalloissa.

Sekularisaatioteoriaa ei pidä hylätä kokonaan

Casanovan analyysin mukaan sekularisaatioteorian väitteet uskonnon heikkenemisestä ja sen yksityistymisestä oli hylättävä sekä normatiivisena että empiirisenä virheenä, mutta sen ajatus uskonnollisten ja ei-uskonnollisten (siis sekulaarien, kuten valtion ja markkinoiden) alueiden erillistymisestä oli korrekti ja säilyi sekularisaation puolustettavissa olevana ytimenä.

Uskonto kuuluu jatkuvasti tärkeisiin tekijöihin, jotka on tunnettava ja otettava huomioon, jos haluaa ymmärtää maailmaa.

Casanova varoitti hylkäämästä sekularisaatioteoriaa kokonaisuudessaan. Ei pitänyt hypätä toiseen ansaan ja olettaa kaikkia uskonnollisuuden uusia muotoja automaattisesti todisteiksi jonkinlaisesta re-sakralisaatiosta.

Hänen mukaansa sekularisaatioteesiä voitiin ajatella modernisaation alateemaksi. Olennaista siinä on, että uskonnollisuus ja sekulaari kulkevat eri prosesseina ja erillään toisistaan.

Uskonto kuuluu jatkuvasti tärkeisiin tekijöihin, jotka on tunnettava ja otettava huomioon, jos haluaa ymmärtää maailmaa.

Kepel: Fundamentalismin nousu samanaikaista eri puolilla maailmaa

Jo hieman ennen Casanovan teoksen ilmestymistä ranskalainen yhteiskuntatieteilijä sekä islamilaisen ja arabimaailman spesialisti Gilles Kepel (s. 1955) julkaisi kirjan La Revanche de Dieu, 1991), jossa hän osoittaa uskontojen elpymisen modernissa maailmassa. Hän tarkastelee radikaaleja uskonnollisia uudistusliikkeitä islamin, kristinuskon ja juutalaisuuden piirissä. Kiinnostavasti hän väittää, että näiden liikkeiden samanaikaisuus ei perustu sattumaan, vaan ne heijastelevat laajalle levinnyttä ja syvää tyytymättömyyttä modernia maailmaa kohtaan.

Kepelin hypoteesi oli, että uusien fundamentalististen liikehdintöjen lähes samanaikainen esiintyminen islamin, kristinuskon ja juutalaisuuden uskonnollisessa traditiossa on globaali ilmiö, joka 1970-luvulta lähtien itse kunkin omassa kulttuurisessa ja poliittisessa kontekstissa alkoi saada ravintoa maailmanlaajasta epäluottamuksesta modernismiin, joka oli vuosikymmenen tunnusmerkki.

Valistuksen vastustaminen yhdistää

Herätysliikkeen kaltaiset uudistukset loivat fundamentalismin nousun, mutta tämä on riittämätön havainto uudistusliikkeiden ymmärtämiseen. Kyse ei ole siis vain pyhistä kirjoista tai niiden kirjaimellisen lukutavan korostumisesta. Amerikasta Eurooppaan ja Lähi-itään, protestanttisista televisioevankelistoista ultraortodoksisiin juutalaisiin ja militanteista islamilaisista kristilliseen karismaattiseen liikkeeseen ulottuvista liikkeistä jokainen vastustaa liberaalia modernismia ja sekularismia.

Jokainen ryhmä koostuu aktiivisista ja toimintatarmoisista nuorista, koulutetuista ja moderneista ihmisistä, jotka eivät etsi pakoa menneeseen vaan pyrkivät luomaan yhteiskuntansa uudelleen niin, että se on sopusoinnussa pyhien kirjojen symbolien ja arvojen mukaan.

Ryhmillä on kaksoisstrategia. Ylärakenteisiin liittyvä strategia tavoittelee valtiovallan kaappaamista ja valtion lainsäädännön käyttämistä heidän päämääriensä hyväksi. Ruohonjuuristrategiaan kuuluvat massojen evankelioiminen ja pyrkimys ottaa ihmisten arki valvontaansa.

Aina 1970-luvulta saakka fundamentalismi on ollut keskeinen voima kaikkialla maailmassa ja kaikkien uskontojen piirissä: protestanttien, katolilaisten, juutalaisten, muslimien ja hindujen. Fundamentalismi on suuressa määrin negatiivinen reaktio moderniin maailmaan, jonka se näkee ulkonaisena rappiona ja joka on tuhottava, jotta voitaisiin palata aiempaan uskonnollisen puhtauden aikaan.

Kepelin väitteen mukaan oikean totuuden omistavat fundamentalistiset liikkeet ovat perimmiltään moderneja, ja niillä on suuria näkyjä toimintansa seuraamuksista yhteiskunnan tulevaisuutta ajatellen.

Eri uskontojen fundamentalistiset uudistusliikkeet vastustavat valistusta ja taistelevat sitä vastaan.

Valistuksen perinne, joka erotti uskonnon politiikan ja yhteiskuntajärjestyksen kysymyksistä, oli pääsyy kulttuurin viivästymiselle ja sille, miksi yhteiskunnat pitäisi uusien liikkeiden mielestä rakentaa uudelleen uskontojen varaan. Eri uskontojen fundamentalistiset uudistusliikkeet vastustavat valistusta ja taistelevat sitä vastaan. Niiden mukaan järjen avulla ilman Jumalaa tuotettu modernismi ei ole onnistunut luomaan arvoja.

Uskonnon vaikutus politiikkaan vahvistuu kaikkialla

Yksi huolellisimmin tehdyistä uskonnon poliittista roolia globalisoituvassa maailmassa kuvaavista katsauksista on yhdysvaltalaisten tutkijoiden Monica Duffy Toftin, Daniel Philpottin ja Timothy Samuel Shah’n vuonna 2011 julkaisema kirja God’s Century: Resurgent Religion and Global Politics. Se dokumentoi uskonnon yhteiskunnallisen roolin muutosta seikkaperäisesti 1960-luvulta nykypäivään.

Tutkijoiden johtopäätös on selvä: tutkittujen noin neljän vuosikymmenen aikana uskonnon vaikutus politiikkaan on lisääntynyt kaikissa maanosissa ja kaikissa suurissa uskontoperinteissä.

Kaikkialla maailmassa näkyy kehitystä, jossa uskonto on siirtynyt yksityisyydestä julkisuuteen, yhteiskunnallisesta passiivisuudesta osallistumiseen, paikallisuudesta globaaleihin verkostoihin sekä valtiovallan myötäilystä profeetallisuuteen. Vain luterilaisessa Pohjois-Euroopassa tällaista kehitystä on vain vähän.

Konservatiiviset uskonnot hyötyvät modernista

Uskonnolliset yhteisöt ovat itsenäisempiä suhteessa valtiollisiin instituutioihin kuin kenties satoihin vuosiin. Uskonnolliset toimijat ovat oppineet myös hyödyntämään demokratisoitumisen ja informaatiotekniikan kehityksen tuomia välineitä pyrkimyksissään.

Tärkeä käänne oli Iranin islamilainen vallankumous 1979. Se vaikutti aggressiivisen islamismin syntyyn, kuten syyskuun 2001 hyökkäykseen New Yorkiin ja Pentagoniin, mutta myös islamilaisten puolueiden valtaan Bangladeshissa, Indonesiassa, Malissa, Senegalissa ja Turkissa. Intian hindunationalistisen BJP-puolueen nousu kansalliseksi valtapuolueeksi alkoi vuonna 1990. Israelissa sionismin erilaiset muodot ovat olennaisia.

Katolinen kirkko ja eurooppalaiset demokratian puolestapuhujat olivat eri leireissä vielä 1800-luvulla. Kirkko mielsi liberalistit vastustajikseen ja Ranskan vallankumouksen perillisiksi. Suuri muutos tapahtui vasta Vatikaanin toisessa konsiilissa (1962–1965), jonka jälkeen kirkosta on tullut demokratian ja ihmisoikeuksien kannattaja ja se on tukenut globaalia demokratia-aaltoa.

Buddhismi alkoi herätä poliittiseksi vaikuttajaksi vähitellen 1900-luvun jälkipuolella. Nousua ovat siivittäneet Tiibetin Dalai Laman esiintymiset, Burmassa vuosia armeijan kontrollissa toimineen oppositiojohtajan (vuosina 2016–2021 valtiokansleri) Aung San Suu Kyin (s. 1945) vastarinta sekä buddhalaisuuteen kääntyneen Intian kastilaitoksen vastustajan B. R. Ambedkarin (1891–1956) poliittinen ohjelma. Buddhalaisella politiikalla on ollut suuri merkitys Sri Lankassa, kahtiajakautuneessa maassa, jossa enemmistönä ovat buddhalaiset singaleesit ja vähemmistönä pääosin hindulaiset tamilit.

Buddhismi alkoi herätä poliittiseksi vaikuttajaksi vähitellen 1900-luvun jälkipuolella.

Yhdysvaltain presidentinvaaleissa demokraattien ehdokas Jimmy Carter teki laajasti tiedetyksi, että hän on ”uudestisyntynyt kristitty”. Tämä johti Moraalisen enemmistön ja muiden äärikonservatiivisten järjestöjen vaikutusvallan nopeaan kasvuun. Myös Euroopassa uskonnon rooli on vahvistunut.

Toft, Philpott ja Shah eivät usko uskontoa kuolleeksi. Päinvastoin uskonnon vaikutusvalta on kasvamassa. Toisaalta kirjoittajat eivät usko myöskään sekularisaatioteorioita kuolleiksi.

Uskontojen nousua ovat edesauttaneet vahvistuvat ihmisoikeudet, yksilöiden ja yhteisöjen vapauden halu sekä modernin maailman piirteet, demokratia, uusi kommunikaatioteknologia ja globalisaatio.

Uskonnollisten yhteisöjen poliittiset toimintaideologiat poikkeavat suuresti toisistaan riippuen yleensä poliittisten ja uskonnollisten vallanpitäjien suhteesta toisiinsa. Toiset pyrkivät rakentamaan teokratioita ja toiset yhteisöjä rauhaa varten, toiset sitoutuvat terrorismiin ja sisällissotaan, ja toiset vetäytyvät kokonaan politiikasta. Toisissa maissa valtion vallankäyttö on voimakkaasti sidoksissa uskonnolliseen valtaan niin kuin Iranissa ja Sri Lankassa, toisissa valtiovalta kontrolloi uskonnollisia yhteisöjä tiukasti niin kuin Kuubassa ja Egyptissä. Uskonnollisen toimijan suhde hallitusvaltaan selittää paljon sen harjoittamaa politiikkaa.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022061346056