Kansankirkko

Kansankirkko toimii koko kansaa varten ja kansan kanssa. Kansankirkko on oikeastaan kirkon tehtävä. Nimitystä käytetään kirkkokunnista, joihin kansan enemmistö kuuluu tai joilla on lakiin perustuva erikoisasema. Evankelis-luterilaisen kirkon lisäksi Suomessa kansankirkoksi kutsutaan myös Suomen ortodoksista kirkkoa.

Suomessa on vuosikymmenet kiistelty, onko Suomessa valtiokirkko vai kansankirkko. Tällöin tarkoitetaan yksinomaan luterilaista kirkkoa. Valtiokirkosta ovat puhuneet yleensä ne, jotka katsovat kirkkoa kauempaa. Heidän mielestään kirkon lakisääteinen erityisasema sekä kirkon näkyvä rooli valtiollisissa rituaaleissa esimerkiksi itsenäisyyspäivänä tai valtiopäivien vuosittaisissa avajaisissa riittää tunnistamaan kirkon valtiokirkoksi. Myös vanha nimitys valtiokirkosta painaa.

Kirkon edustajat ja kirkkoa lähempää tarkastelevat ovat puhuneet mielellään kansankirkosta. On viitattu muihin Pohjoismaihin, Tanskaan ja Norjaan, ennen myös Ruotsiin, ja on sanottu, että Suomessa kirkolla ei ole lainkaan samanlaista sidosta valtioon niin kuin niissä. Tavallista on ollut mainita myös vuoden 1869 kirkkolaki, joka tehtiin tietoisen pikkutarkaksi, jotta ortodoksinen tsaari ei voisi asetuksilla muuttaa kirkon asemaa. Usein on sanottu, että vuoden 1869 kirkkolailla Suomen evankelis-luterilainen kirkko erotettiin valtiosta.

Kirkon edustajat ja kirkkoa lähempää tarkastelevat ovat puhuneet mielellään kansankirkosta.

Kansankirkon puoltajat kuulevat sanan myönteisenä ja haluavat sitä käyttämällä vahvistaa kirkon kansankirkollisia piirteitä. Valtiokirkon he ovat kuulleet negatiivisena ja epäitsenäisenä, valtion talutusnuorassa olevana instituutiona. Kansankirkkoa puoltavat ovat halunneet korostaa kirkon itsenäisyyttä ja sen omaa päätösvaltaa.

Tuuli on viime aikoina kääntynyt vähitellen. Nykypolvi ei ole innostunut kaikista kansankirkon merkityksistä ja varoo käsitteen käyttöä. Tutkijat eivät puolestaan ole suostuneet hyväksymään kaikkia kansankirkon puolusteluja, vaan näkevät suomalaisessakin kirkkorakenteessa valtiokirkon piirteitä, vaikka ne eivät olekaan niin selviä kuin Tanskassa ja Norjassa.

Kansankirkon käsite syntyi Saksassa

Kansankirkon käsitteen esitteli ensimmäisen kerran Napoleonin kukistumisen jälkeisessä julistuksessaan saksalainen Friedrich Schleiermacher (1768–1832), joka oli tuolloin jo laajasti tunnettu ja arvostettu filosofi ja teologi. Hän määritteli kirkolle kansanyhteisöä yhdistävän luonteen. Kansankirkko merkitsi kansakokonaisuuden parissa toimivaa kirkkoa, jonkinlaista ”kansan uskonnollisen hengen ruumiillistumaa”.

Schleiermacher oli ollut valistushenkinen Ranskan vallankumouksen ihailija, mutta irtautui sitten valistuksen ajatustavoista. Julistuksessaan hän edusti selvästi romantiikkaa, ja painotti tunteen ja oman tiedostamisen merkitystä uskonnollisessa elämässä. Hänen ajatteluunsa vaikuttivat erityisesti ”kulttuurisen nationalismin isänä” pidetty Johann Gottfried von Herder (1744–1803) ja romantiikan kauden filosofi, aikalainen Friedrich Schlegel (1772–1829).

Kansan uskonnollinen henki on romantiikan aateperintöön kuuluva ajatus, mutta siitä ei ole pitkä matka nationalismiin, jossa omaa kansaa kunnioitetaan muita parempana ja tärkeämpänä.

Saksasta tuli myös kansankirkon seuraava tulkinta. Yhdistyneen Saksan keisarikunnan (1870-luvun alusta lähtien) kerrottiin ajavan yhdistynyttä kansankirkkoa. Uuden Suomettaren mukaan saksalainen kansankirkko oli ”valtiollisuudesta vapautetun protestanttisuuden ja paavillisuudesta vapautetun katolisuuden yhdistys”. Tulkinta kirkkojen tilanteesta oli virheellinen, eikä kansankirkon käsitettä vielä otettu käyttöön.

Kansan enemmistön kirkko

Suomessa kansankirkosta ruvettiin puhumaan, kun angloamerikkalainen vapaakirkollisuus alkoi levitä Suomeen metodismina, baptismina, vapaakirkkoina, pelastusarmeijana ja viimein helluntailaisuutena. Vuoden 1889 eriuskolaislaki antoi protestanttisille vähemmistöille oikeuden rekisteröityä itsenäisiksi uskonnollisiksi yhdyskunniksi. Tampereella vastaavat säädökset olivat olleet todellisuutta jo aiemmin, koska Tampereen suurten tehtaiden johto ja toimihenkilöt kuuluivat muihin kuin luterilaiseen kirkkoon.

Tässä tilanteessa sanaa kansankirkko alettiin käyttää kansan enemmistön kirkon merkityksessä, mutta tarkoittamaan myös luterilaista kirkkoa, jolla on erityinen kansallinen tehtävä kansan parissa. Kansankirkkoa tarvittiin näin torjumaan ulkomaista uskonnollista vaikutusta. Sen sisään luettiin kansallisiksi ymmärretyt herätysliikkeet mutta ei Suomessa uudeksi koettua angloamerikkalaista herätyskristillisyyttä.

Kansankirkollisuudesta tuli 1880-luvun loppupuolelta alkaen nopeasti iskusana, jolla torjuttiin moitteita sekä kirkon pappisvaltaisuudesta että valtiojohtoisuudesta. Saman vuosikymmenen aikana kirkon ote sivistyneistöstä oli kadonnut, mutta kirkko rakensi yhteyttä talonpoikaisen kansan kanssa.

Kahden kansankirkon Suomi

Kirkkohistoriallinen tutkimus oli 1900-luvun alussa alkanut pitää valtiokirkkona sellaista menneisyyden kirkkolaitosta, johon kaikkien kansalaisten tuli kuulua. Kun Suomeen säädettiin uskonnonvapauslaki, joka tuli voimaan vuonna 1923, kaikilla oli vapaus erota kirkosta, vaikka melko harvat vapauttaan käyttivät.

Kansankirkollinen liike pyrki vaikuttamaan siihen, että kirkon aseman perustelu ei olisi niinkään lainsäädännössä kuin kansassa. Kansankirkon käsite varattiin maailmansotien välisenä aikana tarkoittamaan Suomen luterilaista kirkkoa ja sen piiriin kuuluvia liikkeitä. Ajankohdan yleinen ilmapiiri alkoi vaikuttaa siihen, että luterilaisuus ja nationalismi alkoivat kiertyä yhteen.

Kansankirkollinen liike pyrki vaikuttamaan siihen, että kirkon aseman perustelu ei olisi niinkään lainsäädännössä kuin kansassa.

Ortodoksisen kirkon piirissä alettiin kansankirkon käsitettä käyttää vähitellen 1920-luvulla. Kahden kansankirkon Suomesta saatettiin puhua 1920-luvun lopulta alkaen, mutta varsinkin toisen maailmansodan päätyttyä ja alueluovutusten jälkeen.

Nationalismi kansankirkon käsitteessä

Nykyään kirkon yhdistämistä kansakuntaan vierastetaan. Siinä kuullaan nationalistisia kaikuja. Mielellään korostetaan kirkon globaalisuutta. Kuitenkin luterilaiset kirkot rajautuvat kansallisvaltion rajojen mukaan. Tätä ei kukaan pyri muuttamaan. Luterilainen kansankirkko on siis teoriassa globaali ja käytännössä lokaali.

Teologisesti asiaa mutkistaa käsite ”kansa” ja sen moniulotteinen raamatullinen tausta. Uudessa testamentissa käytetään kolmea kreikan kielen sanaa, joiden merkitys on kansa: demos, ethnos ja laos. Politiikkaan ja hallintoon parhaiten sopiva demos on vähiten käytetty. Se esiintyy vain Apostolien teoissa.

Nationalismilta kalskahtava ethnos esiintyy usein, mutta ei kirkosta puhuttaessa kuin kerran, ilmaisussa ”pyhä heimo” (1 Piet 2:9, ethnos hagion). Vallitseva kreikan termi Uudessa testamentissa on laos. ”Jumalan kansa”, joka merkitsee kirkkoa, on laos tou theou. Kreikan kielen tuntijoiden mukaan laos on runokieltä ja sitä voidaan käyttää myös alatyylisesti (porukka).

Voi olla hyvä, että Uudessa testamentissa ei juuri käytetä nationalismiin ja poliittiseen valtaan liittyviä sanoja demos ja ethnos, vaan sanaa ”laos”, jota ei voi yhdistää nationalismiin. Paavali käyttää sanaa suorastaan antinationalistisesti, kun hän siteeraa Septuagintan kohtia, joissa Herra kutsuu kansakseen niitä, jotka eivät ole hänen kansaansa (esim. Room. 9:25).

Kirkkojen enemmistö puhuu nationalistista kirkkokäsitystä vastaan ja painottavat ekklesian monikansallisuutta ”Jumalan kansana”. Venäjän ortodoksinen kirkko on iso poikkeus tästä. Kansa sisältyy joka tapauksessa ajatukseen kirkosta, koska se on Raamatussa keskeinen ja koska luterilaiset kirkot ovat kansallisia kirkkoja. On myös myönnettävä, että luterilaisuus on etnisesti homogeenisin kristinuskon muoto, vaikka se painottaa monikulttuurisuutta. Etnisesti tai muilla tavoin erilaisten on vaikea päästä mukaan luterilaisiin yhteisöihin.

Kansaa lähellä oleva kirkko

Kansankirkon käsite oli laajasti käytössä maailmansotien välisenä aikana. Sen sisältöön luettiin tällöin usein myös avaran armon ajatus. Kirkko tarjosi armoa kaikille ja piti auki armon avaraa ovea.

Kansankirkon käsitettä on käytetty myös silloin, kun on haluttu koota kaikkia kristillisiä voimia yhteen yhteiseksi koettua vihollista vastaan ja silloin, kun on pyritty lähentämään kansan ja kirkon yhteyttä. Erilaisia iskelmä- tai tangomessuja voitaisiin kutsua tässä mielessä kansankirkollisiksi. Kansankirkko on myös erityisen matalan kynnyksen ja avarien ovien kirkko, jossa maallikoilla ja heidän palvelutehtävillään on keskeinen asema.

Uudistajien mukaan kirkon tuli osata vastata muuhunkin kuin yksilön pelastusta koskeviin kysymyksiin.

Toisen maailmansodan aikana ja vielä vuosia sen jälkeen pitkälle 1950-luvun puolelle saakka suomalaisen teologian piirissä käytiin kiivasta keskustelua kirkon luonteesta ja tehtävistä, mutta myös siitä, mikä on ”oikeaa” teologiaa ja mikä on teologian paikka tieteiden kentässä. Monisäikeinen keskustelu koski ruotsalaista Luther-tutkimusta ja sosiaalietiikkaa. Sodan aikana kansankirkollinen painotus oli vahvaa. Kirkon haluttiin tulevan lähemmäksi kansaa ja ottavan vakavasti koko kansaa koskevan sielunhoitotehtävänsä, niin kuin uudistusmieliset nuoret papit, rintamatehtävissä toimineet asevelipapit sanoivat.

Uudistajien mukaan kirkon tuli osata vastata muuhunkin kuin yksilön pelastusta koskeviin kysymyksiin. Kirkon tuli käsitellä ihmisten arkielämän huolia ja vaikeuksia, mutta myös yhteiskunnan suuria yhteisiä ongelmia. Oli myös rakennettava yhteydet työväestöön ja sitä kokoavaan työväenliikkeeseen, mikä näytti mahdottomalta perinteiselle kirkollisuudelle ja herätysliikehurskaudelle.

Maallinen ja hengellinen

Monivaiheinen teologinen keskustelu kulminoitui asevelipappien johtajan Erkki Niinivaaran vuonna 1952 julkaisemaan kirjaan Maallinen ja hengellinen, jossa hän painotti kirkkoa, jossa otetaan vakavasti jokaisen kastetun jäsenyys. Niinivaaran ajatus, jonka mukaan mitään erityistä uskovaisuutta ei tarvittu, oli voimakasta kritiikkiä pietistiselle julistukselle, jossa oli painotettu todellisten kristittyjen erillisyyttä maailmasta.

Niinivaara ei ollut suinkaan yksin, hänen tukijoihinsa kuului kirkon johtoa ja akateemisen teologian parhaimmistoa, esimerkiksi tuleva arkkipiispa Martti Simojoki. Hänen ja koko ruotsalaista ”lundilaista” kansankirkkoteologiaa edustaneen ryhmän päävastustajana esiintyi vuosikaudet dogmatiikan professori Osmo Tiililä, jonka taakse herätysliiketeologit ryhmittäytyivät.

Kiistasta tuli pysyvä, ja sen jäljet näkyvät edelleenkin. Asevelipappien ”uuskansankirkollisesta” teologiasta tuli linja, jonka mukaan kirkollista elämää kehitettiin ja johdettiin. Tiililän ja muiden herätysliiketeologiasta tuli hengellisen elämän perusvire laajoille alueille Suomen kirkossa.

Nykyisin kansankirkon pääongelma on, että kansa ei tahdo olla kirkko.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022101862398