Kirkko

Kirkkorakennukset näen kahtena päätyyppinä. Yleisempiä ovat kirkot, jotka ovat kuin linnoituksia tai hyvin juhlavia rakennuksia. Ne viestivät ylevyyttä ja pyhää, mutta myös turvaa ja kätköpaikkaa muusta maailmasta.

Toinen kirkkorakennusten tyyppi on vaatimattomampi. Se on Herran huone, mutta samalla kuin monitoimitila lähiössä, muunnettavissa koripallokentäksi tai pakolaisten vastaanottotilaksi. Se korostaa lupaa tulla, ajattelun avaruutta ja avoimuutta koko paikalliseen yhteisöön.

Kirkko voi merkitä pakoa maailmasta. Toisaalta se on keskellä maailmaa ja osa yhteiskuntaa. Kirkkorakennusten ääripäät ovat vuosisatainen katedraali täynnä arvokasta kirkkotaidetta ja vaeltavan kansan teltta, jonka liepeitten alta käy tuuli. Teltta pystytetään ja puretaan taas, jotta se voidaan pystyttää taas uudelleen toisaalle. Telttakin kokoaa yhteen, sitä voidaan paikata ja siinä näkyvät monet vaiheet.

Tarvitaan avoimuutta ja liikkeellä olemista, mutta jatkuvuuden takia tarvitaan myös rakenteita. Katedraalit ja kirkot keskellä kylää ovat monumentteja ja tarkoitettuja kestämään. Ne voivat antaa suojaa turvattomille ja uupuneille, mutta riskinä on, että ne muuttuvat pysähtyneisyyden suojarakenteeksi.

Kirkko voi merkitä pakoa maailmasta. Toisaalta se on keskellä maailmaa ja osa yhteiskuntaa.

Kristillistä yhteisöä eli seurakuntaa ja sen erityisluonnetta kuvatakseen Paavali valitsi kansankokousta tarkoittaneen sanan ekklēsia. Sitä ruvettiin käyttämään ”kutsuttujen yhteisöstä”, joka muotoutui kristilliseksi kirkoksi.

Evankeliumeissa sana ekklēsia esiintyy kahdesti (Matt 16:18; 18:17). Jeesuksen puhe Jumalan tai taivasten valtakunnasta liittyy kirkkoon. Ekklesia on sitä vastoin keskeinen ja usein esiintyvä sana Apostolien teoissa ja Uuden testamentin kirjeissä. Protestanttisessa tulkintaperinteessä ekklesia käännetään pääosin sanalla ”seurakunta”. Nykyisessä raamatunsuomennoksessa (1992) käytetään sanaa ”kirkko” vain harvoin, vaikka sitä voitaisiin käyttää monissa paikoissa seurakunnan sijasta.

Ekklesia merkitsee kirkkoa ja seurakuntaa

Ekklesia merkitsee siis sekä seurakuntaa että kirkkoa. Uusi testamentti käyttää tätä samaa sanaa niin pienistä kuin suurista, konkreettisista ja abstrakteista kristittyjen yhteisöistä.

Suomessa on vallinnut ajattelutapa, jonka mukaan seurakunta on läheinen, huolehtiva, lämmin ja kotoinen yhteisö, mutta kirkko on seurakuntien kylmä ja kova yhteenliittymä, joka on olemassa enemmän hallintoa kuin ihmistä varten.

Vasta viime vuosina on alkanut paluu kielenkäyttöön, jossa kirkko on seurakuntaa hallitsevampi. Tämä johtunee kaupunkien ilmapiiristä, jossa omaa seurakuntaa ei tunneta, mutta tavallisemmaksi on tullut tarkistaa, kuuluuko toinen kirkkoon, onko hän sen jäsen. Tätä kielellistä muutosta heijastaa esimerkiksi ilmaisu ”Kirkko Helsingissä”. Ekumenian kannalta ilmaisu ei ole reilu. Kun eläytyy siihen vaikkapa ortodoksien tai katolilaisten näkökulmasta, luterilaisten halu ilmoittautua kirkoksi Helsingissä on isottelevaa.

Kirkon tuntomerkkejä

Kristinuskon syntykertomuksessa ekklesia syntyi ensimmäisenä helluntaina, kun henki laskeutui uskovien päälle. Klassisen perinteen mukaista on ajatella helluntai kirkon syntymäpäiväksi.

Apostolien teoissa kerrotaan kasteesta, seurakunnan keskinäisestä yhteydestä, opetuksesta, jumalanpalveluksesta, rukouksesta, ehtoollisesta ja omaisuuden jakamisesta. Tämän yhteiselämän Luukas kuvaa suoranaisena alkukommunistisena tilana.

Kirkon taustana on Vanhan testamentin Jumalan kansa, Israel, jonka kanssa hän on tehnyt liiton. Kirkon klassisina tuntomerkkeinä on pidetty ykseyttä, pyhyyttä, katolisuutta ja apostolisuutta. Reformaatio lisäsi tuntomerkkeihin puhtaan evankeliumin opin ja oikein toimitetut sakramentit. Kirkko on saanut Kristukselta lähetystehtävän (kaste- ja lähetyskäsky). Kirkon jatkuvuutta edustaa sen virka.

Kirkko (ekklesia) on ”Kristuksen ruumis”, jossa eri jäsenillä on eri tehtäviä. Kristus on ruumiin pää. Kirkko on myös ”Herran pyhä temppeli” sekä Paavalin kielenkäytössä ”uusi Israel”, Jumalan oma kansa. Seurakunta oli Paavalin kuvaamana yhteisö, joka perustui toisaalta ”henkeen” (pneuma), toisaalta lähimmäisenrakkauteen (agapē). Lähimmäinen oli ”toinen”, johon ei ollut erityistä suhdetta tai intressiä, ei siis perheenjäsen tai ystävä.

Kirkossa toinen oli määrittelemätön. Kristitylle oli yhdentekevää, oliko toinen ihminen ”juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” Tällainen ajattelu oli lain ja ylipäänsä sosiaalisia suhteita määrittävien normien kritiikkiä. Tästä universaalista ajatuksesta tuli yksi kristinuskon keskeisistä periaatteista.

Seurakunta

Paavalille seurakunta ei ollut rajattu alueellinen yhteisö tuon ajan kreikkalaisten kaupunkivaltioiden tapaan, mutta ei myöskään juutalaisten ”valittu kansa”, jota säädeltiin puhtaussäännöin. Se oli rajaton yhteisö eikä perustunut ennalta määritetyn normin olemassaoloon: ”Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi.”

Suomalainen luterilaisen kirkon seurakunta on sen sijaan alueellisesti rajattu ja niin on kirkkokin. Reformaatiossa muotoutui kansalliskirkkoja, joiden rajat ovat samat kuin valtion ja ne samastuvatkin monessa mielessä valtioon, vaikka tehtävät ovat erilaiset. Niiden historia on valtiokirkon, ja edelleen on piirteitä, jotka tekevät ne valtiokirkoiksi.

Martti Lutherista kerrotaan, että hän ei pitänyt ekklesialle hyvänä käännöksenä sanaa ”Kirche”, koska se vei hänen mukaansa ajatukset kirkkorakennukseen. Hän piti parempana kokoontuvaa joukkoa tarkoittavaa sanaa ”Versammlung” tai yhteisöä tarkoittavaa sanaa ”Gemeinde”, joka alkoi tarkoittaa myös kuntaa.

Suomessa paikallinen yhteisö oli seurakunta tai pitäjä ennen 1860-luvulla tapahtunutta seurakunnan ja kunnan erottamista toisistaan. Kirkollinen hallinto rakennettiin katolisena aikana ikivanhan pitäjähallinnon varaan, ja se muodostettiin katolisen kirkon tapaan parokiaaliseksi eli alueeseen perustuvaksi.

Kirkkolaki määrittää, että kullakin seurakunnalla on oma alueensa. Kunnallisverotuksen yhteydessä kannettava kirkollisvero määrittää, että seurakunnan rajat ovat samat kuin kunnan. Vain suurissa kunnissa, joiden sisällä on monia keskenään yhteistaloudessa olevia seurakuntia, seurakunnan rajat voivat olla muut kuin kunnan.

Seurakunnat muodostavat koko maan kattavan organisaatioverkoston. Sitä on totuttu kutsumaan kirkoksi.

Seurakunnat muodostavat koko maan kattavan organisaatioverkoston. Sitä on totuttu kutsumaan kirkoksi. Joskus käytetään selvyyden vuoksi sanaa ”kokonaiskirkko”. Sekään ei ole väärin sanottu, sillä kirkolla on yhteinen hallinto. Aluehallinnon muodostavat hiippakunnat, joita johtaa piispa ja hänen virastonsa, tuomiokapituli. Koko kirkkoa johtaa kirkolliskokous, joka päättää kaikista tärkeistä asioista. Asiat sille valmistelee kirkkohallitus, joka on myös toimeenpaneva elin. Kirkon uskoa ja teologisia kysymyksiä koskevat asiat käsittelee piispainkokous.

Vaikka kirkon hallinto onkin yhteinen, kirkko ei ole seurakuntien liitto. Paikallisen ja universaalin ekklesian suhde on klassinen teologinen ongelma, jota kirkot ovat ratkaisseet eri tavoin. Pulmana on, onko paikalliskirkko eli seurakunta aina täydellinen ja kokonainen kirkko. Katoliselle ja ortodoksiselle kirkolle piispan johtama hiippakunta on paikalliskirkko, mutta yksittäinen seurakunta ei. Suomalaisessa luterilaisuudessa asia on ratkaistu niin, että jo yksi seurakunta on teologisesti ekklesia, mutta silti on haluttu rakentaa (katolinen) kokonaiskirkko hiippakuntineen ja piispoineen. Viime aikoina on alettu korostaa, että seurakunta on täydellinen piispan ollessa paikalla.

Kirkon olemus

Kirkon kaksinainen luonne tekee siitä hieman hankalan. Kirkon oman opin mukaan se on osa pelastustodellisuutta, syvä hengellinen todellisuus, jossa Jumala on läsnä ja jopa uskon kohde (”minä uskon…pyhän yhteisen seurakunnan/pyhän katolisen kirkon”).

Kirkko on myös instituutio, jota voi tarkastella sosiologisesti tai minkä hyvänsä tutkimusperinteen mukaan. Se elää historiassa ja on haavoittuvainen historian kulussa, jossa se myös muuttuu ja uudistuu.

Luterilainen kirkkokäsitys määriteltiin Augsburgin tunnustuksessa vuonna 1530 näin: ”Seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö (congregatio sanctorum), jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan.”

Kirkon ykseyteen riittää (satis est) yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Yleensä tulkitaan, että kirkon perustavat tuntomerkit ovat kirkon opetus (saarna) sekä kaste ja ehtoollinen.

Suomen luterilaisen kirkon kirkkolain uudistuksessa vuonna 1993 kirkon tehtävä kirjoitettiin hieman uudella tavalla: ”Tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi.”

Lisäyksen periaatteellisesta merkityksestä on puhuttu aika vähän. Kirkko-opilliset löydöt, joiden mukaan missio ja diakonia kuuluvat kirkon olemukseen, sai näin kiteytyksensä kirkkolaissa. Missio ja diakonia eivät ole vain uskon seurausta, uskosta innostuneiden työmuotoja, vaan kirkolle välttämättömiä, ne kuuluvat kirkon tapaan olla ja elää.

Ihmisiin katsova kirkko

Joskus 1800-luvun lopulla lähetyksen ja evankelioimisen kansainväliset voimahahmot uumoilivat 1900-luvusta ”kristillistä vuosisataa”. Vaikka kristinusko onkin levinnein uskonto maailmassa, ihan sellaista ei tapahtunut, mitä toivottiin. Kirkon sisäisen kehityksen kannalta 1900-luvusta tuli ”kirkon vuosisata”, joka oli Berliinin piispan Otto Dibeliuksen kirjan otsikko jo vuonna 1925.

Kirkon vuosisadalla voidaan tarkoittaa ainakin ekumenian ja kirkkojenvälisen keskustelun lisääntymistä, mutta myös huomion kiinnittymistä kirkkoon itseensä, sen oppiin, virkaan, traditioon ja rakenteisiin. Ehkä se oli sisäänpäin kääntyneisyyttä.

Kirkolla on ollut erilaisia vastustajia, mutta niistä väkevimmäksi on osoittautunut sekularismi. Varsinkin liberaalien länsimaiden kirkot ovat kohdanneet suuren jäsenkadon ja ongelmia muutenkin. Toisten mielestä kirkon on löydettävä uusia sanoituksia kristilliselle uskolle. Toisten mielestä tulevaisuus kohdataan vastauksilla kristinuskon ytimestä.

Ennen muuta olisi muistettava, että kirkko, joka huolehtii ihmisistä, nimenomaan heikoimmista ja köyhimmistä, nähdään ja sitä kunnioitetaan.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022101862395