Kulttuurikristitty

Uusimmassa, vuonna 2020 julkaistussa kirkon nelivuotiskertomuksessa (Uskonto arjessa ja juhlassa – Suomen evankelisluterilainen kirkko vuosina 2016–2019) hämmästytti positiivisesti sellainen yksityiskohta, että sanasta ”kulttuurikristitty” oli tullut hovikelpoinen tai lainvoimainen kuvaamaan yhtä kristittyjen joukkoa.

Suomalaiseen kirkolliseen keskusteluun sana kulttuurikristitty tuli eksegetiikan professorin Heikki Räisäsen (1941–2015) tuomana. Nelivuotiskertomukseen sisältyneen Kimmo Ketolan artikkelin alaviitteessä kerrotaan, että Räisänen kirjoitti vuonna 1996 Vartija-lehteen pääkirjoituksen, jossa käsiteltiin palkitun interferonitutkijan, professori Kari Cantellin kirjaa ”Tiedemiehen mietteitä uskosta”, joka oli ilmestynyt samana vuonna.

Cantell arvioi kirjassaan kriittisesti kristinuskon opetuksia, mutta hänen suhtautumisensa uskontoon oli empaattista ja kunnioittavaa. Räisänen teki tästä johtopäätöksen, että Cantellia oli hankalaa luokitella ateistiksi, koska siihen termiin liitettiin yleensä aggressiivisen kielteinen suhtautuminen uskontoihin. Sen takia tarvittiin positiivisesti ladattu kulttuurikristityn käsite.

Kulttuurikristityn määritelmiä

Kulttuurikristittyä on luonnehdittu sanaksi, joka tarkoittaa ihmistä, joka käy mielellään kirkon kulttuuritilaisuuksissa tai ymmärtää kirkollista kulttuuria. Voi olla, että moniin kulttuurikristittyihin tuokin sopii, mutta sanan sisältö on sellaisessa selityksessä ymmärretty kapeasti ja väärin. Räisänen oli muistelmiensa mukaan eräässä haastattelussa tiivistänyt kulttuurikristityn ideaa yksinkertaisesti niin, että ”kirkko on osa Suomen historiaa, osa perheiden ja sukujen historiaa.”

Kulttuurikristittyä on luonnehdittu sanaksi, joka tarkoittaa ihmistä, joka käy mielellään kirkon kulttuuritilaisuuksissa tai ymmärtää kirkollista kulttuuria.

Räisästä kuvailevissa lehtijutuissa (Kotimaa ja Kirkko ja kaupunki) on monia kulttuurikristityn määritelmiä. Sillä on tarkoitettu henkilöä, joka ”arvostaa kristillistä perintöään ja kamppailee sen kanssa, mutta ei osaa pitää tosina kirkkojen opinkappaleita tai osaa niistä” tai henkilöä, joka ei ”joko osaksi tai kokonaan usko kirkon oppeihin, mutta jolle traditio ja siihen liittyminen ovat tärkeitä”.

Kulttuurikristitty on sellainen, joka ei pysty kutsumaan itseään tunnustavaksi kristityksi, mutta joka arvostaa kristillistä perintöä omanaan eikä halua irrottautua siitä.

Sitoutuneita kyselijöitä

Joku voisi sanoa, että kulttuurikristitty on maallistunut kristitty vähän samaan tapaan kuin ”maallistunut juutalainen” tai ”maallistunut muslimi”, jotka ovat silloin tällöin kirjallisuudessa vastaan tulevia termejä. Kulttuurikristityssä kuulen kuitenkin voimakkaamman tiedostamisen ja kiinnipitämisen halun kuin pelkässä maallistumisen seurauksena tapahtuneen etääntymisen. Ongelma on tietoisessa suhteessa uskonoppiin ja kamppailussa sen kanssa, eikä kyse ole väljähtymisestä, välinpitämättömyydestä ja lopulta tietämättömyydestä, mikä edellisistä väistämättä seuraa.

Räisänen tunnustautui itsekin tähän kyselijöiden joukkoon. Hän on myös kuvaillut kulttuurikristityn olevan positiivinen muunnos tapakristitystä. Olennaista on myönteinen suhde kristinuskoon, ei sen kaikkiin yksityiskohtiin.

Sopiva pappien kouluttajaksi?

Räisänen oli luterilaisen kirkon pappi 1960-luvun alkupuolelta saakka ja professorin virkaankin hänet nimitettiin nuorena. Jo vuoden 1970 paikkeilla alkoivat ensimmäiset kiivaat julkiset väittelyt Räisäsen sopivuudesta pappien kouluttajaksi, koska hän oli julkaissut artikkelin, jossa hän kiisti neitseestäsyntymisen historiallisuuden. Myöhemmin vastaavia kiistoja oli useita.

Arvostelijat katsoivat Räisäsen johtavan omaa koulukuntaansa, minkä suomalaiset raamatuntutkijat toistuvasti kiistivät. He olivat päälinjoista yhtä mieltä, mutta eivät Räisäsen auktoriteetin tähden. Silti nimenomaan Räisänen leimattiin ”pahaksi pojaksi”. Kollegat yleensä kiittivät Räisästä hänen päättelynsä johdonmukaisuudesta ja ajattelunsa tuoreudesta.

Yliopiston professoria on ulkopuolisten syytöksillä mahdotonta kammeta virastaan, ellei hän ole tehnyt vakavaa virkavirhettä. Pappiin voitiin kohdistaa arvostelua, jos hän ajatteli uskontunnustuksen vastaisesti. Kirkon konservatiivit tekivät Räisästä vastaan hyökkäyksiä, mutta niissä Helsingin piispat asettuivat tukemaan Räisästä. Tällä on ollut myös kirkkopoliittisia seurauksia. Konservatiiviset järjestöt perustivat yhteisen Suomen Teologisen Instituutin, jonka koulutustoiminta ei ole ollut niin vahvaa, että se uhkaisi teologisia tiedekuntia. Se on kuitenkin yhdistänyt samanhenkisiä konservatiiveja toisiinsa.

Avara, vapaamielinen ja valistunut uskonnon tulkinta

Kirkossa pappi sai kuitenkin olla myös kriittinen. Räisänen halusi pysyä pappina. Hän korosti juuriensa olevan kristinuskossa, mitä osoitti myös hänen tehtävänsä kristillisen mutta kriittisen kulttuurilehden Vartijan päätoimittajana.

Räisäsen mukaan avara, vapaamielinen ja valistunut uskonnon tulkinta oli elämän ja kuoleman kysymys, nimenomaan yhteiselle kulttuurille ja yhteiselle elämälle hyvin tärkeä. Sen takia hän ei halunnut sanoutua irti kristillisestä identiteetistä, vaan tulkita perinnettä ja hakea tilaa vapaalle keskustelulle.

Konservatiivisille kristityille hankalasti nieltävä asia on esimerkiksi se Räisäsen näkemys, että kirkkojen opit perustuvat sopimuksenvaraisiin valikoimiin raamatunkohtia ja tiettyinä aikoina tärkeäksi koettuja ajatuksia. Näin historioitsijatkin yleensä ajattelevat, ja raamatuntutkimus onkin hyvin suurelta osalta teksti- ja aatehistoriaa.

Räisänen korosti myös sitä, että kristityllä on täysi vapaus olla uskomatta sitä, mitä ei enää voi uskoa. Hänen elämänsä viimeiset suuret julkaisut kertoivat siitä, että mitään ”alkuperäistä”, siis yhtä muuttumatonta oppia ja uskoa ei ole ollut koskaan olemassakaan, vaan heti alun pitäen kristinuskossa esiintyi monia eri tulkintoja.

Raamatuntutkija Räisänen muistutti, ettei Raamattua pitäisi nostaa liian korkealle jalustalle. Siihen sisältyi paljon sisäisiä ristiriitaisuuksia, siis yhteensovittamattomia uskonnollisia tulkintoja jopa ihan keskeisissä asioissa, samoin moraaliselta kannalta räikeitä eettisiä ongelmia. Raamatun lukeminen edellytti sen takia aina tulkintaa.

Uskovat, kulttuurikristityt, etsijät ja uskonnottomat

Kirkon nelivuotiskertomukset ovat korkeatasoisia tutkimuksia, joita on julkaistu kymmenien vuosien ajan. Kirkon tutkimuskeskus (nykyisin Kirkon tutkimus ja koulutus) perustettiin 1960-luvulla kokoamaan tietoja ja tilastoaineistoja kirkon kehittämistä ja johtamista varten sekä tekemään monipuolista muuta tutkimustyötä. Kertomuksia kirkon toiminnasta on Suomessa laadittu kuitenkin jo paljon sitä ennen.

Uskovilla usko yliluonnollisuuteen ja sitoutuminen kristinuskoon on vahvaa, uskonnottomilla heikkoa.

Uusimmassa nelivuotiskertomuksessa ”Uskonto arjessa ja juhlassa” kulttuurikristityn käsite on esillä aika monta kertaa ja eri kerroilla sitä selitetään hieman eri tavoin. Ehkä ytimekkäimmin se tulee vastaan nelikentässä, jossa suomalaisten uskonnollinen identiteetti on jaettu rohkeasti neljään pääryhmään: uskoviin, kulttuurikristittyihin, etsijöihin ja uskonnottomiin. Näistä uskovat ja uskonnottomat ovat toisiaan vastapäätä. Uskovilla usko yliluonnollisuuteen ja sitoutuminen kristinuskoon on vahvaa, uskonnottomilla heikkoa. Etsijöillä puolestaan usko yliluonnolliseen on vahvaa, mutta sitoutuminen kristinuskoon heikkoa, kun taas kulttuurikristityillä sitoutuminen kristinuskoon on vahvaa, mutta usko yliluonnolliseen heikkoa.

Nelivuotiskertomuksen vähän yllättäväkin tutkimustulos koski kulttuurikristittyjen määrän selvää vähenemistä, mutta myös uskovien määrä on vähentynyt. Vastaavasti uskonnottomien määrä on kasvanut, ja nuoremmissa ikäryhmissä nähdään selvä etsijöiden määrän kasvu.

Jumala, jollaisen ei pitäisi olla olemassa

Rationaalisuus ja rationaalinen jumalakuva tunnetaan myös katolisessa maailmassa. Uruguaylainen jesuiittateologi ja vapautuksen teologian tunnettu edustaja Jose Luis Segundo (1925–1996) on todennut: ”Kristityillä ja ateisteilla on enemmän yhteistä kuin useimmat kristityt tajuavat. Usein juuri ateistit torjuvat sellaisen kuvan Jumalasta, joka itse asiassa kristittyjen tulisi torjua. Liian usein kristityt ovat tilanteessa, jossa he puolustavat jumalaa, jota pelkästään ei ole olemassa, vaan jonka ei tulisikaan olla olemassa.”

Heikki Räisänen korosti sitä, että mitään varhaista yhtenäistä kristillistä oppia ei ollut. Meidän aikoinamme monet ovat halunneet puhua ”klassisesta kristinuskosta” yhteisenä pohjana, johon halutaan ”palata” ja yhdessä tunnustaa. Klassisen kristinuskon käsite on hyvin nuori eikä sille ole oikein perusteluja. Kristinusko on moninainen ja on aina ollut.

Toisinaan yhdistäviä tekijöitä on ollut enemmän, mutta toisaalta eri puolilla maailmaa on elänyt kristillisiä traditioita, joihin valtauomassa tapahtuneet muutokset ovat vaikuttaneet tuskin ollenkaan.

Tänäänkin kristinuskon muotoja ja kristillisiksi sanottuja ajattelutapoja on monia ja ne voivat olla kummallisen kaukana toisistaan. Kristillisyys ei kuitenkaan ole kiinni opinkohdista ja niihin uskomisesta eivätkä opinkohdat ole betoniin valettuja.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022090257084