Siirry sisältöön
Juttutyyppi  Blogi

Elämäni käsitteet: Pyhä

Läpi historian on ollut niitä, jotka ovat vastustaneet uskontoja ja uskoa yliluonnolliseen. Silti usko johonkin ihmistä korkeampaan samoin kuin inhimillisyys, henkisyys ja rakkaus kukoistavat. Tämä johtuu inhimillisestä piirteestä korottaa jokin tärkeä asia yli muiden ja pyhittää se.

Suomalaisissa paikannimissä sana ”pyhä” toistuu usein. Todennäköisesti pyhä viittaa vanhoihin uhri- ja palvontapaikkoihin. Usein niihin liittyy kuolema tai hiisi, mikä tarkoitti suomalaisessa kristinuskon aikaa edeltäneessä kansankulttuurissa uhrilehtoa, hautausmaata tai muuta kulttipaikkaa. Hiisi on tarkoittanut myös pahaa henkiolentoa.

Pyhän määritelmiä

Romanialaisen uskontotieteilijän Mircea Eliaden (1906–1987) sanotaan tuoneen uskontotieteeseen käsitteet pyhä ja profaani. Profaani merkitsee maallista ja arkipäiväistä, mutta pyhä on jotakin maallisesta poikkeavaa. Pyhä asia ilmentää toista todellisuutta, vaikka pyhäksi mielletty kivi onkin edelleen kivi. Pyhä todellisuus on Eliadelle myyttistä todellisuutta, joka saavutetaan ennen muuta rituaaleissa, uskonnon harjoittamisessa.

Saksalainen uskonnonfilosofi Rudolf Otto (1869–1937) määritteli pyhyyden joksikin kokonaan toiseksi. Pyhän kokemukseen liittyi hänen mukaansa sanoin kuvaamatonta viehätystä tai lumousta, joka voi olla sekä kiehtovaa että pelottavaa.

Nämä kaksi määritelmää ovat melko kaukana toisistaan. Määritelmiä yhdistää, että pyhää kunnioitetaan ja sen ajatellaan olevan jotain arkitodellisuudesta poikkeavaa. Pyhäksi koetut ja opetetut esineet, paikat tai tavat ovat vahvistaneet samalla tavalla ajattelevien yhteyttä. Pyhyyden tunteet on ajateltu yhteisiksi ja yhteisen uskonnon kokemuksiksi.

Yksilöllisyyttä ja omia tunteita korostavalle nykyajalle on ominaista, että pyhyydenkin sanotaan olevan yksityistä.

Pyhä ei merkitse rajan ylittämistä

Yleensä kielissä on monia sanoja, jotka kuuluvat pyhän perhepiiriin, niin kuin vaikkapa englannin ”holy”, ”sacred”, ”saint”, ”divine” ja”blessed”. Kaikki ovat eri sanoja, mutta kaikkien niiden merkitys vie ajatuksen pois arkisesta ja maallisesta.

Kaikissa kielissä lienee yksi tai useampi pyhää tarkoittava sana.

Kaikissa kielissä lienee yksi tai useampi pyhää tarkoittava sana. Niiden etymologiset alkuperät vaihtelevat kiinnostavasti. Usein on väitetty, että sana ”pyhä” merkitsisi alun perin rajan ylittämistä tai toisaalle astumista. Tähän liittyvä etymologinen tutkimus on kuitenkin kumottu, sanoo kielitieteilijä Janne Saarikivi.

Saarikiven tutkimus vie pohjaa pois monilta tutuilta tulkinnoilta.

Terveys, eheys ja kokonaisuus

Saarikivi on tutkinut pyhää tarkoittavien sanojen alkuperää eri kielissä. Germaanisissa kielissä laajimmin ovat levinneet ”tervettä” ja ”kokonaista” merkitsevät sanat, kuten englannin ”holy”, saksan ”heilig” ja ”heil” sekä ruotsin ”helig”. Nämä termit ilmentävät pyhyyskäsitystä, jonka mukaan pyhää ovat terveys, eheys ja kokonaisuus.

Kantagermaanin sana ”wīha” on merkinnyt pyhää ja vihittyä, ja siitä juontuvat saksan ”weihen” ja ruotsin ”viga”, jotka merkitsevät vihkimistä ja pyhittämistä. Suomen kielen sana ”vihkiä” on peräisin tästä sanasta. Sen tausta on indoeurooppalaista alkuperää, ja siitä ovat peräisin latinan ”victima”, joka merkitsee uhrieläintä, ja englannin ”victim” uhria tarkoittava sana.

Englannin ”blessed” tarkoittaa ”siunattua”. Se perustuu raamatunkäännöksiin, joissa sen avulla käännettiin latinan ”benedicare”, jota tarkoittaa siunaamista, kiittämistä, ”hyvän sanan sanomista” ja lopulta ”hyväksi sanomista”. Sanan alkuperä on uhrikultissa ja tulee verta tarkoittavasta sanasta ”blotham”. Ruotsin siunausta tarkoittavan sanan ”(väl)signa” taustalla on ristinmerkin (latinaksi ”signum”) tekeminen. Tästä on saatu suomen kieleen käsite ”siunaaminen”.

Vannominen ja uskollisuus

Latinan sanasta ”sanctus” kristilliseen kielenkäyttöön tulivat englannin ”saint” ja saksan ”sankt”, joita käytetään pyhien henkilöiden, kirkkojen ja kirkollisten juhlien nimissä. Englannin pyhää merkitsevän sanan ”sacred” takana on latinan ”sacer” ja siitä juontuva ranskan verbi ”sacrer”. Latinan sanoista ”Deus” (Jumala) ja ”divinus” (jumalallinen) tulee yksi englannin ”pyhää” tarkoittava sana ”divine”.

Sanan ”sanctus” takana on valojen, uskollisuuden ja rehellisyyden jumala Sancus. Vaikka lukuisten kielien siitä juontuvat sanat viittaavat kristilliseen pyhyyskäsitykseen, niiden takana on ajatus ”pyhästi vahvistamisesta” eli vannomisesta ja uskollisuudesta.

Latinan ”sacer” on tarkoittanut ”valittua” tai ”pyhitettyä”. Usein juuri sen on väitetty viittaavan rajaan, mutta kielitieteellinen tutkimus ei sitä vahvista.

Suuri, erinomainen, vahva ja voimakas

Slaavilaisten kielten pyhää tarkoittavat sanat ovat peräisin merkitykseltään suurta, kasvavaa tai erinomaista tarkoittavista sanoista. Kreikan ”hagios” lienee peräisin sanskritin kunnioitusta, uhrausta ja rukousta tarkoittavasta sanasta. Toinen kreikan kielen pyhää tarkoittava sana on ”hieros”, joka liittyy voimaan, vahvuuteen ja nopeuteen.

Sanskritin pyhää tarkoittava sana on johdettu puhdistamista ja pahan välttämistä tarkoittavasta termistä. Turkissa pyhä juontuu taas ”hyvää kohtaloa” tarkoittavasta sanasta. Kiinassa pyhää tarkoittavan sanan merkitys tulee ”ylevästä” ja ”keisarillisesta”, kun taas japanissa pyhyys on valon tietoa. Sekä kiinassa että japanissa pyhän rinnalla käytetään paljon myös ”taivaallisen” käsitettä.

Pyhyys yhdistyy kokonaiseen ja terveeseen germaanisissa kielissä, vahvuuteen kreikassa, valoon ja tietoon Kauko-Idässä, veriuhriin ja ristinmerkkiin englannissa ja ruotsissa, onnellisuuteen ja onneen turkissa ja unkarissa sekä tabuun ja epäpyhään nenetsin kielessä.

Uskonnon sanat lainautuvat ja vaihtuvat herkimmin

Monissa tapauksissa pyhää merkitsevät sanat ovat kielellisiä lainoja, jotka on omaksuttu nimenomaan uskonnollisen muutoksen myötä.

Uskonnollinen sanasto on herkimmin lainautuvia sanaston osa-alueita.

Uskonnollinen sanasto on herkimmin lainautuvia sanaston osa-alueita. Tämä voi tuntua yllättävältä, jos ajattelee uskonnon konservatiivisuutta ja turvallisuudentunnetta vahvistavaa ominaislaatua. Toisaalta kun uskonto muuttuu, tarvitaan uusia sanoja uskonnollisen kulttuuriperinteen käsitteellisen luonteen takia. Uusien sanojen kautta omaksutaan uusia käsityksiä vaikkapa pyhyydestä. Esimerkiksi roomalaisen vannomisen jumalan liittyminen kristilliseen pyhyyskäsitykseen tai englantilaisen veriuhriin liittyvän sanan muuntuminen kristilliseksi siunaukseksi kertovat tällaisista muutoksista.

Myös suomen kielessä väitetyn ”pyhän” ja ”rajan” välisen yhteyden Saarikivi on osoittanut paikkansapitämättömäksi tai ainakin hyvin heiveröiseksi teoriaksi. Eurooppalaisten kielten etymologiset yhteydet ”terveeseen” tai ”kokonaiseen” ovat suomen kielessäkin mielekkäitä ajatuksia, ainakin ”rajaa” tärkeämpiä. Todennäköisimmin suomen ”pyhä” on länsiuralilainen termi, jonka tarkkaa alkuperää ei tunneta.

Vanhastaan on kerrottu suomen kielen ”pyhän” olevan etymologisesti sukua ”pihalle”. Vaikka siitä olisi herkullista johtaa ajatuksia pyhän intiimiyteen, sisäisyyteen, oman suojeluun, herkkyyteen ja konservatiivisuuteen, tällainen olisi liian mielikuvituksellista.

Ihminen tarvitsee pyhää

Vaikka pyhän etymologia ei viittaisikaan rajaan, pyhän taju liittyy kuitenkin ihmisen kokemukseen omasta rajallisuudestaan ja vähäisyydestään. Ihminen tarvitsee pyhää, koska näkee omien rajojen toisella puolen olevan jotakin muuta, tavoittamatonta.

Ehkä toivoisimme pyhän tarkoittavan rajaa, koska se paljastaa pyhän kokijan rajallisuuden. Pyhä on jotain muuta kuin arki. Pyhän perusmerkitys palautuu elämän lopulliseen rajaan, kuolemaan.

Kuolema on lopullista ja kauhistuttavaa. Kuolleiden on haluttu pysyvän poissa elävien maailmasta omassa todellisuudessaan, jonne he ovat menneet. Siksi heitä on tyynnytelty ja heidän hautansa on ymmärretty pyhäksi. Joidenkin tutkijoiden mielestä kaiken pyhittämisen ja palvomisen lähtökohta on kuoleman- ja kuolleiden pelko.

Kristinusko merkitsi muutosta, kun se kohteli kuolleitaan perille päässeinä pyhinä, joihin voi tuntea näkymätöntä yhteyttä ilman pelkoa.

Kristinuskossa pyhää on kolmiyhteinen Jumala, mutta myös pyhä yhteinen seurakunta eli kirkko sekä pyhien yhteys. Jumalan lisäksi Jumalaan uskovat ihmiset ovat pyhiä ja muodostavat pyhien yhteyden. Pyhän kosketuksen voi tuntea messussa mutta myös hautausmaalla tai luonnossa.

Eri uskontojen käsityksiä jumaluuksista yhdistää yleensä se, että jumalat ovat toisessa todellisuudessa, rajan takana, minne ihminen ei elämänsä aikana pääse.

Pyhyyden rajaa madalletaan

Nykyajan protestanttisessa kristinuskossa pyhän ja arkimaailman rajaa ikään kuin madalletaan ja uskonnon selitetään nousevan arjen ilmiöistä ja ihmisen tarpeista. Tällainen ajatus on varsin kaukana sellaisesta pyhästä tai Jumalasta, jonka ajatellaan olevan kokonaan toisenlainen.

Ehkä onkin kaksi toisistaan poikkeavaa pyhyyskäsitystä. Tai sitten ne voidaan liittää toisiinsa erottamalla toisistaan arkinen pyhyys ja arkimaailmasta täysin erillinen pyhä, jota ihminen ei käsitä eikä saavuta.

Pyhän käsite myös pelottaa. Pyhäksi mainitaan itselle tärkeitä asioita, usein yleisesti hyväksyttäviä, niin kuin ystävät, perhe tai koti. Pyhä tehdään näin arkiseksi, maalliseksi ja henkilökohtaiseksi. Pyhän merkitys toisena, aistien kannalta ulkopuolisena ja toisenlaisena, vieraana ja kauhistuttavana katoaa, kun se siirretään syrjään. Pyhä ei ole sama kuin tärkeä tai rakas.

Luultavasti nykyihminen haluaisi pyhän olevan intiimiä, sellaista, josta ei puhuta toisille.

Luultavasti nykyihminen haluaisi pyhän olevan intiimiä, sellaista, josta ei puhuta toisille. Nykyihminen ei puhu uskonnostaankaan toisille. Pyhä on piilossa niin kuin Jumala tai salarakas. Pyhä halutaan kätkeä. Yhteisöllistä nykyihmisen pyhä harvoin on, eikä pyhästä puhuta. Pyhää on, mutta se sekoittuu itselle läheisiin asioihin lähinnä siksi, että suhde minään on niin tärkeä ja pyhää on se, mikä on lähellä minää.

Pyhä on aina toisenlaista

Pyhä on jotakin mikä on ihmiselle vierasta, mutta joka on kuitenkin jollakin tavalla koettavissa. Sanat eivät sitä selitä tarkasti kai koskaan. Joskus kaipaus voi olla pyhää. Lopulta määrittely on turhaa. Wittgensteinin sanoin siitä mistä ei voi puhua, on vaiettava. Ihmisen ja pyhän välillä vallitsee epäsymmetria ja pysyvä toiseus.

Filosofi Hannah Arendtin mukaan pyhästä vieraantuminen nykyaikana johtuu siitä, että ihminen on suuntautunut maailman sijaan itseensä. Tällöin havainto maailmasta muuttuu havainnoksi itsestä, ja mielenkiinto itseen tekee havainnoitsijasta sokean kaikelle muulle. Pyhä on kuitenkin ihmisen ulkopuolella. Sen takia liian tuttavallinen suhde pyhään ei ole viisasta. Pyhän pitäisi olla pyhää eikä sitä pitäisi muuttaa arkiseksi kaveriksi.

Jos Jumala ei enää ole pyhä, siirtyy pyhyys muualle, eikä sana ”Jumala” enää merkitse ihmiselle samaa kuin ennen.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022061346078