Kristillinen

Useimmat tuntevat ilmaisun kristillisestä tasajaosta. Yleensä sitä käytetään fraasina, mutta joskus sen sisällöstä kiistellään: onko sen sisältö nimenomaan tasajako vai sittenkin Lutherin Vähän katekismuksen mukainen opetus siitä, että jokaisen tulee saada välttämättömän tarpeen mukaan ja kohtuullisesti? Tällöin kristillisen tasajaon ideana on antaa enemmän niille, jotka tarvitsevat enemmän.

Neutraalit merkitykset

Tämänkertaisen pohdintani kannalta ei ole keskeistä miettiä kristillisen tasajaon tarkkaa sisältöä ja merkitystä. Nostan sen esiin siksi, että ilmauksessa sana kristillinen on moraalisessa mutta samalla myönteisessä merkityksessä. Kristillinen vahvistaa tuossa fraasissa ajatusta, että ”hoidetaan tämä asia hyvin ja reilusti”.

Sanaa kristillinen käytetään myös varsin neutraaleissa yhteyksissä. Silkkaa yleistietoa on vaikkapa lause: ”Helatorstai on kristillinen juhlapyhä”. Siinä kristillisen merkitys on ”kristinuskoon liittyvä”, eikä sillä ole arvosisältöä, tai jos on, arvosisältöjen tarkastelu on herkistynyt kenties jo liikaa. Nykyajan ilmiöksi tiedetään ideologisten vastustajien ja ongelmien näkeminen ylivirittyneesti ja liioitellusti.

Sanaa kristillinen käytetään myös varsin neutraaleissa yhteyksissä.

Aika lähellä edellistä on kristillisen merkityssisältö, joka on osapuilleen sama kuin Raamatun ja kristinopin mukainen. Siten voidaan kirjoittaa lause: ”Kristillisen käsityksen mukaan Jeesus Nasaretilainen on Jumalan Poika”. Sana kristillinen on tässäkin lauseessa sinänsä neutraali, vaikka siinä esitelläänkin uskonoppia. Kirjoittajan ei näin kirjoittaessaan tarvitse ottaa itse kantaa esimerkiksi inkarnaatioon (Jumalan lihaksi tulemiseen) tai Kristuksen asemaan kristinuskon keskuksessa.

Neutraali käyttötavaltaan on myös ilmaisu kristillinen etiikka. Voidaan hyvin sanoa, että yhtenäistä kristillistä etiikkaa ei ole. Tai voidaan sanoa, että joidenkin mielestä ei ole olemassakaan mitään erityistä kristillistä etiikkaa. Aivan mahdollinen on myös ilmaisu, jossa todetaan, että kristillinen etiikka perustuu ajatukselle, että ihminen on osa Jumalan luomistyön kokonaisuutta. Kaikki nämä ovat lauseina mahdollisia. Lauseiden sisällöstä voidaan sitten keskustella ja perustella eri näkökantoja.

Kristillinen puolue

Aivan toisenlainen käyttötapa sanalla kristillinen on, kun jokin instituutio tai toimintamuoto nimetään sellaiseksi. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon johdolle, näkyvimmin kai sen silloiselle arkkipiispalle Martti Simojoelle, oli erityisen vaikeaa, kun vuonna 1958 perustettu kristillinen puolue, Suomen Kristillinen Liitto, alkoi saada näkyvyyttä 1960-luvulla ja ensimmäisen kansanedustajansa vuonna 1971.

Simojoen edustaman perinteisen suomalaisen luterilaisen ajattelutavan mukaan hyviä kristittyjä oli joka puolueessa. Tuohon aikaan korostettiin paljon kansankirkkoa, jonka ajateltiin kattavan koko kansan. Ei tarvittu mitään erityisen kristillistä.

Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että kirkollisissa piireissä harmiteltiin kovasti, jos havaittiin jonkun luulevan, että kristillinen puolue on kirkollinen puolue tai että se ajaa kirkolle tärkeitä asioita.

Samaan tapaan on vieroksuttu ajatusta kristillisestä koulusta, kristillisestä päiväkodista tai peräti kristillisestä asuinalueesta.

Toisaalta on paljon ihmisiä, jotka eivät vieroksu lainkaan. He kuuluvat ehkä protestanttisiin vähemmistökirkkoihin tai ovat luterilaisuuden sisällä vaikuttavia herätyskristittyjä, jotka mielellään korostavat kristillistä vaihtoehtona. Tällöin he tietävät sisällön, mitä pitää olla ja mikä pitää torjua.

Ehkä kyse on juuri tuosta erityisen kristillisestä, joka oudoksuttaa. Siinä voi olla kyse nimenomaan uskonnollisten liikkeiden ja vapaiksi suunniksi kutsuttujen protestanttisten vähemmistöryhmien vierastamisesta. Niiden on koettu nostavan uskovaisen rimaa ja niiden puhe synnintuntoon heräämättömille suruttomille on koettu moittimiseksi, mitä se tietysti on ollutkin.

Kristillistä puoluetta on Suomessa kutsuttu herätyskristillisten yhteiskunnalliseksi vaikuttamisorganisaatioksi.

Kristillisen ongelma voikin olla, että se kuullaan ”liian kristilliseksi”. Sitä pidetään sellaisena, että pyhät haluavat erottautua pahoista.

Euroopan kristillisdemokraatit

Kansainvälisessä tarkastelussa kristilliset puolueet ja kristilliset vaihtoehdot eivät ole harvinaisia. Varsinkin Keski- ja Etelä-Euroopassa kristillisdemokraattiset puolueet kokosivat aluksi nimenomaan katolilaisia. Hollannissa, Belgiassa, Itävallassa, Saksassa ja Ranskassa kristillisdemokraattisten järjestöjen juuret ovat katolisissa kulttuuri- ja hyväntekeväisyysjärjestöissä.

Kansainvälisessä tarkastelussa kristilliset puolueet ja kristilliset vaihtoehdot eivät ole harvinaisia.

Katolinen kirkko on universaali, jolloin yleisten katolisten periaatteiden puolustaminen on ollut sille tärkeää. Kansallisille luterilaisille kirkoille kansakokonaisuus ja kaikkien poliittisten ryhmien kautta vaikuttaminen on ollut keskeistä.

Nykyisin Euroopan kristillisdemokraatit kokoavat yhteen eri kirkkojen yhteiskuntaeettiset käsitykset ja liberaalin perinteen. Ne ovat suuria maltillisia yleispuolueita, jotka korostavat perhettä yhteiskunnan perusyksikkönä ja puolustavat yksilön vapauksia, eivät kuitenkaan puhtaaseen individualismiin saakka. Niiden sosiaalipolitiikan takana on pikemmin yhteisöllisyyttä korostava kommunitarismi kuin liberalismi.

Kristilliset järjestöt

Työskentelin ennen Diakiin tuloani lähes 17 vuotta ensin Suomen Kirkon Seurakuntatoiminnan Keskusliitossa, joka järjestöfuusiossa muuttui vuonna 1996 Kirkkopalveluiksi. Kirkkopalvelujen jäseniä ovat luterilaisen kirkon suomenkieliset seurakunnat ja – kristilliset järjestöt. Nimitystä käytettiin, mutta se tiedettiin ongelmalliseksi. Kirkkopalvelujen yksi tehtävä oli tuottaa näille kristillisille tai kirkollisille järjestöille keskusjärjestöpalveluja, minkä takia kysymys oli olemassa silloinkin, kun sitä ei pohdittu.

Kristillistä parempi olisi joillekin ollut kirkon järjestöt, mutta läheskään kaikille sekään ei ollut totta. Kaikkien Kirkkopalvelujen jäsenjärjestöjen suhde kirkkoon ei ollut sellainen, että ne olisivat voineet hyväksyä määritelmäkseen kirkon järjestön nimen. Jotkut taas tunnustivat palvelevansa kirkkoa, mutta nimenomaan ekumeenisesti, siis periaatteessa kaikkia Suomessa toimivia kirkkokuntia.

Nykyisin Kirkkopalvelut sanoo olevansa ”seurakuntien ja kristillisten toimijoiden valtakunnallinen yhteistyö- ja palvelujärjestö”. Ongelma on edelleen kristillisen määrittelemisessä, sillä vaikka Kirkkopalvelujen jäsenissä on ekumeeniselta pohjalta toimivia järjestöjä, se luterilaisen kirkon keskeisenä yhteistyö- ja palvelujärjestönä tuskin voisi ajatella jäsenikseen esimerkiksi vapaakirkollisia tai helluntailaisia järjestöjä.

Kristillinen kirja

Mikä sitten on kristillinen kirja? Mikä on se merkityssisältö, joka pitää antaa kristilliselle, kun määritellään kristillistä kirjaa? Suomessa toimii kustannusliikkeiden perustama Kristilliset kustantajat ry, joka näkyy vuosittain julkisuudessa, kun se valitsee Vuoden kristillisen kirjan.

Kristillisen kirjan ongelmallisuuden toi esiin Kotimaa-lehden päätoimittaja Mari Teinilä pääkirjoituksessaan lokakuussa 2021 todetessaan, että Kristillisten kustantajien jäsenet eivät pysty luomaan yhteistä näkemystä siitä, mikä on kristillinen kirja.

Luullakseni kyse on siitä, että toisten mielestä kristillistä on se, mikä on reilua, moraalista ja oikein erityisesti heikoimpien kannalta. Toisten mielestä kristillistä on pikemmin jokin sisäinen hengellinen mielenlaatu, Jumalan etsiminen tai Jumalan lähellä oleminen. Kolmannet edellyttävät kristilliseltä tunnistettavaa sanastoa, jota joidenkin mielestä ei tarvita lainkaan.

Erilaisista kirjan kristillisyyttä koskevista näkemyksistä Kristilliset kustantajat eivät osaa luoda yhteistä linjaa, eivät edes kelvollista kompromissia. Keskustelua seuratessa ei voi välttyä vaikutelmalta, että joillekin ”sanan evankeliumi” on kristillisempää kuin ”teon evankeliumi”, hyvät teot ja oikea moraali.

Näyttää siltä, että nykyisin Suomessa on melko vaikeaa määritellä, mitä on kristillinen.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022090257068