Siirry sisältöön
Juttutyyppi  Blogi

Elämäni käsitteet: Passio

Passio tarkoittaa hyvin voimakasta tunnetta, usein intohimoa. Sama sana merkitsee myös Kristuksen kärsimyskertomusta.

Minulle mieleenpainuvimpia määritelmiä kristinuskosta on ollut: ”Kristillinen usko toi maailmanhistoriaan kokonaan uuden käsityksen rakkaudesta ja kärsimyksestä.” Niin se on. Vähillä sanoilla voi sanoa paljon.

Rakkautta on monia lajeja. On lahjoittavaa ja on antavaa, on hiljaista, kaipaavaa ja viipyilevää, on kärsivää ja on palavaa ja intohimoista.

Sana, joka yhdistää intohimoisen tunteen ja kärsimyksen, on passio.

Sana, joka yhdistää intohimoisen tunteen ja kärsimyksen, on passio. Se tarkoittaa monia asioita, mutta ainakin voimakasta tunnetilaa, johon voi liittyä intohimoa. Se on kuitenkin myös perinteinen sana Jeesuksen ristinkuolemaan johtaneen kärsimystien kuvauksille, erityisesti suurille sävelteoksille.

Passiot stoalaisuudessa

Antiikin Kreikan filosofinen koulukunta stoalaisuus kuvasi passioilla (pathos, monikossa pathē) tunneperäisen kärsimyksen muotoja, joiden pääluokat ovat halu, nautinto, pelko ja kärsimys. Nautinto ja halu ovat sellaisia, jotka ihminen arvioi itselleen hyviksi, kärsimys ja pelko taas sellaisia, jotka nähdään pahoiksi. Nykyhetkeen kuuluvia ovat nautinto ja kärsimys, tulevaisuuteen tai sen odotukseen liittyvät halu ja pelko.

Pääpassiot jakautuvat lukuisiin alapassioihin. Seuraavat tunnetaan Ciceron teoksesta Keskusteluja Tusculumissa.

Kärsimyksen passio jakautuu kateuteen, kilpailuhenkeen, mustasukkaisuuteen, sääliin, ahdistukseen, suruun, murheeseen, hätään, piinaan, valitukseen, vaivaan, alakuloisuuteen ja epätoivoon. Pelon passiota ovat laiskuus, häpeä, kauhu, pelokkuus, järkytys, pelkuruus, hämmennys ja kammo.

Halun passion alapassioita olivat stoalaisten mukaan suuttumus, kiukku, viha, vihamielisyys, katkeruus, puute ja kaipaus. Nautinnon passion alle stoalaiset sijoittivat pahantahtoisuuden, mielihyvän ja pöyhkeilyn.

Luokitukset herättävät ainakin jonkin verran hämmästystä. Kaikkiin alapassioihin stoalaisilla liittyy kuitenkin määritelmä. Esimerkiksi laiskuus on odottavan vaivan pelkoa. Häpeä taas on pelkoa, joka aiheuttaa punastumista.

Passiot tunteita tai sielun tahtomattomia liikkeitä

Myöhäiskeskiajalla sanalle passio alkoi kehittyä merkitys, jolloin se tarkoitti jonkin ulkoisen aiheuttamaa mielen tapahtumaa, joista tunteiden asema nousi päällimmäiseksi. Sanaa passio käytetään joissakin yhteyksissä vain tunteista.

Englantilainen filosofi Thomas Hobbes (1588–1679) katsoi, että ihmisen tietoisuuden ytimen muodostivat passiot eli sielun tahtomattomat liikkeet, jotka saavat ihmisen tavoittelemaan nautintoa ja välttämään kärsimystä. Passioista perustavanlaatuisin on väkivaltaisen kuoleman pelko, mikä ajoi ihmistä itsensä säilyttämiseen, siis suojeluun.

Passio on avainkäsite Laestadiuksen Hulluinhuonelaisessa

Kiinnostavasti passioista kirjoitti Lars Levi Laestadius (1800–1861). Hänen teologisen ajattelunsa pääteoksena pidetään vasta hänen kuolemansa jälkeen ilmestynyttä teosta Dårhushjonet (Hulluinhuonelainen), jota hän kirjoitti viimeisinä elinvuosinaan. Kirja oli alkaneen herätyksen teologinen puolustuspuhe, jossa Laestadius pyrki osoittamaan, että hänen toimintansa ja julistuksensa takana oli selkeä ajatus ja järjestys.

Passio on oikeastaan Hulluinhuonelaisen avainkäsite. Laestadiuksen mukaan luonnollista ihmistä hallitsivat passiot, jotka hän ymmärsi intohimoiksi. Ne olivat itsekkyys, kunnianhimo, ahneus, viha, kateus, huoruudenperkele ja valheen henki. Passiot vaikuttivat ihmiseen myös fyysisesti, ja se tuntui omassatunnossa ja tahdossa.

Passiot eli intohimot liittyvät moraaliin.

Seitsemän pääpassion lisäksi ”vähemmän vahingollisia” passioita ovat rakkaus, suru, ilo, pelko ja rohkeus. Itse aiheutettuja ovat esimerkiksi juoppous ja pelihimo.

Passiot eli intohimot liittyvät moraaliin. Sen takia ne kulkevat sydämen kautta, sillä sydän on Laestadiukselle ihmistä hallitseva peruselementti. Kaiken on noudatettava sydämen ominaisuuksia. Siksi sydän on passioiden keskuselin ja sen ominaisuudet määräävät ihmisen moraalisen luonteen.

Sydän vaikuttaa ihmisen objektiivisiin sielunkykyihin kuten järkeen, ymmärrykseen, tahtoon ja omaantuntoon. Ennen syntiinlankeemusta itsesuojeluvaisto toimi eräänlaisena vanhurskausviettinä ja sydäntä hallitsi Pyhä Henki. Syntiinlankeemuksen jälkeen perkele on hallinnut ihmissydämen verenkiertoa, ja se toimii omavanhurskauden vietin ja egoismin ohjaamana.

Pääpassiot

Passioiden hallitsija on itsekkyys eli egoismi, joka on syntien synti. Laestadiuksen mukaan se on seitsemän kertaa pahempi kuin kaikki muut perkeleet, sillä se pukeutuu valkeuden enkeliksi ja saa aikaan omaa tahtoa, itserakkautta ja omavanhurskautta.

Kunnianhimo on todellisen kristillisyyden vihollinen. Ahneutta Laestadius kutsuu ensimmäisen luokan kolmanneksi pääperkeleeksi. Se saa aikaan mässäilyä, varastamista ja petosta, mutta myös saituutta. Ahneus kasvaa iän myötä.

Vihan Laestadius määrittää toisen luokan perkeleeksi ja ajoittain vaivaavaksi intohimoksi. Vihan passio suojaa egoa. Kun ihminen tuntee itsensä uhatuksi, nousee viha puolustamaan egoa. Pelon ja vihan hävittämiseksi olisi tapettava ensin ego. Mitä suurempi ego, sitä enemmän on pelkoa ja vihaa.

Kateus on egoistinen intohimo. Se on toisten onnen vihollinen. Mustasukkaisuus on kateuden yksi muoto, jota esiintyy vain rakastavaisten välillä.

Huoruudenperkeleestä Laestadius kirjoittaa ristiriitaisesti. Aviollisesta rakkaudesta hän kirjoittaa kauniisti, mutta on epäjohdonmukainen siinä, miten seksuaalisuus olisi synnillistä, jos kerran aviollinen rakkaus on synnitöntä. Ilmeisesti hän näki perisynnin periytyvän biologisesti, jolloin ”huoruudenperkele” olisi seksuaalisuudessa ja varsinkin sukupuoliyhteydessä aina läsnä.

Kaikkien passioiden palvelushenki on valhe. Oma hyöty käyttää sitä tarkoitusperiinsä, samoin kateus ja kunnianhimo. Valheen isä on perkele, joka on pukenut päälleen valkeuden enkelin vaatteet ja yrittää vietellä ihmisen.

Taivaalliset passiot

Myös armo ilmenee Laestadiuksen ajattelussa passioina, mutta ne ovat taivaallisia. Koska Jumalan ja ihmisen välinen suhde on rikkoutunut, ihmisen on nähtävä itsensä syypäänä Vapahtajan murhaan. Taivaallinen intohimo Taivaallisen Vanhimman sydämessä ilmenee vihana ja rakkautena. Vihan ilmauksena se reagoi syntiin, rakkauden ilmaus etsii langennutta lastaan pelastaakseen hänet.

Laestadiuksen mielestä ihminen ei saa omistaa armoa etuajassa, vaan ihmisen on päästävä selville omista synneistään ja syyllisyydestään. Vasta uudessa syntymässä murtautuivat esiin ”korkeat ja elävät tunteet eli moraaliset passiot” ja pääsevät vallalle. Ihmistä hallitsevaksi tekijäksi tulee Henki, taivaallinen passio, joka on raivannut tieltään alhaisten intohimojen jäänteet. Taivaallinen passio tukahdutti ja hillitsi alhaisia passioita ja antoi voimia niiden vastustamiseen.

Passioiden yhtäläisyys kuolemansyntien kanssa

Näkemykset passioista ihmisen moraalisen luonteen määrääjinä ja inhohimoista kaikkia ihmisiä hallitseville voimille ovat varsin psykologisia ja sellaisina kenties yllättäviä lestadiolaisuutta tuntemattomille.

Koko passion käsite Laestadiuksella sisältää melkoisen yllätyksen, sillä niiden luettelo näyttäisi olevan lähes sama kuin katolisen kirkon klassisten kuolemansyntien: ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Laestadiuksen passioiden luettelo on oikeastaan sama, laiskuus tosin korvautuu itsekkyydellä ja ylensyönti valheen hengellä.

Passio on Laestadiuksella siis intohimo, vietti ja ihmisen oma tahto ja halu yhdessä.

Passio on Laestadiuksella siis intohimo, vietti ja ihmisen oma tahto ja halu yhdessä. Sen hän yhdistää ikään kuin tiedostamatta kuolemansynnin ajatukseen.

Passiokertomukset ovat oikeussalidraamaa

Kokonaan toinen on passion merkitys kärsimyshistoriana. Jo ainakin 300-luvulla esitettiin Jeesuksen elämän viimeisiä hetkiä puhelaululla korostaen. Esittäjiä olivat papit, ja Jeesuksen vuorosanat esitettiin matalammalla äänellä kuin kertojan ja kansanjoukon.

Keskiajalla alkoi tapa, jossa passioteksti jaettiin kolmelle henkilölle, jotka olivat yleensä kertoja eli evankelista, Jeesus ja kolmas esittäjä, joka lauloi muiden henkilöiden vuorosanat. Moniäänisyys kehittyi 1400-luvulta alkaen, ja kansanjoukon osuuksia ruvettiin esittämään moniäänisinä kuoroina.

Kun oratorion ja oopperan muodot olivat 1600-luvulla alkaneet vakiintua, ne vaikuttivat passioon, josta kehittyi liturginen draama. Vuorosanat jaettiin eri henkilöiden esitettäväksi, ja evankelistan esittämän evankeliumikertomuksen lomaan liitettiin aarioita, kuoro-osia ja koraaleja, joista viimeiset olivat tuttuja virsiä, joihin seurakunta saattoi yhtyä. Seurakunta saattoi eläytyä sekä kansanjoukkoon, jota kuoro esitti, ja yhtyä sitten itsetutkisteluun virttä veisatessaan. Tämä ei ole kaukana Laestadiuksen ajatuksesta.

Passiokertomus on luonteeltaan oikeussalidraama. Sen keskiössä on mies, jonka sanotaan kutsuneet itseään Jumalan Pojaksi. Hän kieltäytyy puolustautumasta, ja lopulta kansanjoukon raivon varassa hänet tuomitaan kuolemaan.

Passion inhimilliset peruskysymykset

Lukioikäisestä saakka olen ollut mukana Bachin Johannespassion esityksissä kuorolaisena kymmeniä kertoja. Olen laulanut myös lyhyitä Pietarin soolo-osia, oikeastaan huudahduksia. Myöhemmin nimenomaan pääsiäisen alla olen kuunnellut passiomusiikkia ja varsinkin Johannes-passiota, jonka osaan ulkoa.

Kärsimysnäytelmän eli passiokertomuksen ytimessä on ajatus, että Kristus-kertomus on inkarnaatiosta eli Jumalan ihmiseksi tulemisesta ristinkuolemaan, ihmisen synnin sovitukseen ja pääsiäisen ylösnousemuksen ihmeeseen saakka juuri sitä, että kristinusko toi maailmanhistoriaan aivan uuden käsityksen rakkaudesta ja kärsimyksestä. Passiokertomus vie syvälle inhimillisiin peruskysymyksiin.

Passiokertomus vie syvälle inhimillisiin peruskysymyksiin.

Passioita voi seurata konserttimusiikkina. Voi tehdä havainnon, että evankelistan osa on sävelletty eloisalle ja liikkuvalle tenorille, Jeesus taas vakavalle bassolle. Bachin musiikissa orkesterillakin on ikään kuin sanallisia osuuksia, niin ilmeikäs säestys on. Kuoro puhkeaa kansanjoukkona kiihkeisiin raivonpurkauksiin, mutta esittää myös haikeanlempeitä kaipaavia ajatuksia Jeesuksen haudalla.

Myös ristin tie (via crucis) on passiokertomus. Katolisessa perinteessä se kuljetaan 14 askelman rukouskulkueena, joka voi toteutua pienimuotoisesti kirkkotilan sisällä tai huikeana näytelmänä, jonka näyttämönä on koko kaupunki. Suomessa myös Via crucis -esitykset ovat yleistyneet.

Katoliseen perinteeseen on kuulunut myös tapa, että palmusunnuntaina luetaan Matteuspassio, hiljaisen viikon tiistaina Markuspassio, keskiviikkona Luukaspassio ja pitkänäperjantaina Johannespassio. Luterilaisessa perinteessä hiljaisen viikon iltoihin ovat kuuluneet ahtisaarnat. Ne kuuluvat samaan perinteeseen sikäli, että sana ”ahti” tulee tässä aktista, ruotsin näytöstä tarkoittavasta sanasta.

Nykyajan hälyssä voi olla vaikea kuulla draamaa, joka tuo historiaan uuden tulkinnan rakkaudesta ja kärsimyksestä. Passiokertomukset auttavat siinä.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022061346064