Kirkkokäsitys

Kirkkokäsitystä lähellä ovat seurakuntatyön toimintalinjat, joita on nimitetty kansankirkolliseksi, avarakirkolliseksi, pietistiseksi ja sakramenttikeskeiseksi. Kansankirkollinen ja avarakirkollinen muistuttavat toisiaan, muuten ne eroavat toisistaan melko paljon. Tällaisia kirkon sisäisiä linjauksia Voitto Huotari kutsui parikymmentä vuotta sitten kansankirkollisuudeksi sekä hengellisten liikkeiden ilmentämäksi ja jumalanpalveluskorosteiseksi kristillisyydeksi. Nämä kolme ovat edelleen tunnistettavissa, mutta jotakin uutta näyttäisi myös olevan muodostumassa.

Seurakuntien ytimet

Kirkkokäsityksen ideaan ja käsitysten eroihin voi päästä kiinni, jos ajattelee yksittäistä seurakuntaa ja sen ydintä.

Kun ytimessä painottuvat kirkkoherra ja pappisvalta, taustalla vaikuttanee episkopaalisesta eli piispallisesta linjauksesta juontuva korkeakirkollinen, liturginen tai sakramentaalinen kirkkokäsitys. Eri nimitykset painottavat hieman eri asioita, mutta kaikissa niissä on keskeistä kirkon virka, ennen muuta pappisvirka ja piispan virka.

Kun seurakunnan ydin muodostuu edustuksellisen rakenteen, kirkkovaltuuston ja kirkkoneuvoston (tai yhteistalouksissa seurakuntaneuvoston) johdosta tai edustajista, ja kirkkoherra ojentautuu niiden mukaan, seurakunnassa vallitsee kansankirkollinen, demokraattinen tai konsistoriaalinen kirkkokäsitys.

Seurakunnasta voi tehdä joskus havainnon, että hengellisten liikkeiden johtohahmot muodostavat seurakunnan ytimen riippumatta heidän muodollisesta asemastaan hallinnossa. Usein tällaisilla hahmoilla voi olla myös muodollinen asema, mutta heidän hengellinen auktoriteettinsa ratkaisee. Tällöin seurakunnassa on todennäköisesti vallalla pietistinen kirkkokäsitys, jolle on ominaista uskovien ydinseurakunta, joka pyrkii vaikuttamaan ulompiin kehiin ja ulkopuolisiin.

Kansankirkollinen kirkkokäsitys

Kirkon kasvatustehtävää korostavaan ja kansaan samastuvaan kansankirkollisuuteen sisältyi 1900-luvun alusta lähtien aktiivinen pyrkimys kirkko- ja seurakuntatietoisuuden vahvistamiseen. Koska jäsenyys painottui, ei haluttu puuttua kirkon sisäisten herätysliikkeiden opillisiin linjauksiin silloinkaan, kun ne olivat ristiriidassa kirkon opin kanssa.

Kirkon kasvatustehtävää korostavaan ja kansaan samastuvaan kansankirkollisuuteen sisältyi 1900-luvun alusta lähtien aktiivinen pyrkimys kirkko- ja seurakuntatietoisuuden vahvistamiseen.

Kansankirkollisessa kirkkokäsityksessä alkoi painottua ajatus kirkosta avarana, kansan kristillisestä kasvatuksesta vastaavana laitoksena, jonka kantavana runkona on tunnustautuva, kristilliseen sanomaan sitoutuneiden ihmisten yhteisö. Se ei tähdentänyt uskonopillisia erityispiirteitä vaan kutsui kaikkia kristittyjä yhteen ja arvosti yleistä pappeutta, maallikoiden vastuuta.

Maailmansotien välisenä aikana kansankirkollisuus alkoi kytkeytyä kansalliseen idealismiin ja nationalismiin. Kirkon tehtäväksi nähtiin toimia kansakunnan eheyttäjänä. Kirkon johto alkoi puhua kansankirkosta entistä vapautuneemmin vuoden 1923 uskonnonvapauslain jälkeen, kun kansan ylivoimainen enemmistö jäi kirkon jäseniksi. Kirkkokäsitys yhdisti herätysliikkeet kansankirkkoon.

Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen kansankirkollisessa kirkkokäsityksessä kirkko nähtiin kansan palvelijana ja kaikkien kansalaisryhmien omakseen tuntemana kansankirkkona. Kirkon tuli tuottaa palveluita kansalle ja ylläpitää yhteyksiä kaikkien kirkon jäsenten kanssa. Arvoa annettiin kaikille kastetuille. Uskovaisuutta ei korotettu korkealle, koska ei haluttu synnyttää juopia tai rakentaa muureja.

Kansankirkollista kirkkokäsitystä vahvisti 1950-luvulta alkaen herännäisyyden eli körttiläisyyden muutos. Siihen kuuluneet pietistis-puhdasoppinen juureva luterilaisuus ja herätyskristillinen elementti jäivät liikkeessä vähitellen syrjään. Avara kansankirkollisuus ja kasteen varaan rakentunut kirkon jäsenyys korvasivat uskovien ja “suruttomien” välisen eron. Ei painotettu enää erottautumista maailmasta ja alettiin tukea ajatusta naisten pappeudesta.

Kansankirkollisuudessa keskeistä on arkinen usko keskellä elämää ja yhteiskuntaa. Hengellistä erityislaatua ei painoteta. Maallinen kutsumus on Jumalan palvelemista ja uskossa on pohjimmiltaan kysymys ihmisyyden toteutumisesta sen syvimmässä merkityksessä.

Viime vuosikymmeninä painotukseen kaikkia koskevasta ja kaikkia palvelevasta kirkosta on tullut ekumeenisia ja missionaarisia korostuksia. Siihen kuuluvat joustavuus ja avaruus, avoimuus pitää ihmisiä ehdoitta kirkon jäseninä, kirkon halu palvella ihmisiä menemällä heidän lähelleen ja liittymällä heidän tarpeisiinsa sekä liittyä yhteiskunnan toimintaan.

Kansankirkollinen kirkkokäsitys rakentuu ajatukselle ”läsnäolon kirkosta”, joka haluaa kuulua ihmisten todellisuuteen ja kohdata ihmiset heidän elämänpiirissään. Painotukset ovat alkaneet muuttua aktiivisen toiminnallisuuden ja palvelujen korostuksesta kirkon olemuksen tähdentämiseen. On alettu käyttää yhteyttä ja solidaarisuutta tarkoittavia sanoja koinonia (kreikkaa) tai communio (latinaa). Jäsenyyden ehdot ja profiili ovat säilyneet matalina.

Pietistinen kirkkokäsitys

Pietistinen kirkkokäsitys rakentuu ajatuksille, että seurakunnalla on uskova ydin ja että uskovien ja maailman välille tulee vetää raja. Se perustuu herätyskristillisyydelle, jossa painotetaan uskoon johdattamista ja uskonratkaisua, joka johtaa vieraantuneet seurakuntayhteyteen. Keskuksessa ovat yksilön pelastus, kääntyminen ja jumalasuhde. Kirkolta odotetaan selkeää julistusta ja terävää profiilia. Kirkkokäsitykselle tyypillistä on kansankirkon väljyyden ja liiallisen avaruuden sekä laitosmaisuuden kritiikki. Kirkkoa tarkastellaan ikään kuin ulkopuolelta.

Pietistien mukaan kirkkoa ja seurakuntaa on rakennettava uskovien varassa. Kirkon järjestys, perinteet ja sen tuottamat palvelut ovat toissijaisia. Uskovien on oltava tietoisia raamatullisesta perustasta. Henkilökohtainen usko, uskonratkaisu ja selvän rajan vetäminen todellisen seurakunnan ja nimikristittyjen välille ovat tunnusmerkkejä, joissa erot kansankirkollisuuteen päin ovat huomattavia. Raamatun sanaa korostetaan enemmän kuin sakramentteja.

Pietismi otti käyttöönsä varhaisen kirkon ajoilta periytyvän jaottelun näkyvään ja näkymättömään kirkkoon (ecclesia visibilis – ecclesia invisibilis), jolla oli yritetty kuvata kirkon luonnetta sekä salattuna asiana että toimivana instituutiona. Pietismi omaksui ajatuksen näkymättömästä kirkosta ja samasti sen omaan pientä uskovaisten joukkoa (ecclesiola) koskevaan opetukseensa.

Pietistinen kirkkokäsitys rakentuu ajatuksille, että seurakunnalla on uskova ydin ja että uskovien ja maailman välille tulee vetää raja.

Eri herätysliikkeissä näkymättömän kirkon näkyvät tuntomerkit poikkeavat hieman toisistaan, mutta niiden sisäisessä opetuksessa kerrotaan, mikä ei ole Jumalan lapselle sopivaa. Viidesläisyys on ollut kirkkokriittistä, mutta lestadiolaisuuden vanhoillisissa haaroissa kirkkoa on pidetty esivaltana, joka tarjoaa vain hyvän suojan ”kristillisyydelle”. Raja hengellisesti elävien ja muiden välillä on näkyvissä, se tiedetään ja sitä vahvistetaan sosiaalisella käyttäytymisellä.

Liturginen kirkkokäsitys

Liturgiselle kirkkokäsitykselle tärkeää on kirkon erityinen virka, piispuus ja pappeus. Diakonivirka viran kolmantena säikeenä on ongelma tai sitä arvostetaan. Kirkkokäsitystä voi kutsua myös sakramentti- tai virkakeskeiseksi. Kirkkokäsitys on pappiskeskeinen ja korkeakirkollinen.

Matalakirkollisen herätysliiketeologian edustajat arvostelivat liturgian uudistajien kiinnostusta kirkkovaatteisiin, kynttilöihin ja liturgisiin eleisiin. Ne kuitenkin levisivät seurakuntiin nopeasti 1970-luvulta alkaen, jolloin useimmissa kirkoissa olivat jo käytössä liturgiset vaatteet, joista ainakin alttaria peittävä liina, antependium, ja papin valkoisen albansa päällä kantama pappeuden merkki, stola, seurasivat väriltään kirkkovuoden pyhästä johtuvaa vaihtuvaa väriä. Pyhän luonne määritti, oliko alttarilla jumalanpalveluksessa kaksi, neljä, kuusi tai seitsemän palavaa kynttilää.

Vielä 1960-luvulla rippikoululaiset saapuivat konfirmaatiokirkkoon rippipuvuissaan, mutta jo 1970-luvun alussa konfirmoitavat saapuivat kirkkoon ristiä kantavana kulkueena, ja kaikki olivat pukeutuneet seurakunnan juhlaan lainaamaan valkoiseen albaan, kastepukuun.

Jumalanpalvelus kirkon elämän keskuksena sekä sakramentaalisen elämän ja erityisesti ehtoollisen painotus kuuluvat korkeakirkollisuuteen. Kiinnostus kirkon traditiota ja ekumeenista yhteyttä vanhoja kirkkokuntia, ortodoksista ja katolista, kohtaan kuuluvat samaan ajattelutapaan.

Liturginen suuntaus painottaa uskon hoitamista ja säännöllistä rukouselämää, hetkipalveluksia, yksityisiä hartauksia, kotihartauksia ja rippiä. Sakramenttikeskeinen toimintanäkemys ja liturginen kirkkokäsitys ovat vahvistuneet, ja niillä on syvä vaikutus suomalaiseen seurakuntaelämään, mutta vallitsevia ne ovat tuskin missään.

Liturginen kirkkokäsitys on osin sulautunut toiminnalliseen seurakuntanäkemykseen, jossa tarjolla on voimakkaita elämyksiä, pyhiinvaelluksia, hiljaisuuden retriittejä, mietiskelyä, suitsukkeita ja tuohuksia. Sellaiset eivät sinänsä edellytä korkeakirkollista ajatustapaa.

Kirkkokäsitykset sekoittuvat toisiinsa

Demokraattinen seurakuntakäsitys puolustaa demokratiaa ja kaikkien tasavertaista oikeutta seurakuntaan ja sen yhteydessä toimimiseen. Se tarkoittaa seurakuntavaaleilla valittavien päätöksentekoelinten ja kirkolliskokouksen merkitystä. Maallikkojen eli seurakuntalaisten osittain tai kokonaan muodostamat hallintoelimet ovat kirkon konsistoriaalinen elementti.

Kansankirkollisen kirkkokäsityksen yksi muoto on funktionaalinen seurakuntakäsitys, jossa seurakunnan demokraattista rakennetta hyödynnetään erityiskysymysten hyväksi. Tällaisia ovat olleet esimerkiksi partiotoiminta tai kirkkomusiikki, joille tulevia määrärahoja on haluttu vahvistaa, tai ekologinen ympäristöajattelu, jonka tueksi seurakuntaa halutaan.

Kirkkokäsitykset eivät ole puhtaita malleja. On henkilöitä, jotka katsovat edustavansa kahta tai jopa kolmea kirkkokäsitystä samaan aikaan. Uudenlainen kirkkokäsitys on poikkikristillisyyys, jossa kuulutaan samanaikaisesti tai peräkkäin useisiin kirkkokuntiin tai kokoontuviin kristillisiin ryhmiin.

Muotoutumassa on todennäköisesti muutakin uudenlaista.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022101862400