Siirry sisältöön
Juttutyyppi  Blogi

Elämäni käsitteet: Anomia

Anomia on henkistä autiutta, normittomuutta tai arvojen poissaoloa, oman olemassaolon tuntemista tarkoituksettomaksi.

Suomalainen teologi ja filosofi Juhani Rekola (1916–1986), Tukholman suomalaisen seurakunnan pitkäaikainen pappi, joka tunnettiin myös Tukholman Slussenin siltojen alla majailleiden suomalaisten alkoholistien pappina, on kirjoittanut ajatuksen: ”Kun Jumala on lähellä, käyvät arvot haaleiksi, sillä arvot ovat poissaolevan Jumalan korvike.”

Anomia on arvojen puuttumista

Poissaolevat arvot ovat anomiaa. Käsitteen toi sosiologiaan Émile Durkheim (1858–1917) itsemurhaa käsitelleessä teoksessaan. Anomisuus eli normittomuus ja arvottomuus on lähellä Marxin vieraantumisen käsitettä, mutta synonyymeja ne eivät ole. Anomia kuvaa nimenomaan yhteiskunnan ja yhteisön tilaa, ei yksilön reaktioita niin kuin vieraantuminen.

Anomia on tila, jossa yhteisö ei pysty antamaan yksilöille normeja, tai ehkä tila, jonka vallitessa yhteisössä ei esiinny joitakin asioita koskevia normeja. Nopeat ja voimakkaat muutokset synnyttivät Durkheimin mukaan tällaisia tilanteita. Paitsi talouden kriiseissä, anomia saattoi ilmetä myös jatkuvassa talouskasvussa, jolloin talouteen ja kuluttamiseen liittyvät arvot muuttuivat.

Anomia on tila, jossa yhteisö ei pysty antamaan yksilöille normeja.

Durkheim esittää anomian perinteisen yhteisön yhdenmukaisuudesta poikkeavan tai arvottomaksi itsensä kokevan yksilön tyhjyydentunteeksi, joka voi johtaa itsemurhaan. Anomia aiheutti pessimistisyyttä ja tulevaisuuden uskon puutetta.

Patologisia, poikkeavia työnjaon muotoja olivat anominen, väkinäinen sekä määrittelemätön epätyypillinen työnjako. Ne eivät tuottaneet sosiaalista solidaarisuutta. Teollisuuden tai kaupan konkurssit ja muut kriisit saivat aikaan anomista työnjakoa, josta seurasi vakavaa merkityksettömyyden tunnetta.

Mertonin anomiateoria: normivaje tuottaa epävakautta

Amerikkalainen sosiologi Robert K. Merton (1910–2003) jatkoi Durkheimin anomiateorian kehittelyä. Merton on jatkanut myös Max Weberin (1864–1920) protestanttisen etiikan ja kapitalismin suhdetta koskevan teesin parissa.

Mertonin anomiateorian mukaan järjestys yhteiskunnassa rakentuu tietoisesti asetetuille ja kulttuurissa hyväksytyille arvoille, tavoitteille ja kiinnostuksen kohteille sekä erilaisten normien avulla säännellyille keinoille saavuttaa ne.

Anomiaksi Merton kutsui yksilöön kohdistuvien vaatimusten ja hänen käytössään olevien keinojen ristiriitaa yleisesti hyväksyttyjen arvojen, tavoitteiden ja kiinnostuksen kohteiden kanssa. Tällainen ristiriita aiheuttaa turhautumista, minkä takia yhteiskunnan arvot ja normit alkavat menettää merkitystään, eivätkä ne enää houkuttele yksilöä tai ole hänelle tavoittelemisen arvoisia.

Kun yhteisön normit kadottavat mielekkyytensä monelle, yhteiskunta muuttuu epävakaaksi. Tämä johtuu siitä, että samalla kun yksilö menettää kiinnostuksensa yhteiskunnassa arvokkaina pidettyjä asioita kohtaan, yhteiskunta menettää otteensa yksilöstä.

Merton esitteli anomiateoriansa vuonna 1938 ilmestyneessä artikkelissaan Social Structure and Anomie. Sosiaaliset ongelmat ovat hänen mielestään seurausta yhteiskunnan rakenteellisista ristiriidoista, jotka tuottavat erilaisia poikkeavan käyttäytymisen muotoja. Poikkeavuuteen tai epänormaaliin käyttäytymiseen huomion kiinnittäminen paljastaa yhteiskunnassa vallitsevan oletetun yksimielisyyden normaalista, luonnollisesta ja hyväksyttävästä käyttäytymisestä. Teoriaan pohjaten voitiin väittää rikollisuuden johtuvan ristiriidasta rakenteellisten ja kulttuuriin liittyvien tekijöiden välillä. Kun ristiriita oli selvä, alkoi kehittyä vaihtoehtoisia toimintastrategioita. Niitä muotoutui herkästi erilaisiin alakulttuureihin ja pienryhmiin, Merton selitti.

Uskonnon pyhyyden katoaminen

Amerikkalainen liberaali protestanttinen sosiologi ja uskonnontutkija Peter L. Berger (1929–2017), joka oli syntynyt juutalaiseen perheeseen Wienissä, julkaisi vuonna 1967 teoksen The Sacred Canopy – The Social Reality of Religion, jossa hän kuvaili, miten uskonnon pyhyys katoaa ja traditionaaliset uskonnolliset määritelmät todellisuudesta kadottavat uskottavuutensa. Berger on Durkheimin ja Weberin rinnalla yksi eniten uskontososiologiaan vaikuttaneista ajattelijoista. Juuri The Sacred Canopysta tuli modernin uskontososiologian pienoisklassikko.

Teos tunnetaan tarkasta sekularisaation ja moniarvoisuuden kuvauksesta. Uskonnosta tulisi muuan maailmankatsomus muiden joukossa, ja sen kohtalona oli joutua kilpailemaan luonnontieteiden, teknologian, markkinoiden ja valtion kanssa. Uskonto joutuisi tulemaan yksityiselle alueelle ja muuttumaan yhdeksi vaihtoehdoksi sen sijaan, että se olisi yhteistä ja kulttuurissa vallitsevaa.

Myöhäismodernin tai jälkimodernin kuvauksessa sekularisaatio on yksi osa. Uskonnon ote on kirvonnut tai rajautunut kapeille alueille, ehkä syntymään ja kuolemaan, siirtymärituaaleihin sekä kulutushyödykkeiden tapaan käytettyyn uskonnollisuuteen, juuri niin kuin Berger ennusti – mutta lähinnä vain Euroopassa. Euroopan uskontotilastot ja tutkimukset ihmisten uskonnollisuudesta osoittavat sekularisaatiota, joko uskonnosta luopumista tai sen työntämistä marginaaliin.

Anomia on kaaosta

Berger korostaa, että ihminen, toisin kuin muut eläimet, on pakotettu rakentamaan merkityksiä ympäröivästä todellisuudestaan suojautuakseen kaaoksen tuottamalta hämmennykseltä ja kauhistukselta. Merkityksellisen järjestyksen rakentaminen on yhteiskunnan tärkein funktio. Uskonnon rooli on Bergerin mielestä toimia kirjansa nimen mukaisesti ”pyhänä suojakatoksena” järjestäytymättömän todellisuuden edessä.

Anomia on Bergerille Durkheimia mukaillen ”painajaismainen kaaoksen maailma”, joka vaanii jatkuvasti ihmisen olemassaolon taustalla. Pyhän vastakohtana on profaani, joka on lähinnä pyhän puuttumista. Elämän rutiinit ovat profaaneja, ellei niitä osoiteta muuksi. Pyhällä on kuitenkin myös toinen vastakohta, nimittäin kaaos, joka on ihmisen ylittävä pyhä kosmos, joka ottaa hänet järjestämään todellisuutta ja tarjoaa siten suojan tai kilven anomian kauhua vastaan.

Abstrakti kaaos konkretisoituu Bergerille kuoleman ja kärsimyksen ongelmassa. Hänen mielestään teodikea on uskonnollinen vastaus anomian aiheuttamiin kysymyksiin. Anomia on oikeastaan osa ihmisen pysyvää perusrakennetta. Uskonnolla ihminen torjuu anomiaa, koska uskonto tarjoaa perimmäisen selityksen järjestyksen ja kaaoksen ongelmaan, jossa järjestyksen luominen on olennaisinta. Tätä Berger valaisee vieraantumisen käsitteen avulla.

Ihmisen tietoisuus on vieraantunut, kun se ei enää tunnista ympäröivää sosiaalista todellisuutta ihmisen ja maailman dialektisen prosessin tulokseksi. Tällöin sosiaalinen ympäristö ja luonto ikään kuin samastuvat, koska ne molemmat hahmottuvat ihmisestä riippumattomaksi todellisuudeksi. Marxilta Berger lainaa vieraantumisen lisäksi myös vääristyneen tietoisuuden käsitteen, millä hän tarkoittaa sosiaalisen ja luonnollisen maailman rajojen hämärtymistä ihmisten tietoisuudessa.

Uskonnolla on voimakas vieraannuttava vaikutus ennen kaikkea siksi, että se on täydellistä toiseutta.

Uskonnolla on voimakas vieraannuttava vaikutus ennen kaikkea siksi, että se on täydellistä toiseutta. Pyhän transsendentti luonne uhmaa maailman rakentamisen dialektiikkaa ja näyttäytyy ihmisen ulkopuolisena todellisuutena. Tässä mielessä uskonto on vääristynyttä tietoisuutta.

Silloinkin, kun ihminen on vieraantunut eikä tunnista rooliaan sosiaalisen todellisuuden rakentumisessa, uskonto on sosiologisessa mielessä aina inhimillisen maailmanrakentamisen tuote. Uskontojen uskottavuusrakenteet ovat joutuneet kuitenkin kritiikin kohteiksi luonnontieteellisen tiedon kasvaessa. Siitä huolimatta suurin osa maailman ihmisistä pitää kiinni uskosta siihen, että jokin transsendentti todellisuus vaikuttaa heidän jokapäiväiseen elämäänsä.

Anomiaa Berger ei kuvaa Durkheimin ja Mertonin tavoin yhteiskunnan muutoksesta johtuvaksi ihmisen kokemaksi arvojen poissaoloksi ja arvottomuudeksi vaan pikemmin ihmiselämään ja ihmisen luontoon kuuluvaksi kaoottisuudeksi, jota ihminen torjuu esimerkiksi uskonnolla.

Bergerin ajatus anomiasta vie sivuun durkheimilaisesta käsitteen käytön valtauomasta. Yhteistä Bergerin ja Mertonin ajatuksissa on, että ihminen kokee anomiaa ja yrittää sopeutua sen tuottamaan paineeseen etsimällä itselleen sopivan tavan tai suoranaisen roolimallin.

Mukautuminen, pakeneminen ja kapinointi

Yksinkertaisin ja selkein malli vakauteen pyrkivän yhteiskunnan näkökulmasta on konformistinen mukautuminen. Tällöin anomista painetta ei enää ole, koska yksilö hyväksyy yhteisönsä tavoitteet ja päämäärät sekä keinot, joiden avulla niitä tavoitellaan. Keinot ja päämäärät asettuvat siten tasapainoon. Mahdollinen on myös uudistuminen, jossa yksilö hyväksyy yhteisön arvot ja tavoitteet, mutta käyttää niitä tavoitellessaan muita kuin säädettyjä tai hyväksyttyjä keinoja. Tällöin riskinä on lain rikkominen.

Jos ihminen sopeutuu yhteisön normeihin, mutta sisäisesti hylkää yhteisön arvot, vaatimukset ja tavoitteet eikä tavoittele itse niitä, kyseessä on pakeneminen. Usein se ilmenee käyttäytymisenä, jossa yksilö tekee mitä käsketään, mutta ei yhtään enempää. Tietoisesti yhteisönsä tavoitteet ja menetelmät hylkäävä on vetäytyjä. Hän ei sopeudu normeihin eikä saavuta asetettuja päämääriä, koska ei halua sitä. Usein hän on apaattinen tai välinpitämätön. Näin käyttäytyvän vetäytyjän voidaan hyvin sanoa olevan vieraantunut.

Anomian paineeseen sopeutumista on myös kapinointi, joka tavoittelee yhteiskunnan rakenteiden sekä vanhojen tavoitteiden ja normien hylkäämistä sekä uusien luomista. Se tarkoittaa samalla pyrkimystä poistaa anomiaa aiheuttavia tekijöitä, kun korvataan vanhoja normeja uusilla. Yhteiskunta saattaa aiheuttaa yksilöille turhaumia, joita kutsutaan kapinoinnin lisäksi esimerkiksi sosiaaliseksi poikkeavuudeksi tai sopeutumisvaikeuksiksi.

Tarkoitukseton elämä on anomiaa

Anomia voi johtaa käyttäytymiseen, jota pidetään tuomittavana ja anomia voi johtua sosiaalisesta asemasta, jossa ei ole mahdollisuuksia menestymiseen. Nämä eivät kuitenkaan yksin riitä anomian selityksiksi, vaan tarvitaan ristiriita vallitsevien arvojärjestelmien ja ihmisen todellisten mahdollisuuksien välillä. Vaikuttaakin siltä, että muuan anomiaa aiheuttava seikka on luottamus väitteeseen, jonka mukaan jokaisella on tasaveroiset mahdollisuudet edetä yhteiskunnassa, jos itse niin haluaa, vaikka todellisuus on toinen ja yhteiskunnassa on meneillään epätasa-arvoistumisprosessi.

Lähellä anomiaa eli normittomuutta tai arvojen poissaoloa on ajatus tarkoituksettomasta elämästä. Oman olemassaolonsa tarkoituksettomaksi ja merkityksettömäksi kokeva henkilö voi turhautuneena ajautua eksistentialistiseen tyhjiöön, sisäisen tyhjyyden tai henkisen autiuden tilaan. Sellainen on vieraantuneisuutta, jossa ihminen on epävarma arvoista, normeista ja yhteiskunnan häneen kohdistamista odotuksista.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022061346074