Teodikea ja antiteodikea

Klassinen teologinen ongelma kysyy: jos kerran Jumala on hyvä ja kaikkivaltias, miksi hän sallii pahan? Tämä on teodikean ongelma yksinkertaisimmillaan esitettynä. Sitä ovat miettineet filosofit mutta myös tuhannet rippikoululaiset ja oppilaat koulun uskontotunnilla.

Kysymyksen voi muotoilla myös seuraavasti: Jos Jumala on täydellisen hyvä, hän haluaa poistaa pahan, tai ainakin luulen, että hän haluaisi. Jos hän on kaikkivaltias, hän pystyy poistamaan pahan, tai ainakin luulen, että hän pystyy. Pahaa kuitenkin on, joten Jumala ei ole joko halunnut tai pystynyt poistamaan pahaa. Onko silloin niin, että Jumala ei voi olla hyvä ja kaikkivaltias?

Klassinen teologinen ongelma kysyy: jos kerran Jumala on hyvä ja kaikkivaltias, miksi hän sallii pahan.

Miksi Jumala sallii pahan, vaikka hän hyvänä ja kaikkivaltiaana voisi estää sen? Nykyajan ihminen kuulee siinä kysymyksen myös maailman ja elämän merkityksestä: miten maailma voi olla merkityksellinen ja miten elämässä voi olla mieli, jos pahaa on olemassa?

Teodikeat ovat Jumalan puolustamista

Paha on mietityttänyt ihmisiä aina. Pahan pohdintaa tunnetaan antiikista asti, suurilta ja pieniltä, kristillisiltä ja muilta ajattelijoilta. Teodikea on yritys osoittaa, ettei pahan olemassaolo ole ristiriidassa hyvän Jumalan kanssa, tai keskustelua siitä, onko pahan olemassaolo ristiriidassa hyvän ja oikeudenmukaisen Jumalan kanssa. Pahan ongelma on sekä moraalinen että filosofinen kysymys, mutta teodikea on lopulta Jumalan puolustamista, koska kristillisessä maailmankuvassa paha nähdään Jumalan vastustajaksi.

Pahan ongelma kristillisessä ajattelussa syvenee, kun ajatellaan Jumalan luoneen kaiken. Tällöin Jumala on luonut myös pahan. Vanhassa testamentissa on myös kuvauksia, joissa Jumala aiheuttaa pahaa. Jumala vaikuttaa niissä arvaamattomalta, äkkipikaiselta ja väkivaltaiselta. Täydellisen hyvän väite on vähintäänkin ristiriitainen.

Teodikea on Jumalan hyvyyden puolustamista pahan olemassaolosta huolimatta. Koska erilaisia teodikeoita on useita ja sellaisia voi esittää lisää, niitä voi kutsua myös Jumalan hyvän maailmanhallinnan puolustamisiksi. Teodikea on perustelu, jolla pyritään osoittamaan, että Jumala on oikeudenmukainen, vaikka maailma on sellainen kuin se on.

Puolustautuminen ateismia vastaan

Hyvän ja pahan asettaminen vastakkain, syntiinlankeemuksen alainen maailma sekä kristillinen ajatus kaikkivaltiaasta, hyvästä ja rakastavasta Jumalasta luo syvän paradoksin. Jos sanotaan Jumalan tahtovan vain hyvää, ja maailmassa tapahtuu pahaa, syntyy ristiriita ja vastakkainasettelu.

Pahan pohdintaa tunnetaan antiikista asti, suurilta ja pieniltä, kristillisiltä ja muilta ajattelijoilta.

Ongelmaksi tiivistyy Jumalan kaikkivaltiuden ja hyvyyden suhde. Ne eivät voi olla samanaikaisesti totta, koska maailmassa vallitseva pahuus on tosiasia. Tämä taas nähdään ateistiseksi argumentiksi, jota vastaan teodikeoilla halutaan puolustautua.

Ateistisen tai ainakin uskontokriittisen pohdinnan teemasta esitti kirjailija Albert Camus (1913–1960): ”Mehän tunnemme vaihtoehdot: joko emme ole vapaita ja kaikkivaltias Jumala on vastuussa pahasta. Tai sitten me olemme vapaita ja vastuussa, mutta Jumala ei ole kaikkivaltias.”

Täydellisen Jumalan paras mahdollinen maailma

Teodikea on peräisen saksalaisen filosofin Gottfried Leibnizin (1646–1716) teoksesta Essais de Théodicée sur la bonté de Dieu (1710). Siinä Leibniz esitteli termin ”teodikea”, joka tulee kreikan sanoista theos (jumala) ja dike (oikeus tai oikeudenmukaisuus). Leibnizin kehittelemä sana sisältää väitteen Jumalan oikeudenmukaisuudesta ja sen puolustamisesta. Hänen tarkoituksenaan oli todistaa Jumalan täydellinen hyvyys ja sen riippumattomuus pahasta.

Leibniz pyrki oikeuttamaan maailman epätäydellisyydet selittämällä, että maailmamme on kuitenkin paras mahdollinen kaikista maailmoista. Maailman täytyy olla paras mahdollinen ja tasapainoisin, koska sen oli luonut täydellinen Jumala. Tämä Leibnizin lausuma sai osakseen paljon pilkkaa, koska sitä sanottiin niin naiiviksi.

Leibnizin vastaus pahan ongelmaan on eräänlainen hyvän mielen oppi, jonka perusta on vankkumattomassa uskossa armolliseen ja täydellisen hyvään Jumalaan.

Teologian ratkaisut ongelmaan

Teologit ovat yrittäneet keksiä päteviä selityksiä pahan ongelmalle vuosisatojen ajan. Yksi vanha teodikea on ajatus, että Jumala sallii pahan estääkseen jonkin suuremman pahan toteutumista. On myös väitetty, että sillä mikä näyttää pahalta, on jokin tarkoitus, vaikka ihminen ei ymmärrä sitä. Kärsimyksestä saattaa koitua hyötyä ja vastoinkäymisistä kasvatuksellista etua.

Teologit ovat yrittäneet keksiä päteviä selityksiä pahan ongelmalle vuosisatojen ajan

Perinteistä teodikea-ajattelua on 300-luvulta lähtien edustanut kirkkoisä Augustinuksen (354–430) vapaan tahdon teodikea. Sen mukaan ihmisellä on oltava vapaa tahto, jotta hän voisi aidosti rakastaa ja tehdä moraalisia valintoja. Teologisia teodikeapohdintoja hallinnut Augustinuksen vapaan tahdon puolustuksen lähtökohta on syntiinlankeemus, jossa ihminen käytti väärin vapauttaan ja toi pahan maailmaan.

Augustinuksen vapaan tahdon teodikeaan nojaa kysymys, miksi me ihmiset sallimme pahan tapahtua. Jumala on kyllä hyvä ja kaikkivaltias, mutta hän on antanut ihmisille vapaan tahdon, minkä seurauksena hairahdumme tekemään pahoja asioita.

Tuomas Akvinolaisen (1225–1274) filosofiassa paha ja synti olivat sama asia. Paha syntyy aina synninteosta. Jumala ei voi aiheuttaa itsessään syntiä, sillä hän on täydellisen hyvä. Augustinusta hyödyntäen Jumala oli eräänlainen osasyy syntiin, sillä hän on antanut ihmiselle vapaan tahdon. Tästä Akvinolainen kuitenkin jatkoi ajatusta, että Jumalan osallisuus mitätöityi, kun ihminen teki syntiä. Akvinolaiselle paha oli hyvän puutetta, hyvä ja paha eivät voineet olla vastakkaisia voimia. Hyvä ei tarvinnut pahaa, mutta paha tarvitsi olemassaoloonsa hyvää. Suurin mahdollinen hyvä, Jumala, on luonut kaiken alkujaan hyväksi.

Modernit teodikeat

Leibnizin jälkeen teodikeasta ajateltiin hyvin pitkään osapuilleen samoin. Modernina aikana teodikean tutkimuksen painopiste on kuitenkin muuttunut. Sen yhteydessä ei pohdita Jumalan todellista luontoa, attribuutteja tai oikeudenmukaisuutta. Sitä vastoin pohditaan enemmän Jumalan olemassaoloa ja uskoa persoonalliseen Jumalaan.

Modernissakin keskustelussa Augustinuksen vapaan tahdon teodikealla on kannattajia, mutta uusi ajattelu on sitä myös syrjäyttänyt. Viime vuosikymmeninä ovat yleistyneet luonnonlakiteodikeat ja sielunmuokkausteodikeat.

Luonnonlakiteodikeoihin kuuluu ajatus siitä, että pahuus ja kärsimys ovat välttämätön osa maailmaa, ja maailmankaikkeudessa on luonnollinen järjestyksensä. Sielunmuokkausteodikeat puolestaan perustuvat siihen, että maailmassa vallitseva kärsimys ohjaa ihmistä oikeaan toimintaan ja asenteeseen sekä jalostaa hänessä esiin erilaisia hyveitä.

Antiteodikea

Teodikeat ovat Jumalan puolustamista, mutta antiteodikeoitten tai antiteodikea-ajattelijoiden mukaan on mahdotonta tai moraalisesti sietämätöntä oikeuttaa pahan olemassaolo, tai sovittaa se yhteen hyvän ja kaikkivaltiaan Jumalan olemassaolon kanssa ja siten selittää se hyväksyttäväksi.

Eräänlaisen sekulaarin teodikean edustajia olivat Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770–1831) ja Karl Marx (1818–1883), joille historian vääjäämätön kehitys toimi oikeutuksena maailmassa esiintyvälle pahuudelle ja ihmisten kärsimykselle. Sen sijaan Immanuel Kant (1724–1804) kuului perinteiset teodikea-argumentit hylkäävien joukkoon. Kant ei koskaan hylännyt lopullisesti jumalauskoa, vaikka esitti sitä kohtaan paljon kritiikkiä.

Kristillistä moraalia kirjoissaan tutkinut ja hartaana ortodoksina pidetty Fedor Dostojevski (1821–1881) antaa romaanihenkilönsä Ivan Karamazovin esittää Karamazovin veljeksissä näkemyksen, jonka mukaan mikään Jumalan sovitustyö ei voi oikeuttaa yksittäistä ansaitsematonta pahaa, kuten lapsen kärsimystä.

Antiteodikea-ajattelijoiden mielestä pahuuden selittäminen pois on eettisesti sietämätöntä myös silloin, kun perustelut eivät ole uskonnollisia. Tämän ajatuksen mukaan ainoa eettisesti kestävä lähtökohta on ehdoton vaatimus suhtautua kunnioittavasti pahuudesta kärsimään joutuvien ihmisarvoon.

Uskonnosta periytyy pahuuden käsitteen ja sen ymmärtämisen syvyys, jota on syytä osata kunnioittaa kaikissa tilanteissa. Samoin pahuuden uhria on aina kunnioitettava ilman hänen kärsimyksensä minkäänlaista selittelyä puhumattakaan pahuuden mystifioimisesta.

Pahuus on monimuotoista, mutta se ei ole olemuksellista. Jos se on käsittämätöntä, se on osa maailman yleistä käsittämättömyyttä, toteaa antiteodikeoita paljon pohtinut filosofi Sami Pihlström (1969–). Ja on olemassa selittämätöntä ja oikeuttamatonta kärsimystä.

Toisen kärsimykseen olisi suhtauduttava ennen muuta niin, että tunnustamme sen.

Toisen kärsimykseen olisi suhtauduttava ennen muuta niin, että tunnustamme sen. Ranskanjuutalaisen filosofin Emmanuel Lévinas’n (1906–1995) mukaan emme voi emmekä saa pitää toista ihmistä kohteena. Pelkästään se, että näemme toisen ihmisen kasvot, asettaa meille aina äärettömän vastuun. Lainaan teologi Risto Saarisen (1959–) tekstiä: ”Kun näen, miten toinen kärsii tai joutuu pahuuden uhriksi, tunnen ja ymmärrän tämän tavalla, joka ei salli minun tulkita näitä huonoja asioita vain jonkin suuremman kokonaisuuden hinnaksi tai välttämättömäksi osaksi. – – – Toisen ihmisen kärsimyksen oikeuttaminen on Levinas’n mukaan kaiken epämoraalisuuden lähtökohta.”

Levinas’n ajatus äärettömästä vastuusta toisten kasvojen edessä viittaa juutalaisten joukkotuhoon. Tänään edessämme ovat ukrainalaisten kasvot ja ukrainalaisten kärsimys pahuuden edessä. Toisten kasvoilta nähty kärsimys tekee minusta vastuullisen tavalla, jota en voi heittää Jumalan maailmanhallinnan huomaan, on antiteodikean opetus. Kärsimykseen samastuminen luo elämälle moraalisen vakavuuden.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022061346066