Herätysliikkeet
Herätysliikkeet ovat uskonnollisia kansanliikkeitä. Liikkeen ytimessä on herätyksen tuntoon tuleminen, johon yleensä liittyvät katuminen, synnintunnustus ja kääntyminen. Jeesuskin puhui mielenmuutoksesta ja parannuksen tekemisestä. Herätysliike merkitsee uskonnollista elpymistä ja aktivoitumista.
Suomalainen herätysliike ei ole kuitenkaan vain aatevirtaus, vaan myös rakenne, joka muodostuu kannattajakunnasta, jäsenistä, johtajista sekä liikkeen institutionaalisista piirteistä. Näitä ovat esimerkiksi lauluperinne ja muut tavat, käytetty kirjallisuus, liikkeen oppilaitokset sekä liikettä yhdistävät tiedotusvälineet.
Herätysliikkeen lähikäsite on herätyskristillisyys. Joskus niitä käytetään rinnakkain ja ikään kuin samaa tarkoittavasta asiasta, mutta suomalaiset herätysliikkeet, sellaisina kuin ne nykyisin tunnetaan, eivät täysin mahdu herätyskristillisyyden käsitteen sisään.
Rukoilevaisuus ja herännäisyys kannattelevat yli 200 vuoden mittaista perinnettä. Evankelisuus irtautui herännäisyydestä 1840-luvulla. Lestadiolaisuus alkoi muotoutua samoihin aikoihin. Ne ovat siis hyvin vanhoja perinneliikkeitä.
Jos kansainvälisessä keskustelussa kertoo suomalaista uskonnollista maailmaa huonosti tuntevalle edustavansa herätysliikettä tai herätysliikekristillisyyttä, tulee todennäköisesti väärin ymmärretyksi. Englannin kielen ”revival movement” käsitetään kai uudistukseksi, joka tapahtuu paraikaa tai vähintään oman sukupolven aikana. Perinneliike, joka kuljettaa mukanaan arvoja ja tapoja kahden vuosisadan matkalta, ei kuulosta tyypilliseltä protestanttiselta uskonnolliselta uudistusliikkeeltä.
Herätysliikkeitä on haluttu kesyttää ja kirkollistaa, ja siinä on onnistuttu melko hyvin.
Yksi keskeinen syy siihen, miksi suomalainen herätysliikekristillisyys näyttäisi poikkeavan muissa maissa ilmenevistä vastaavanlaisista liikkeitä on se, että luterilainen kirkko on halunnut pitää ne sisällään. Se on kestänyt liikkeiden luterilaisuudesta poikkeavat opilliset korostukset, niiden halun pitää omistaan kiinni ja valvoa sitä moraalikontrollin keinoin ja kirkkokritiikin. Herätysliikkeitä on haluttu kesyttää ja kirkollistaa, ja siinä on onnistuttu melko hyvin.
Herätysliikkeiden taustailmiöt
Hurmoksellisia herätyksiä oli Suomessa 1600-luvulta saakka paljon. Ne kaikki loivat taustaa liikkeiden muotoutumisprosessille. Varhaisemman herätyskristillisyyden taustailmiöitä ovat yksilöä, ihmisyyttä ja järkeä painottanut valistus, uskonnollista uudistusta, uudestisyntymistä, pyhityselämää sekä näkymätöntä todellista seurakuntaa (ecclesiola in ecclesia) painottanut pietismi, tunnetta, lämmintä iloa, omaa yhteisöään ja omaa laulu- ja rukousperinnettään tähdentänyt sekä erittäin aktiivista diakonia- ja lähetystyötä tehnyt herrnhutilaisuus sekä mystiikka.
Yhteiskunnalliset katastrofit ja mieliin voimakkaasti vaikuttaneet tapahtumat olivat usein suurten herätysten taustalla. Jumalan rangaistuksena pidetyt kuolonvuodet 1695–1697 antoivat pietistien parannussaarnalle pontta, ja niitä seuranneilla epidemioilla oli vastaavia seuraamuksia. Vastaavia suuria murroksia olivat venäläinen miehityskausi isoviha (1713–1721) ja Lissabonin kaupunkia tuhonnut vuoden 1755 maanjäristys, jota pidettiin Jumalan varoituksena.
Suomalaisten sotilaiden pitkä vankeus Siperian Tobolskissa 1700-luvun alussa nostatti laajan herätyksen. Sotavankeudesta päässeiden upseerien vaikutuksesta suomalaisen yläluokan piirissä elettiin pitkään kartanoherätyksen aikaa.
Jo vuonna 1726 oli säädetty konventikkeliplakaatti, jota täydensi vuoden 1735 uskontosääntö. Laeilla kiellettiin seurakunnan jumalanpalveluksesta erilliset hartaustilaisuudet. Merkittäviin kirkollisiin tehtäviin nostettiin pietismiä vastustavia pappismiehiä. Kirkkoa ja valtiota herätyksissä pelotti eniten yhtenäisyyden särkyminen ja erillisyys. Uskovien omia porukoita ei haluttu, eikä seurakunnan haluttu hajaantuvan erillisiksi ryhmiksi.
1700-luvun jälkipuoliskolla Suomessa vaikutti runsaasti pietistisiä opettajia ja karismaattisia herätyssaarnaajia, sekä pappeja että kansansaarnaajia. Kansanherätyksissä oli usein ekstaattisia hurmosilmiöitä. Saarnaajissa ja varsinkin kansanherätysten sielunhoitajissa oli paljon naisia.
Herätysliikkeiden alustavaa muotoutumista osoitti, kun vuonna 1790 ilmestyivät rukoilevaisten laulukirja Halullisten sieluin hengelliset laulut ja heränneiden laulukokoelma Siionin virret, joka oli lähinnä suomennos Ruotsin herrnhutilaisten kokoelmasta Zions Sånger.
Neljä tai viisi liikettä?
Liikkeille on ollut hyödyksi luoda mielikuvaa, että niitä on alun perin neljä, kunnes toisen maailmansodan jälkeen syntyneistä herätyksistä muotoutui viides herätysliike, jota kutsutaankin ”viidesläisyydeksi”. Oppikirjojakin hallinnut yksinkertaistus pitää huonosti paikkansa.
Konservatiivinen rukoilevaisuus tunnetaan polvirukouksista sekä pitäytymisestä vuoden 1701 virsikirjaan ja vuoden 1776 raamatunsuomennokseen. Liike jakautui 1980-luvulla suhtautumisessa naisten pappeuteen.
Herännäisyys eli körttiläisyys ei ole jakautunut, mutta se on kokenut isoja muutoksia.
Herännäisyys eli körttiläisyys ei ole jakautunut, mutta se on kokenut isoja muutoksia. Liike korosti pitkään maailmasta erottautumista ja maailmallisen elämäntavan hylkäämistä. Sitä kokoamaan ja uudistamaan kohonneen Wilhelmi Malmivaaran (1854–1922) aikana körttiläisiä alettiin pitää ihannesuomalaisina, ja herännäisyys kytkettiin kansalliseen herätykseen, vaikka ideologisesti kansallinen ja uskonnollinen herätys olivat etäällä toisistaan. Yksi tärkeä propagandisti oli kirjailija Juhani Aho (1861–1921).
Körttiläisten kansallismielistä mainetta vahvisti lapualaisten Karhumäen körttiopiston poikien taistelutahto sisällissodassa. Körttiläisiä oli näkyvästi mukana oikeistonationalistisessa liikehdinnässä 1920- ja 1930-luvulla.
Jumalan armoa odottavasta ”alatien kristillisyydestä”, joka korostaa ihmisen pienuutta ja Jumalan tahdon tutkimattomuutta, tuli toisen maailmansodan jälkeen ”hovikelpoisin” kirkollinen suuntaus. Liikkeen kirkkopoliittinen asema vahvistui. Luterilaisen kirkon papeista yli puolet sanoi olevansa joko liikkeeseen kuuluvia tai ”lähinnä körttejä”. Samalla varsinkin nuoremmassa polvessa tapahtui ensin vasemmistolaistuminen, sitten ”city-körttiläinen” ekologinen herääminen.
Herännäisyys on kirkollistunut. Sen opilliset korostukset ovat lähinnä yleisluterilaisia. Se on ollut myös avoin ja myönteinen kirkon uudistuville kehityslinjoille. Liike korostaa suvaitsevaisuutta.
Evankelisuus irtautui 1840-luvulla herännäisyydestä ja alkoi armon ikävöinnin sijaan painottaa iloa uskosta ja sen omistamisesta. Pastori Fredrik Gabriel Hedbergistä (1811–1893) tuli 1873 perustetun Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen johtaja. Evankelisuudessa on evankeliumin ilon lisäksi korostettu armoa jopa siinä määrin, että on puhuttu ”koko maailman autuuden opista”, kaikkien pelastumisesta. Evankelisuus painottaa kasteen merkitystä ja Raamatun arvovaltaa.
Kysymys naispappeudesta hajotti evankelisuuden niin kuin rukoilevaisuudenkin. Vanha yhdistys jäi naispappeuden torjujille. Vuonna 2008 aloitti toimintansa myönteisesti naispappeuteen suhtautuva Evankelinen Lähetysyhdistys.
Lestadiolaisuuden herätykset alkoivat Ruotsin Tornionjokilaaksossa 1840-luvulla ja levisivät vähitellen pohjoiseen Suomeen. Oppineen kirkkoherran Lars Levi Laestadiuksen (1800–1861) toiminta tähtäsi synnintunnon herättämiseen mutta myös kansan raitistumiseen. Laestadiuksen jälkeen liikkeessä vakiintuivat rippikäytäntö, eli julkinen synnintunnustus ja henkilökohtainen synninpäästö, maallikoiden hengellinen pappeus ja kiinteän seurakuntayhteyden ihanne. Ekstaattista hurmoksellisuutta ja ”liikutuksia” ulkopuoliset kutsuivat ”hihhuloinniksi” jo liikkeen muotoutumisen vuosikymmeninä.
Liikkeen hajoaminen alkoi jo 1890-luvulla. Uusheräys ja esikoislestadiolaisuus korostivat molemmat alkuperäisyyttään. Tornionjokilaaksoon jäi vanhoillislestadiolaisuus, josta tuli suurin ryhmä. Siitä irtosi vuonna 1934 Rauhan Sanan ryhmä, joka ei halunnut hajottaa liikettä väitettyyn ”eriseuraan”. Moite kohdistui puhujamatkoihin, joilla oli yritetty pitää Amerikan lestadiolaisuus samassa liikkeessä.
Toisen maailmansodan jälkeen 1950-luvun lopulla liikkeestä erotettiin 60 liikkeen pappia ja heidän perheenjäseniään ja ystäviään. Liike ei halunnut keskustella oppinsa linjaamisesta enemmän luterilaiseen suuntaan. Kaikkiaan noin 3000 henkeä erotettiin. He muodostivat Elämän Sanan ryhmän.
Vanhoillislestadiolaisia on arvioitu olevan noin 115 000, esikoisia 12 000, rauhansanalaisia eli ”pikkuesikoisia” Suomessa noin 10 000 ja uusheräykseen lukeutuvia samoin noin 10 000. Kaikkiaan liikkeen on sanottu jakautuneen 18 osaryhmään, joista jotkut ovat pieniä. Liikkeen eristäytyneisyys on heikentänyt sen yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Nykyisin koulutusta ei liikkeen piirissä enää vierasteta.
Elämäntapanormisto ja sen valvomisen tavat ovat olleet paljon esillä. Television ja ehkäisyn lisäksi kiellettyjä ovat olleet myös esimerkiksi maailmallinen musiikki, tanssi, meikkaaminen ja korut. Kielloilla on edistetty sisäistä yhteyttä ja kuria. Voimakkaita otteita on näytetty hoitokokouksissa.
Lestadiolaisuuden ongelmallisimpana piirteenä on pidetty sitä, että se näkee itsensä ainoana oikeana elävän kristillisyyden muotona. Osallisuus pelastuksesta edellyttää liikkeeseen kuulumista.
Viidesläisyydeksi kutsuttu herätysliike koostuu erilaisista herätyksistä aina 1900-luvun alusta lähtien. Pastori Urho Muroma (1890–1966) perusti vuonna 1945 Suomen Raamattuopiston. Samana vuonna luotiin ruotsinsuomalaisen vapaakirkollisen saarnamiehen Frank Mangsin (1897–1994) pitämien kokoussarjojen aloittamaa työtä jatkamaan Kansan Raamattuseura. Vuonna 1953 perustettiin Helsingin Raamattukoulu ja vuonna 1964 Suomen Evankelisluterilainen Ylioppilaslähetys ja vuonna 1967 Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys.
Viidesläisyydeksi kutsuttu herätysliike koostuu erilaisista herätyksistä aina 1900-luvun alusta lähtien.
Kansanlähetyksen kirkkokritiikki oli jyrkkää. Ylioppilaslähetyksen ja Kansanlähetyksen suhteet katkesivat vuonna 1970. Samalla järjestö alkoi hajaantua, ja siitä irtosivat radiolähetysjärjestö Sanansaattajat (1973) ja lähetysyhdistys Kylväjä (1974).
Nykyisin ajatellaan, että jyrkkä Kansanlähetys muodostaa oman ryhmänsä, sitä vähemmän fundamentalistiset Raamattuopisto, OPKO eli Opiskelija- ja Koululaislähetys (entinen Ylioppilaslähetys), Kylväjä ja Sanansaattajat toisen, ja kolmannen Kansan Raamattuseura, jota vain vaivoin voi pitää viidenteen liikkeeseen kuuluvana.
Vaivoin viiden liikkeen järjestöjä voi pitää myöskään pietistisinä, koska ne ovat omaksuneet niin paljon muita vaikutteita ennen muuta anglosaksisista fundamentalistisista suunnista.
Viiden liikkeen kritiikki
Viisi liikettä on totta vain historiallisten juurien kannalta. Niistäkin polveutuvia ryhmiä ja yhdistyksiä on moninkertainen määrä. Lestadiolaisten ja viidesläisten ryhmien kaikkien nimet eivät tähän edes mahtuneet.
Viiden herätysliikkeen ajatus on oikeastaan teoria, joka on jäänyt elämään. Aina 1700-luvulta alkaen on ollut monia muita, voimakkaitakin liikkeitä, jotka ovat eri syistä lakanneet. Hyvin pitkään teoria sitä paitsi koski vain neljää liikettä. Viides otettiin mukaan kaanoniin 1960- tai 1970-luvulla.
Herätysliikkeen käsitteestä on siten tullut nimenomaan kirkon sisäistä vaikuttajaliikettä tarkoittava. Sellaisina niistä on tullut kirkon sisäisiä vaikuttajaryhmiä, ja ne ovat integroituneet kirkon rakenteisiin eräänlaisina kirkon puolueina. Viime vuosina tämä merkitys on heikentynyt, kun kirkon sisällä on kasvanut enenevästi vaikuttajia, joilla ei ole viiteryhmänään herätysliikettä.
Vielä 1964 ilmestyneessä kirjassaan Jumalan tulet arkkipiispa Ilmari Salomies (1893–1973) katsoi kirkon todellisen hengellisyyden elävän vain herätysliikkeissä ja piti kansankirkon tehtävinä lähinnä vain kasvatusta ja väestökirjapitoa. Nykyisin näin ei kirjoittaisi enää kukaan.
Herätysliikkeet eivät ole kuitenkaan mitään ennalta määrättyjä kokonaisuuksia, niin kuin on ollut tapana ajatella. Ne reagoivat kirkon ja yhteiskunnan muutoksiin muuttumalla itsekin.
Vanhat herätysliikkeet eivät ole olleet kuitenkaan niin suuressa määrin protestiliikkeitä kuin on annettu ymmärtää, eivätkä liikkeet ole ilmentäneet eivätkä edustaneet suomalaiskansallista emansipaatiota siinä määrin kuin mihin rooliin ne on valjastettu.
Ennen muuta herätyskristillisyyttä on ollut paljon näiden liikkeiden ulkopuolella.
Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202301021073