Streisand-ilmiö eli sensuurin riskit
Informaation levittämisen estämisen tarkoituksena on yleensä kielteisen tai itselle haitallisen leviämisen välttäminen. Joskus se voi kuitenkin johtaa vielä aiempaa suurempaan kiinnostukseen tuota tietoa kohtaan.
Näyttelijä-laulaja Barbara Streisand haastoi valokuvaaja Kenneth Adelmanin oikeuteen vuonna 2003, koska tämä oli ottanut ilmakuvia Streisandin Malibun-talosta. Adelmanin tavoite oli havainnollistaa kuvillaan Kalifornian rannikon eroosiota. Streisandin oikeusvaateet hylättiin, ja Adelmanin ottamia kuvia Streisandin talosta on nyt katsottu verkossa kymmeniä miljoonia kertoja.
Streisand-ilmiö tarkoittaa tilannetta, erityisesti internetissä, jossa pyrkimys estää informaation julkaiseminen johtaa eksponentiaaliseen kiinnostuksen kasvuun asiaa kohtaan (Greenberg, 2007). Kyse on siis eräänlaisesta kielletystä hedelmästä.
Esimerkkejä sensuurista
Ennen internet-aikakautta sensitiivisen informaation ja materiaalin levittäminen oli suhteellisen helppo estää demokraattisissa valtioissakin. Suomessa vallitsi erityisesti ulkopolitiikan osalta itsesensuuri 1950-luvulta 1970-luvulle, osittain pidempäänkin. Vaikenemisen kokonaisvaltaisuutta vapaaseen tiedonsaantiin tottuneen diginatiivin on vaikea ymmärtää. Kirjoja ja elokuvia kiellettiin tai sensuroitiin: tunnettuina esimerkkeinä toimikoot elokuvat Jääkärin morsian (1938, ohjaajana Risto Orko), Jäätävä polte (1986, ohjaajana Renny Harlin) sekä kirjat Neuvostovakoilun varjossa (Mika Waltari, 1942) ja Juhannustanssit (Hannu Salama, 1964).
Ennen internet-aikakautta sensitiivisen informaation ja materiaalin levittäminen oli suhteellisen helppo estää demokraattisissa valtioissakin.
Eksoottisempi tapaus oli 1966 sensuurin hampaisiin joutunut Spede Pasasen ja Simo Salmisen Beatles-käännös Keltainen jäänsärkijä. Se, että kiinnostus kaikkia näitä kulttuurituotteita kohtaan kasvoi räjähdysmäisesti kieltopäätösten tultua julki, oli odotettua. Joissakin tapauksissa kieltopäätös toi tietysti kohteelleen ansiotontakin arvonnousua.
Vuonna 2022 Suomessa yritettiin poistaa YouTubesta YLE:n jälkiviisaat -video, jossa oli havaittavissa kaksoisstandardia siinä, miten haastateltavat suhtautuivat mielenosoituksiin (Elokapina vs. Convoy). Video siirtyi nähtäväksi Twitteriin, ja kiinnostus sai aivan uudet mittasuhteet.
Vuonna 2013 internetissä julkaistiin uutissivuilla vähemmän mairittelevia kuvia laulaja Beyoncésta. Kuvia pyydettiin poistamaan, sillä seurauksella että ”some todellakin räjähti”: lukemattomia Beyoncé-teemaisia meemejä, esimerkiksi Beyoncé-zombeja, julkaistiin erinäisillä somealustoilla.
Vuonna 2008 skientologiakirkko pyrki poistattamaan oudohkon videon, jossa näyttelijä Tom Cruise puhuu skientologiasta. Luonnollisesti kiinnostus videota kohtaan kasvoi ennätysmittoihin – samoin kiinnostus skientologiaa kohtaan, eikä suinkaan positiivisessa mielessä.
Kielteisen tiedon pimittäminen ei kannata
Organisaatioiden viestinnän kannattaa olla hereillä Streisand-ilmiön tiimoilta. Organisaatiota koskevan kielteisen informaation levittämisen estäminen, edes sen yrittäminen, on riskialtis operaatio. Ehdottomasti väärän ja tiettyä henkilöä koskevan informaation levittämisen voi yrittää estää lakiteitse, mutta silloinkin peruste on oltava hyvä (esimerkiksi törkeä kunnianloukkaus).
Informaation levittämistä voi harvoin estää; toki informaation todenperäisyyden voi kieltää. Seuraukset ovat vaihtelevat. Todennäköisesti yleisö saa vain vettä myllyynsä. Ajatellaan organisaatiota, josta leviää huhu, että se aikoo lakkauttaa osan toiminnoistaan. Johto kieltää huhun ja antaa ymmärtää, että asiasta ei ole organisaation sisällä sopivaa keskustella ollenkaan. Seuraavien kuukausien kahvitaukokeskustelun pääpuheenaiheen voi arvata.
Organisaatiota koskevan kielteisen informaation levittämisen estäminen, edes sen yrittäminen, on riskialtis operaatio.
Yritysten ei kannata riskeerata Streisand-ilmiön kanssa. Tuotteen todellisten ongelmien kieltäminen, saati tuoteongelmia koskevan tiedon levittämisen estäminen, osuu omaan nilkkaan. Suurten autonvalmistajien vähintään puutteellinen raportointi pakokaasupäästöistä 2010-lopulla tuli yleiseen tietoon viimeistään silloin, kun tieto yritettiin kieltää.
Janis (1972) toi organisaatiotutkimuksessa tunnetuksi käsitteen groupthink: johto vaalii sisäistä harmoniaansa ja on valmiimpi sivuttamaan tai kieltämään ongelmien olemassaolon kuin riskeeraamaan sopuisuutta ja yhteisymmärrystä huokuvan sisäpiirin tunnelman. Kriittiselle ajattelulle ei ehkä jää tilaa, ja vasta ulkopuolinen shokki herättää todellisuuteen.
Simuloitu Streisand-ilmiö voi toisaalta potentiaalisesti olla tehokas markkinointikeino. Elokuva The Blair Witch Project (1999) sai valtavaa julkisuutta, kun tekijät tiedottivat, että näyttelijät olivat kadonneet. Elokuvaa markkinoitiin näyttelijöiden puuttumisella promootiokiertueelta. Annettiin ymmärtää, että jotain hirveää näyttelijöille oli tapahtunut muttei kerrottu, tai ”haluttu” kertoa, mitä. Kuten olettaa sopii, kiinnostus elokuvaan oli valtava, samoin sen tuotot suhteessa tekemiseen käytettyyn rahaan.
Lähteet
Greenberg, A. (2007). The Streisand Effect. Forbes (11.5).
Janis, I. (1972). Victims of groupthink: A psychological study of foreign-policy decisions and fiascoes. Houghton Mifflin.
Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022061346065