Reformaatiot
Sanaa uskonpuhdistus on käytetty kauan. Se on tarkoittanut vaihetta keskiajan ja uuden ajan taitteessa, melskeistä aikaa ja murrosta uskonnollisessa elämässä. Sanassa kalskahtaa omahyväisyys ja tieto paremmasta katoliseen kirkkoon verrattuna. Itseensä tyytyväiset luterilainen kirkko ja kansa ovat sanoneet edustavansa ”puhdistettua” uskoa.
Monet yllättyivät, kun vuonna 2017 vietettyyn reformaation juhlavuoteen valmistautunut luterilainen kirkko opetti, että sanan uskonpuhdistus voisi jopa unohtaa, ja se tulisi korvata reformaatiolla.
Uutta keskustelua tarvittaisiin myös siitä, että yksikkömuotoisen reformaation sijaan olisi syytä käyttää monikkoa: reformaatiot. Kyseessä oli pitkä historiallinen ajanjakso, jonka aikana toteutui monia ja monenlaisia reformaatioita.
Reformaation ja reformaatioiden luonnetta on tutkittu ja opetettu paljon. Se on paljon muutakin kuin luterilaisen kirkon olemassaololle ja identiteetille keskeinen asia. Kun Martti Lutherin (1483–1546) kuuluisien 95 teesin julkaisemisesta lokakuun lopussa 1517 tuli kuluneeksi 500 vuotta, oli hyvä tilaisuus pohtia, mistä siinä oikeastaan oli kysymys.
Uskonpuhdistus suomen kieleen
Historialliset tapahtumat saavat nimensä ymmärrettävästi vasta jälkeenpäin. Kehittyvässä suomen kielessä 1500-luvun kirkollisesta uudistuksesta ja siihen liittyneestä kuohunnasta käytettiin aluksi muista kielistä lainattua sanaa reformation tai reformatio.
Vanhan kirjasuomen eli 1500–1700-luvun sanasto oli suppea. Sen huomattava kehitys alkoi 1800-luvulla, jolloin siihen tuli tuhansia uusia sanoja. Ihanteeksi tuli sanaston omaperäisyys, millä korostettiin suomalaisuutta ja riippumattomuutta muista kielistä. Uusia sanoja saatiin johtamalla niitä tutuista sanoista, yhdistelemällä sanoja ja antamalla sanoille uusi merkitys.
Sana uskonpuhdistus esiintyi tiettävästi ensimmäisen kerran vuonna 1847 Suometar-lehdessä, jossa sitä käytti lehden toimittaja Paavo Tikkanen (1823–1873). Suomen kielen emeritaprofessorin Aila Mielikäisen mukaan kummatkaan sanat, usko ja puhdistus, eivät olleet tuolloin käytöltään niin tarkkarajaisia kuin nyt. Uskon yksi merkitys oli uskonto, joka taas on osapuilleen yhtä vanha uudissana kuin uskonpuhdistus. Uskonnon ensiesiintymän tiedetään olleen vuonna 1848. Esimerkiksi sanassa kristinusko yhdyssanan jälkiosan merkitys on oikeastaan uskonto.
Puhdistus liittyy puhtaaseen, jota muutenkin käytetään paljon uskonnollisessa kielessä. Verbillä puhdistaa oli kuitenkin rinnallaan sellaisia lähisanoja kuin ojentaa, parantaa ja uudistaa, joiden merkitykset eivät erottuneet vielä selvästi toisistaan. Puhdistuksen sisältö saattoi siten olla parannus, uudistus tai jopa muutos.
Yhdyssana uskonpuhdistus syrjäytti melko nopeasti vierassanan, reformaation, joka jäi kuitenkin käyttöön tutkimuskielessä sekä kansainvälisissä ja ekumeenisissa yhteyksissä.
Onko uskonpuhdistus kiusallinen sana?
Viime ajoille ominainen, yksittäisiin sanoihin ja niiden merkityksiin kohdistunut kritiikki kohtasi myös uskonpuhdistuksen. Suomenkielinen ja omaperäinen uskonpuhdistus haluttiin unohtaa asenteellisena. Sanan merkitys kuullaan nykyisin ”uskon puhdistamisena”. Tällaisena se onkin manipuloiva tai propagandistinen ja muiden kirkkokuntien kannalta loukkaava. Kaikilta ei voida edellyttää kielihistorian hallitsemista, joten sanaan pitää suhtautua niin kuin sen kulloisetkin käyttäjät hahmottavat.
Viime ajoille ominainen, yksittäisiin sanoihin ja niiden merkityksiin kohdistunut kritiikki kohtasi myös uskonpuhdistuksen.
Reformaation juhlavuoteen 2017 liittyneessä tiedotuksessa annettiin mahdollisuus käyttää myös perinteistä muotoa uskonpuhdistuksen juhlavuosi. Kiinnostavaa on kuitenkin, että tämä viesti otettiin vastaan ja hyväksyttiin laajasti.
Nopea tarkistus hakukoneella sai aikaan havainnon, että aktiivisesti sanaa ”uskonpuhdistus” käytettäisiin hyvin tietoisesti luterilaisen tai yhteiskristillisen konservatiivirintaman, kuten Suomen Teologisen Instituutin, Seurakuntalainen-lehden tai Suomen evankelis-luterilaisen lähetyshiippakunnan (eli Luther-säätiön) julkaisuissa.
Kirkkohallituksen viestinnän ylläpitämän evl.fi-sivuston sanastossa todetaan näin: ”Luterilainen reformaatio, josta on käytetty myös sanaa uskonpuhdistus.”
Sanojen ongelmat
Reformaation ongelma käsitteellisessä mielessä on siinä, että se voi tarkoittaa mitä hyvänsä uudistamista. Muiden vierassanojen lailla se voi kuulostaa neutraalilta tai merkitykseltään tarkalta, mutta välttämättä asia ei ole näin.
Sanan ”reformaatio” käytön nopea yleistyminen voi liittyä parhaillaan meneillään olevaan kielelliseen puhdistumiseen tai hankaliksi ja loukkaaviksi koettujen ilmaisujen poistamiseen ja suoranaiseen cancelointiin.
Kiusallisiksi ja vaikeiksi uskonnollisiksi sanoiksi on koettu esimerkiksi myös vanhurskas, synti ja lähetystyö. Osittain on kysymys siitä, että uskonnollinen suomen kieli on muuttumassa erikoiskieleksi, joka vaatii erikoisosaamista ja sisällön tuntemusta. Esimerkiksi laajasti käytetyn Word-ohjelman sanasto samoin kuin monet sanakirjat eivät tunne uskonnollista sanastoa kuin jonkin verran.
Uskonnollinen ja poliittinen uudistuksen henki
Luther oli uudistaja, joka kykeni kokoamaan jo pitkään ilmassa olleita asioita yhteen. Reformaatioita olivat pohjustaneet esimerkiksi 1300-luvun englantilainen raamatunkääntäjä John Wycliffe (1328–1384) ja tšekkiläinen reformaattori Jan Hus (1369–1415), jonka Konstanzin kirkolliskokous määräsi poltettavaksi elävältä vuonna 1415. Laaja maallikkohurskausliike, jota kutsuttiin nimellä devotio moderna, levisi Euroopassa pitkin 1400-lukua ja raamattuhumanistit kehottivat kirkkoa voittamaan vaikeutensa palaamalla uskon alkulähteille.
Reformaatioiden alkua voi etsiä 1300-luvulla alkaneesta yksilön ja kulttuurin vapautusliikkeestä, renessanssista. Se katkoi yhteyksiä auktoriteettiin, etsi luonnonmukaisuutta, loi kansankielisen kirjallisuuden ja kehotti palaamista lähteille eli Euroopan kulttuurin kehtoon, antiikkiin.
Reformaatiota, esimerkiksi Lutherin kirjoitusten leviämistä, edisti uusi keksintö, kirjapainotaito. Lutherista tuli julkkis.
Reformaatioiden aikaan tapahtui valtava poliittinen mullistus. Euroopasta lähdettiin muihin maanosiin maailmanvalloitukselle. Eurooppa otti maailmassa herruuden, joka vasta meidän aikanamme on rapisemassa.
Ennen 1500-lukua Euroopan toistensa kanssa nahistelevat valtiot eivät olleet paljon kummempia kuin maailma muutenkaan. Sitten läntinen kulttuuri alkoi kehittyä ja loi kuusi ominaispiirrettään, joiden varassa läntinen kulttuuri on pysynyt johtoasemassa: 1) kilpailu, 2) luonnontiede, 3) laillinen oikeus omaisuuteen (omistamisen vapaus), 4) lääketiede, 5) kulutusyhteiskunta sekä 6) työmoraalin ja uskonnon niveltyminen toisiinsa.
Luther liikkeen johtajana
Lutherista tuli Pohjois-Saksan kaupunkivaltioiden reformaation johtaja. Muualla hänen vaikutuksensa oli lähinnä ideologinen, ja reformaatio sai erilaisia muotoja eri puolilla Eurooppaa.
Kuuluisaksi tullut Luther osoitti vuonna 1519 Leipzigissä järjestetyssä väittelyssä Johan Eckiä (1486–1543) vastaan radikalisoituneensa. Paavi Leo X erotti Lutherin kirkosta 1520. Luther vastasi polttamalla ekskommunikaatiobullan (erottamiskirjeen) julkisesti. Hänen kirjallinen toimintansa kiihtyi.
Lutherin onneksi Saksin vaaliruhtinas Fredrik Viisas (1463–1525) oli ylpeä perustamansa yliopiston professorista, josta oli tullut supertähti. Hän salakuljetti Lutherin Wormsin valtiopäivien (1521) jälkeen linnaansa Wartburgiin turvaan ja kääntämään Uutta testamenttia.
Lutherin ollessa poissa hänen kannattajansa aloittivat muutokset, jotka koskivat seurakuntaa, sen jumalanpalvelusta ja ihmisten elämäntapaa. Köyhien tukemiseksi perustettiin yhteinen kassa. Kun Luther vuonna 1522 palasi Wittenbergiin, hän otti evankelisen liikkeen johtoonsa.
Luterilaisuus muotoutui ensimmäisenä. Pohjois-Saksan kaupunkivaltiot muuttuivat luterilaisiksi hämmästyttävän nopeasti ja luterilaisuus alkoi näyttäytyä tunnustuskuntana jo 1520-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä uusi suuntaus oli levinnyt jo pitkälle.
Radikaalimpi reformaatio
Uudenlainen oppi ei ollut kuitenkaan vain Lutherin kehittelemää. Itse asiassa Zürichin keskeisimmän seurakunnan johtava pappi Ulrich Zwingli (1484–1531) aloitti Lutherin kanssa samoihin aikoihin ja omien sanojensa mukaan jo vuodesta 1516 saakka julistuksen Kristuksen ilosanomasta ja kristityn vapaudesta. Katolisen kirkon vastainen reformaatio levisi 1520-luvulla Sveitsissä ja eteläisessä Saksassa.
Osa Zwinglin johtamasta uudistusliikkeestä radikalisoitui hyvin nopeasti. He eivät hyväksyneet esimerkiksi pyhiä kuvia eivätkä lapsikastetta, vaan loivat Uusi testamentti esikuvanaan aikuiskasteen vaatimuksen. Heitä alettiin kutsua ”anabaptisteiksi” eli uudelleenkastajiksi.
Lutherin ongelmana olivat samantapaiset fanaatikot, joita hän kutsui nimellä ”Schwärmer”. Sanan voi suomentaa intoilijoiksi. Kiivasmielisten uskonintoilijoiden joukkoon ja samalla vuosien 1524–1525 eri puolilla Saksaa leimahtaneen kansanreformaation ja talonpoikaiskapinan yllyttäjiin asettuivat Lutherin teologikumppani Andreas von Karlstadt (1486–1541) ja radikaali pappi Thomas Münzer (1490–1525), joista jälkimmäinen teloitettiin kapinallisuudesta.
Ruhtinaat valitsevat uskonnon
Luterilaisuus alkoi tukahdutetun kapinan jälkeen erottautua yhteiskunnallisesta radikalismista ja muuntua ”evankeliseksi uskoksi”, joka kiinnosti myös ruhtinaita. Näistä valtioiden johtajista tuli lopulta ratkaisevia. Ensimmäisenä kesytetyn luterilaisuuden kannattajaksi asettui Preussin Albrecht von Hohenzollern, sitten Hessenin Philipp I ja Fredrik Viisasta Saksin vaaliruhtinaana seurannut Juhana Vakaa. Melko pian Brandenburg ja Pfalz seurasivat.
Ruotsin nuori kuningas Kustaa Vaasa julisti Ruotsin riippumattomaksi Rooman kirkosta jo 1527. Ruotsista lähetettiin teologeja Saksaan Lutherin oppiin, mutta kuninkaan välitön kiinnostus ulottui lähinnä kirkon omaisuuteen ja valtaan. Kansakunta julistettiin lopullisesti luterilaiseksi vasta vuonna 1593. Tanskan kuningas Kristian III perusti sen sijaan luterilaisen valtion jo 1536, ja Englannissa Henrik VIII julisti itsensä Englannin kirkon korkeimmaksi päämieheksi 1534. Paavi kieltäytyi mitätöimästä hänen avioliittoaan Katariina Aragonialaisen kanssa.
Uskonsodat
Katolisen kirkon puolustajaksi kohosi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Kaarle V. Alkoi vaikea ja riitaisa kausi, joka johti keisarin sekä protestanttisten valtioiden vuonna 1531 muodostaman Schmalkaldenin liiton väliseen sotaan. Hieman yllättävästi protestantit saivat tukea Ranskan katoliselta kuninkaalta Henrik II:lta. Sota päättyi vasta vuonna 1555 solmittuun Augsburgin uskonrauhaan ja siinä solmittuun valtakirjaan, joka tavallisesti tiivistetään latinankielisellä lauseella cuius regio, eius religio (kenen maa, sen uskonto).
Yhtenäisen kirkon murtuminen pakotti katolisen kirkon uudistukseen.
Reformaatio levisi lähes kaikkialle Eurooppaan. Esimerkiksi Unkarissa eri protestanttisiin ryhmiin kuului 90 prosenttia väestöstä. Usein luterilaisuus omaksuttiin ensin, mutta myöhemmin seurattiin joko reformoituun kirkkoon tai anabaptisteihin johtanutta linjaa.
Yhtenäisen kirkon murtuminen pakotti katolisen kirkon uudistukseen. Trenton kirkolliskokous 1540-luvulla muotoili sen oppia uudelleen ja pani alulle vastareformaation, joka muutti suuret jo protestanttisiksi kääntyneet alueet takaisin katolisiksi.
Englantiin muotoutui anglikaaninen kirkko, reformoituja kirkkoja esimerkiksi Sveitsiin, Ranskaan, Hollantiin ja Skotlantiin ja luterilaisia kirkkoja Saksaan ja Pohjoismaihin. Reformoiduista ja anabaptisteista on jakautumisten kautta kehittynyt toisia protestanttisia kirkkokuntia.
Reformaatioista Eurooppa
Kun yhtenäinen katolinen kirkko murtui, hajosi myös yhtenäisen maailmankuva. Reformaatiot olivat alkusoitto eurooppalaisen kulttuurin suurelle yksilöllistymisen kehityslinjalle, jossa oli lupa ajatella itse. Reformaatioissa muotoutui nykyinen Eurooppa. Vaihe kesti melkein 200 vuotta.
Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2023030329535